Читать книгу Tiikerien pyydystäjä - Майн Рид - Страница 8

Sisällysluettelo

Valtaava näky.

Tähän saakka olivat Claron kasvot näyttäneet ainoastansa jonkinlaista pelkoa, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun kanoti kulki virran viimeisen polven ohi, kuvautui niissä äkillinen säikähdys. Täten varoitettuna käänsi metsästäjä itsensä äkkiä. Hänen silmäinsä eteen aukeni ääretöin, nurminen, aivan puutoin lakeus, joka näkyi ulottuvan taivaanrantaan saakka. Tämän lakeuden läpi juoksi virta, jonka pinta oli milt'ei yhtä korkealla kuin rannatkin, ja joka vähän matkan päässä tuosta äskenmainitusta polvekkeesta milt'ei kääntynyt suoraan takasin, muodostaen vihriöivän niemekkeen, jonka kärjitse tie vei Las Palmas-nimiseen kartanoon.

Laskevan auringon säteet peittivät lakeuden läpikuultavalla, kullankimeltävällä sumulla, joka levisi purppuranpunaiselle vedenpinnalle, jolla kanoti liukui eteenpäin. Aivan tämän kohdalla, virran keskellä ja tuskin kahden pyssynkantaman matkalla, esiintyi tiikerin pyydystäjän ihastuneihin silmiin näky, joka äkkiä sai hänet muuttamaan paikkaansa purressa.

— Katsokaas! lausui hän puolittain kuiskaavalla äänellä. — Katsokaas

Claro! Oletteko koskaan nähneet mitään kauniimpaa?

Aika jaguari, kynnet painettuina nuoren varsan virran kuljettamaan raatoon, josta peto söi, antoi virran viedä hiljaa itseänsä mukanaan. Se oli koiras, sama joka viimeisimmäksi oli kiljunut.

Tuo amerikalaisten viidakkojen mahtava valtias piti päänsä kurotettuna ja etukäpäläinsä väliin kyyristettynä, takajalkansa kupeillaan sekä selkänsä köyryssä, ja kupeensa paisuivat hiljaa väristen, samalla kun auringon sammuvat säteet valuivat sen puhtaasti kullankeltaiselle, sysimustilla täplillä kirjavoidulle nahalle.

Costalin ihastus ei kauankaan ehkäissyt hänen metsästäjäluonnettansa, ja ojentaen kaksilapaisen aironsa toverilleen, kyyristyi hän, tuliluikku kädessänsä, kanotin pohjalle.

Claro otti käsiinsä airon ja alkoi puolittain vaistomaisesti soutaa. Hän ei ollut antanut minkäänmoista vastausta metsästäjän innostuneesen kysymykseen. Pelko teki hänet sanattomaksi.

Tässä silmänräpäyksessä rupesi jaguari kiukkuisesti murisemaan.

Se oli huomannut vihollisensa.

Se on koiras! sanoi Costal mielissään.

— Ampukaa jo! huusi Claro, jonka kielenkanta vihdoinkin oli irtautunut.

— Ampukaa? Peijakas vieköön, en. Tuliluikkuni ei kanna niin pitkälle. Sitäpaitsi ampuan paremmin otuksen ollessa luikun suuta lähempänä. — Omituista, hän jatkoi, yhä katsellen rantaan — omituista, ett'ei naaras ole sitä löytänyt! Mutta jos hetken vartoamme, saamme varmaankin nähdä sen tulevan, pennut perässänsä.

— Jumala meitä varjelkoon! jupisi neekeri. — Sitä, toivoakseni, ei tapahdu. Yhdessä on kerrakseen tarpeeksi.

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kimeä kiljunta jonkun matkan päässä ilmaisi toisen jaguarin tuloa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi naaras pitkillä harppauksilla lähestyvän nurmikenttää ihmeteltävällä notkeudella ja viehkeydellä.

Noin kahdensadan askeleen päässä rannasta se äkkiä pysähtyi, kuono pystyssä, vetäen sisäänsä ilmaa ja, kupeet väristen kuten pilkkaan sattunut nuoli, se seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumattomana. Sillä välin näkyivät nuo molemmat pennut, jotka olivat jätetyt pensaiden suojaan, rientävän emänsä luokse. Kanoti, jota airo ei enään pakoittanut eteenpäin, alkoi kääntyä laineiden pyörteessä.

— Peijakas, Claro! huudahti Costal malttamattomasti. — Pidä kokka vastavirtaan, muutoin en ikinä pääse tarpeeksi likelle ampumaan. Kas niin… nyt on hyvin. Minun on surmaaminen koiras ensi laukauksella, muutoin on toinen meistä hukassa… kentiesi kumpikin; sillä jos minä ammun harhaan, saamme molemmatkin pedot kimppuihimme, pennuista puhumattakaan.

Kaiken tämän tapahtuessa ajelehti koiras-jaguari vitkallisesti myötävirtaan kelluvalla jalka-alustallaan, ja matka sen sekä kanotin välillä lyheni vähitellen. Jo voi nähdä sen hehkuvat silmät kieppuvan kuopissansa, ja hännän nopean pieksemisen, joka ilmaisi sen yltyvää raivoa.

Metsästäjä tähtäsi ja oli juuri laukaisemaisillansa, kun kanoti alkoi kieppua ikäänkuin myrskyisellä merellä.

— Mitä te teette, Claro? kysyi intiani vihaisesti. — Jos tuolla lailla liikutte, en voisi saada sattumaan yhteenkään, vaikka siinä olisi kokonainen lauma tiikerejä.

Joko se tapahtui tahallisesti tahi pelko hämmensi Claron mielen ja pani hänet kääntymään ympäri, mutta sen sijaan, että olisi pysynyt alallansa, liikkui hän yhä enemmän.

— Paholainen teidät vieköön! huudahti Costal, kiihtyen vihassansa. —

Juuri kuin olin saanut sitä silmäin väliin tähdätyksi!

Pannen pois tuliluikkunsa; tempasi metsästäjä airon neekerin käsistä ja alkoi kääntää kanotia oikeaan suuntaan.

Tähän kului hiukka aikaa, ja ennenkuin Costal jälleen tuli valmiiksi ampumaan, oli jaguari lähtenyt pakoon. Päästäen korkeaäänisen kiljunnan, painoi peto terävät hampaansa haaskaan, tempasi siitä suunsa täyteen lihaa ja teki sitten hirmuisen harppauksen tuolta vedessä kelluvalta haaskalta rantaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli saavuttanut naaraksen pentuinensa, ja pian olivat kaikki neljä metsästäjän pyssynkantamaa kauempana.

Tuo toiveissaan pettynyt intiani katseli heidän jälkeensä, päästäen samalla kiivaan kiukustumisen huudahduksen. Sitten hän asettui kanotin kokkaan ja alkoi voimakkaasti soutaa takaisin siihen paikkaan, josta olivat lähteneetkin.