Читать книгу Tiikerien pyydystäjä - Майн Рид - Страница 7

Sisällysluettelo

Jaguarin ajo.

Aurinko läheni vähitellen taivaanrantaa, kun korkeaääninen, pitkäveteinen ulvonta, ensiksi kimakkana, mutta sitten loppuen käheään kiljuntaan, tuli kumpaisenkin seikkailijan korviin eräästä vähän matkaa alempana olevasta saniaispensastosta.

— Jesus Maria! huudahti neekeri, kavahtaen seisovallensa. — Tiikeri on täällä.

— Noh, entä sitten? lausui Costal, joka ei ollut noussut jaloillensa eikä vähääkään liikahtanut.

— Tiikeri! kertoi neekeri säikähdyksissään

— Tiikeri! Te erehdytte, sanoi Costal.

— Suokoon Jumala, että niin olisi, vastasi neekeri, saaden toivon kipinän, että hän, mitä tuohon ääneen tulee, olisi erehtynyt.

— Te erehdytte mitä niiden lukuun tulee, vastasi Costal tyynesti. — Siellä ei ole yksi, vaan neljä tiikeriä, jos näiden pennutkin otetaan lukuun.

Neekerin kasvot, kuullessansa millä tavalla hän oli erehtynyt, tulivat pelästyneen näköisiksi, ja hän oli juoksemaisillaan pois kartanoon.

— Varokaa itseänne, sanoi intiani, silminnähtävästi huvitettuna toverinsa pelosta. — Minä luulen todellakin tiikerien haluavan neekerin lihaa.

— Peijakas! äskenhän sanoitte juuri päinvastoin.

— Noh, kentiesi minä tässä kohden erehdyn; mutta varmaan tiedän tiikeriparin, koiraksen ja naaraksen ei yksissä ollessa tällä tavoin kiljuvan. On siis varsin luultavaa, että ne tällä hetkellä ovat erillänsä, ja että te, jos nyt menisitte kartanoon, tulisitte vaaraan joutua niiden keskelle.

— Taivas minua sellaisesta varjelkoon, mutisi neekeri.

— Noh, sittenpä onkin viisainta, että jäätte tähän, missä olette… miehen luokse, joka ei vähintäkään pidä lukua tiikereistä.

Neekeri epäili, ei oikein tietäen, minkä päätöksen hän tekisi. Tässä silmänräpäyksessä kuului kuitenkin uusi kiljunta vastakkaiselta taholta, joka hänelle todisti tiikerin pyydystäjän totta puhuneen.

— Pedot etsivät jotakin syödäksensä, lausui Costal, — siinäpä syy, miksi ne toisiansa huutelevat. — Ja nyt, hän ivaten jatkoi, — jos teillä vielä on halua, niin lähtekää kartanoon.

Neekeri oli kuitenkin jo luopunut kaikista sellaisista aikeista, kuullessaan yhden tiikerin kiljuvan kartanolta päin. Sen sijaan hän vetäysi lähemmäksi järkähtämätöntä toveriansa, joka ei edes ollut viitsinyt tarttua nurmella vieressään olevaan tuliluikkuunsakaan.

— Hyh! mutisi intiani itseksensä, — tämä neekeri tuskin onkaan tarpeeksi rohkea minun aikomuksiini. Minun täytyy odottaa, kunnes tapaan hiukka uskaliaamman. Sitten noudattaen jälleen ajatuksiensa juoksua, jonka jaguarin kiljunta oli keskeyttänyt, hän ääneensä jatkoi: — Missä on se punanen mies, missä se musta, joka ei tahtoisi kohottaa käsivarttansa tätä urhollista pappia auttaakseen… häntä, joka on noussut sortajia vastaan… kaikkein zapotekein, kreolein ja aztekein sortajia. Eivätkö nämä espanjalaiset ole olleet tiikerejäkin verenhimoisempia?

— Heitä, keskeytti Claro, en laisinkaan pelkäisi.

— Hauskaa kuulla, toverini. Huomenna luovumme isännästämme, don Mariano de Silvasta. Hän hankkikoon toisen tiikerin pyydystäjän; me lähdemme liittymään lännessä oleviin kapinoitsijoihin.

Intiani ei vielä ollut puhunut loppuunkaan, ennenkuin uutta kiljumista jaguareilta kuului, ikäänkuin tiikerin pyydystäjän maltin koettelemiseksi. Se kuului vieläkin äreämmän vitkallisena ja tuli samalta taholta kuin edellisellä kerrallakin s.o. virran reunalta, hiukka ylempänä sitä paikkaa, jossa molemmat miehet istuivat.

— Tehuantepekin kaikkein sielujen nimessä! huudahti Costal, ja silmänsä säkenöivät vastustamattomasta metsästysinnosta, — tätä ei ihmisen maltti kestä. Minä tulen opettamaan näitä räysääjiä, etteivät puhu niin korkealla äänellä asioistansa. Kas niin, Claro! hän jatkoi, hypähtäen seisovallensa. — Nyt saatte nähdä tiikerin lähempää kuin tähän asti.

— Peijakas! huudahti neekeri. — Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän minulla ole mitään asetta, enkä voi siis olla teille miksikään avuksi.

— Kuulkaahan, Claro! lausui intiani, ollen vastaamatta toverinsa sanoihin. — Se joka viimeksi kiljui, on koiras. Se huutaa naarasta, kumppaniansa. Se on täältä hyvän matkaa virran yläpuolella. Meidän on mentävä sinne; ja koska ei ole yhtäkään virtaa koko seudussa, jossa ei minulla ammattini varalta olisi kanotia…

— Teillä on siis täällä yksi? keskeytti Claro.

— Tietystikin. Me voimme soutaa virtaa ylöspäin… kanotissa teillä ei ole vähintäkään vaaraa.

— Mutta olenpa kuullut tiikerien osaavan uida kuin hylje.

— Sitä vastaan en tahdo väittää; mutta mitä se haittaa? Lähtekää mukaan vaan!

Sen enempää lausumatta, alkoi tiikerin pyydystäjä varovasti käymään siihen kohtaan rantaa, johon hänen kanotinsa oli kiinnitettynä.

Kun Claro huomasi häntä seuraamisen vähemmän vaaralliseksi kuin yksinänsä jäämisen siihen, missä hän oli, astui hän vastenmielisesti perässä.

Muutamassa minutissa he tulivat kanotin luo, joka oli rosoisesti veistetty ruuhi, riittävän suuri kahdelle hengelle. Sen pohjalla oli kumpaisessakin päässään lavalla varustettu airo ynnä palmun lehdistä palmikoidun maton pätkä, joka soveliaissa tilaisuuksissa toimitti purjeen virkaa. Tällä kertaa Costal kuitenkin heitti maton pois, koska hän ei nyt luullut tulevansa sitä tarvitsemaan.

Intianin sitte irroitettua kokkanuoran, jolla kanoti oli oksaan kiinnitettynä, hyppäsi hän ruuheen ja sijoittui kokkaan. Neekeri asettautui perään. Voimakas työnti rannasta, ja tuo pieni pursi huljahti vesille sekä alkoi, kaksilapaisen airon ajamana, luikua vastavirtaan.

Aurinko paistoi vielä virtaan, vaikka Viimeisillä säteillänsä, ja halavat sekä alamos-puut, jotka rantaa reunustivat, kuvasivat väräjäviä varjojansa vedenkalvoon. Erämaan tuuli huokuili niiden lehvissä, tuoden mukanaan suloisia tuoksuja tuhansista kukkasista.

Hetken kulki kanoti rannatse, noudattaen virran kiemurtelemista. Siellä täällä riippui pensaita veden yli, ja soutaissansa sellaisien paikkain ohi, piti Claro silmänsä valppaina, peljäten saavansa nähdä pari tulipalloa lehvien välistä kiiluvan.

— Taivaan nimessä! hän joka kerta huudahti, kun arveli kanotin tulevan liian lähelle rantaa. — Ohjatkaa sitä hiukan kauemmaksi, Costal-ystäväni. Kuka tietää, eikö tiikerit istu tuolla ylhäällä valmiina hyppäämään ales niskaamme.

— Mahdollista kyllä, vastasi Costal, pakoittaen voimakkaasti kanotia airollaan eteenpäin, toverinsa kehoitusta sen enempää noudattamatta. — Mahdollista kyllä; mutta minulla on eräs ajatus…

— Noh, antakaas kuulla.

— Niin… tiikerejä on kaksi, molempia pentuja lukuunottamatta, jotka minä jätän teidän osaksenne, koska teillä ei ole yhtään asetta. Teidän on ottaminen yksi pentu kumpaankin käteenne ja musertaminen niiden pääkallot lyömällä niitä yhteen. Se käy kuin tanssi.

— Eipä niinkään, Costal-ystäväni. Kuinka minä sitäpaitsi saan ne kiinni, jos ne juoksevat tiehensä?

— Siitä huolesta ne kyllä teidät päästävät ottamalla teidät kiinni. Älkää peljätkö, että ette pääse niitä tarpeeksi lähelle. Jos en erehdy, tulemme saamaan vähemmässä kuin neljännestunnissa nähdä ne kaikki neljä käsivarren pituisen matkan päässä.

— Kaikki neljä! huudahti neekeri, näyttäen niin säikähtäneeltä, että hän oli milt'ei kaatamaisillansa kumoon kanotin.

— Niin kyllä, vastasi Costal tyynesti, — se on ainoa keino, jolla voimme saada niiden ajamisen pian loppumaan, Kun on aikaa niukalta, täytyy joutua minkä voi. Minä aijoin sanoa teille, kun minut keskeytitte, että siellä on kaksi tiikeriä, toinen oikealla, toinen vasemmalla rannalla… koiras ja naaras luultavasti. Nyt kuulen niiden kiljunnasta, että ne haluavat toisiansa tavata, ja jos me pysymme niiden välissä, on selvää, että ne kumpikin käyvät yht'aikaa kimppuumme. Vai mitä te sanotte? Koettakaapas todistaa, ett'ei niin ole.

Claro ei vastannut mitään tähän väitteesen. Hänen luja luottamuksensa toverinsa erehtymättömyyteen sulki hänen suunsa.

— Olkaa nyt varoillanne, Claro, jatkoi metsästäjä; — me tulemme heti kääntymään tuohon virran polveen, jossa pensaat kaihtevat lakeuden meidän silmiltämme. Katsokaa suoraan eteenpäin ja sanokaa, mitä siellä näette.

Costal, joka piteli tuota kaksilapaista airoa, istui selin lakeuteen, jota he lähestyivät, ja tähän suuntaan voi hän nähdä ainoastansa päätänsä vääntämällä, jota hän aikaväliin oli tehnytkin. Mutta hänen ei tarvinnut katsoakaan ympärillensä, sillä neekerin kasvot olivat hyvänä kuvastimena, josta hän voi nähdä, mitä hänen selkänsä takana tapahtui.