Читать книгу Tiikerien pyydystäjä - Майн Рид - Страница 9

Sisällysluettelo

Vesiputous.

Kanotin viedessä näitä kumpaakin miestä myötävirtaan, oli Claro mielissään pelastuksestansa tiikerin kynsistä. Mutta hänen ilonsa ei kauan pysynyt puhtaana. Jaguarit olivat paenneet, se oli tosi, vaan minne? Ne olivat selvästi menneet pitkin virtaa, ja niitä voisi alempana jälleen tavata.

Tämä ajatus teki Claron levottomaksi, ja hän kysyi toveriltansa, olisiko luultava, että he uudestansa tulisivat tapaamaan nämä vaaralliset viholliset.

— Luultava kyllä, vastasi Costal, — enemmänkin kuin luultava. Vesiputouksen alapuolella ne varmaankin tapaisimme. Nuorta varsaa ne eivät löydä joka päivä, ja nämä pedot aprikoivat kuten ihmisetkin. Ne tietävät virran tuovan tuon kelluvan haaskan vesiputouksesta ales, ja että ne jälleen tämän alapuolella sen saavuttavat.

Luuletteko todellakin tiikerien tulevan tuolla alahalla vastaamme?

— Epäilemättä. Jos en erehdy, saatte kuulla niiden kiljumista, ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut, ja sen juuri vesiputouksen läheltä, johon asiamme vaatii meitäkin.

— Mutta ne kentiesi haluavat meille kostaa, kun karkoitimme ne pois haaskalta?

— Entä sitten? Te ajattelette liian paljon näitä eläimiä, Claro-ystäväni. Kaikeksi onneksi emme ole paljon menettäneet; ja nyt toimeemme. Uusi kuu nousee silmänräpäyksen kuluttua, ja minun on rukoileminen Tlalok'ia, veden jumalaista, lahjoittamaan hiukan kultaa Tehuantepekin kasikeille.

Molemmat miehet olivat nyt saapuneet siihen paikkaan, josta olivat kanotin ottaneet. Kumpanenkin nousi tässä maalle. Costal kiinnitti kanotin jälleen pylvääsen. Sitten jätti hän toverinsa ja meni yksinään rantaa alespäin.

— Älkää menkö kauaksi! rukoili Claro, ollen vielä tiikerien pelon vallassa.

— Hoh! lausui Costal. — Jätänhän minä tuliluikkuni teille.

— Niin, jupisi neekeri, — mitä se auttaa? Yksi luoti neljälle tiikerille.

Tähän muistutukseen vastaamatta meni intiani kappaleen matkaa rantaa pitkin, kunnes tuli ison puun luokse, jonka oksat ulottuivat virtaan. Tähän puuhun hän kiipesi, kurotti itsensä veden yli ja rupesi juhlallisella äänellä laulamaan jonkinmoista intianilaista rukousta, jonka sanat Claro kyllä voi kuulla, vaan ei käsittänyt niiden tarkoitusta.

Intianin laulussa oli jotakin raivoisata, joka herätti hänen toverissansa jonkinlaista pelkoa, ja tämä yhä kiihtyi uudesta, yhtä synkänlaatuisesta äänestä, joka tuli rotkosta ja sekaantui vesiputouksen pauhinaan. Se oli jaguarin kiljunta, vaikka tuntui, ikäänkuin joku paholainen olisi vastannut intianin rukoukseen. Kaikki nämä äänet yhdessä synnyttivät jonkinlaisen hornan kolmisoinnun, joka hyvin oli omiansa herättämään vavistusta Claron taika-uskoisessa mielessä, ja rannalla seisoessaan luuli hän näkevänsä hehkuvain silmäin häneen tuijottavan lehvien lomatse ja veden neidon hajatukkinensa nousevan vedenpinnalle.

Jääkylmä väristys karmi hänen ruumistansa kantapäästä aina kähäräiseen tukkaansa saakka.

Tässä silmänräpäyksessä Costal palasi.

— Oletteko valmis? kysyi intiani.

— Mihin?

— Seuraamaan minua vesiputoukselle… rukoilemaan siellä veden neitoa ja kysymään, tahtoisiko hän meille näyttäidä.

— Kuinka! Tuolla alhaallako, missä tiikerit kiljuvat?

— Vähät niistä! Muistakaapa, Claro, että me etsimme kultaa, ja uskokaa minua, jos meillä on onnea, tulee veden neito sanomaan, missä sitä on. Kosolta kultaa!

— Riittää! huudahti Claro, tämän viehättävän tulevaisuuden toivon häikäisemänä. — Minä tulen kanssanne. Menkää edellä. Tästä hetkestä olen veden neidon orja!

Intiani otti maasta tuliluikkunsa, jonka oli laskenut kädestänsä siksi aikaa, kun hän lauloi rukoustansa, heitti sen olallensa ja meni vesiputouksen luokse; aivan hänen kantapäillänsä astui Claro, jonka mieli taisteli ahneuden ja pelon välillä.

Jota enemmän he pääsivät eteenpäin, sitä korkeimmaksi rannat muuttuivat, ja virran uoma oli syvän, kapean rotkon pohjan kaltainen, jossa vesi syöksyi kuohuten ales kallioiden välissä, Molemmallakin rannalla kasvavat, isot puut ulottuivat toisiinsa, ja niiden oksat kietoutuivat pimeäksi, synkäksi tunneliksi. Tämän alapäässä valui virta taasen päivänvalossa ja syöksyi seitsemänkymmenen metrin korkeudesta kohtisuoraan ales syvän alhon pohjaan suuremmalla pauhulla, kuin mahtavan valtameren meuruaminen.

Juuri missä tuo kuohuva virta ryntäsi kallioiden harjan yli, kasvoi kaksi mahdottoman isoa sypressipuuta sitä laatua, jota mejikolaiset tuntevat "veden haltijan" nimellä. Ne seisoivat virran molemmin puolin, pitkät oksat toisiinsa ojennettuina. Runsaiden köynnöskasvien kietomina ja hopeankarvaisten valkosammal-viirujen koristamina, jotka vähän väliä tulivat kastetuiksi vesiputouksen kuohuvaan holviin, olivat nämä molemmat puut veden muinaistarun haltijoiden kaltaisia.

Tällä kohdalla kumpainenkin mies pysähtyi. Vaikka he nyt olivat aivan lähellä sitä paikkaa, jossa jaguarit luultavasti samoilivat, oli Claro tullut välinpitämättömäksi vaarasta. Hänen villipetojen ja pahojen henkien pelkonsa oli kullanhimo, joka oli muuttunut yhä kiihkeämmäksi, tukahuttanut.

— Kuulkaapa, Claro! sanoi Costal, katsoen ankarasti toveriinsa. Kuunnelkaa tarkkaan niitä ohjeita, joita nyt teille annan. Jos veden neito teille näyttäytyy ja te joko silmäyksellä tahi eleellä ilmaisette vähintäkään pelkoa, olette hukassa.

— Hyvä! vastasi neekeri. — Toivo kulta-aarteen löytämisestä antaa minulle rohkeutta uskaltamaan vaikka kaulani permeen, jos sitä tarvitsisi. Olkaatte huoleti, Costal! Puhukaatte vaan… minä olen pelkkänä korvana.

Neekerin näitä sanoja lausuessa, ilmaisi hänen kasvonsa niin järkähtämätöintä rohkeutta, että intiani levollisena tästä seikasta istautui aivan rotkon reunalle, josta näki siihen alhoon, johon vesi syöksyi, samalla kuin Claro muitta mutkitta istui hänen viereensä.