Читать книгу Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja Kaukaasiasta - Sven Anders Hedin - Страница 10

Sisällysluettelo

Matka Elburs-vuoren yli.

Aamulla varhain, 11 p. huhtikuuta, tuli konsuli Vlassovin turkkilainen palvelija ilmoittamaan, että hevoset ovat satuloittuina portilla. Laitoimme kiireesti kapineemme kuntoon, söimme vahvan aamiaisen, ja kiitettyämme vieraanvaraista isäntäämme, nousimme persialaisten juoksiamme selkään, jotka muutamassa minutissa veivät meidät suuren Reshtin kaupungin näkyvistä. Meillä oli vaan kaksi hevosta, toinen minulla ja toinen Isa Beghilla, mutta hevosten omistajat, kaksi nuorta persialaispoikaa, seurasi meitä jalkaisin. Ne olivat avojaloin, pitkät sauvat kädessä, kumpikin kantaen reppunsa olalla.

Reshtin ja Teheranin välinen tie on tärkeimpiä koko Persiassa. Tätä tietä kulkevat melkein kaikki lähettiläät, matkustavaiset ja kauppiaat, jotka pääkaupunkiin aikovat ja tämä on Venäjän ja Persian kaupan valtatie. Liike onkin sangen vilkas, ja tie on Elburs-solaa lukuunottamatta jotenkin hyvä. Ne jotka matkustavat rannikolta pääkaupunkiin, vuokraavat hevosia Reshtistä Kasviniin. Tämän kaupungin ja Teheranin välillä on venäläiseen tapaan rakennettu mukava vaunutie.

Koko väli rannikolta Teheraniin on 33 penikulmaa pitkä.

Pian saavumme oikeaan aarniometsään. Molemmin puolin tietä on maa rehevän ruohon, kukkien ja tuuhean pensaston peittämä. Näitten yli kohoaa korkeita, sorjia lehtipuita, joitten ulkomuoto selvästi todistaa sen ilmaston kosteutta, jossa ne kasvavat, sillä ne ovat sammaltuneita ja välistäin ihan lehtevien loiskasvien peitossa, jotka paikoittain tunkevat maahan asti, muodostaen varmoja lymypaikkoja kuningastiikerille. Pieniä rappeutuneita kivisiltoja myöden kuljetaan useiden keltavetisten purojen ja ojien ylitse, joissa kilpikonnia, sisiliskoja ja käärmeitä asustaa. Soilla käy härkä- ja lehmälaumoja laitumella. Nämät ovat pientä, mutta voimakasta ja hyvin ruokittua rotua. Ilmassa lentelee varis- ja harakkaparvia ja sammakot öin päivin kurnuttaen säestävät tätä eloisaa ja heloittavaa näytelmää. Mutta eurooppalaisen matkustajan huomio kiintyy kuitenkin enimmän elämään ja liikkeeseen maantiellä. Siellä tapaa koko joukon hienoja ratsastajia ajaen täyttä laukkaa, ja naisia, jotka ratsastavat kaksi samalla hevosella, istuen jonkinlaisissa katoksella ja uutimilla varustetuissa puukoreissa, yksi hevosen kummallakin puolella. Päästäkseen näihin kummallisiin kaappeihin, joissa persialaiset naiset aina pitemmillä matkoilla, toivioretkillä y.m.s. kulkevat, täytyy heidän käyttää tikapuita. Näkeepä heidän usein ratsastavan hajasäärin miehensatulassa ja silloin mieluimmin aaseilla.

Useimmiten sivuutetaan pieniä kyliä, tahi yksinäisiä taloja, jotka ovat rakennetut kahdesta tahi kolmestakymmenestä nuoresta puunrungosta; puitten välit on palmikoitta ruohosta ja pajun oksista, jotka sitten on sivelty maasta ja peluista tehdyillä taikinalla. Niissä on korkea ja suippo olkikatto, ruoteina paksut neljännekset. Näissä huoneustoissa on hedelmäpuoteja, pajoja y.m.s. Muut rakennukset, joissa on ainoastaan muutamilla paaluilla lepäävä olkikatto, ovat joko karjasuojana tahi hedelmien ja viljan varastopaikkana.

Kl. 2 saavuimme Kodom nimiselle ensimmäiselle asemalle. Tämä oli suuri, vanha kivirakennus, jossa oli kylmät, likaiset huoneet, ihan tyhjät huonekaluista — eipä siellä ollut sänkyäkään. Lattiana oli tallattu maa, seinissä hometta ja sammalta ja kattoon oli lukemattomat pääskyset laatineet pesänsä, joka seikka ei juuri lattian puhtautta lisännyt. Minusta tämä näytti kammottavalta ryövärinluolalta, mutta jouduttuani kauvemmaksi Persian sisämaahan, muistelin usein kaipauksen huokauksella tätä "palatsia" persialaisten asemahuoneitten joukossa. Isa Begh ja minä kotiuduimme kuitenkin ja käveltyämme neljä tuntia viidakoissa, sytytimme pääskysten suureksi mielipahaksi tulen savilattialle ja keitimme munia ja teetä, joka paitsi leipää oli ainoata, mitä oli täällä saatavissa. Mutta jos ateria oli heikko, korvasimme sen jälestäpäin pitkien piippujen ääressä. Persialaisesta tupakasta tuleva hyvänhajuinen savu, joka vaaleansinisissä renkaissa kattoon kohosi, tuuditti meitä pian unelmien maahan — joka tapahtui sitä pikemmin, kuin minä, tottumattomana ratsastamaan kun olin, tunsin itseni ihan ruhjoontuneeksi.

Varhain seuraavana aamuna jätimme Kodomin aseman. Tie saa nyt ihan toisellaisen muodon: se käy huonommaksi ja kiviperäisemmäksi. Suot häviävät vähitellen; asuntoja on harvemmassa, mutta luonto muuttuu yhä kauniimmaksi. Nykelmäisten, loiskasvien peittämien puitten sijaan tulee korkeita, terveitä koivuja ja leppiä ihanassa kevätvehreydessä. Taempana astuu korkea Elburs-vuoristo yhä selvemmin esille. Vasemmalla on Derfakh huippu, kaukana oikealla mahtava Ramatabad päivänpaisteesta ja lumesta hopeanhohtavine kukkuloineen. Parin tunnin matkan päässä Kodomista kuljetaan ensimmäisiä, äkkijyrkkään alangosta kohoavia kunnaita. Eräällä näistä sijaitsee sangen kauniisti Imamtsadeh Hashi-niminen kylä, joka on ryhmä olkikattoisia majoja, joko taajan metsän suojassa tahi riippuvat ne ikäänkuin linnunpesät vuoren rinteillä.

Nyt ilmoittaa kaukainen kohina, että ollaan suuren joen lähellä ja pian saavutaan Sefid-Rudin luokse, joka nyt vastaa nimeänsä, tämä kun merkitsee "valkoinen joki". Vesi on vaaleanharmaata liejusta, jota joki kuljettaa mukanansa. Tie kiertelee äkkijyrkkiä vuorenseinämiä myöten, joihin se on uurrettu, samoin kuin tie Kaukasos-vuoressakin. Vasemmalla ammottaa huikaiseva kuilu, oikealla kohoovat vuoret rohkeasti pilviä kohti. Muutamissa paikoin näyttää ratsastaminen olevan hengenvaarallista. Jos hevonen vähänkään horjahtaisi, joutuisi sekä hevonen että ratsastaja suorastaan syvyyden pohjaan. Sefid Rud jakaantuu tuolla alhaalla useaan pieneen haaraan, joitten väliin muodostuu matalia, ruohoisia saaria. Niityt pitkin joen rantoja ovat vaaleanvihreät, kaukaisemmat kukkulat ovat haaleanvihertävät ja kaukana vaaleansinisiä vuoria, joitten huiput ovat liidunväriset.

Juuri kun olimme päässeet eräästä vaarallisesta vuorensolasta, kuulimme kaukaa kellojen soivan eri äänilajeissa. Ensin ei voinut päättää mistä ääni tuli, mutta hetken perästä pilkisti kallioitten välistä esiin tomupilveen peittynyt muulikaravaani. Kun ratsastimme sen ohi, näin, että kellot riippuivat eläinten kupeilla, ja että useita erisuuruisia kelloja oli asetettu toistensa sisälle, joten pienemmät kellot olivat isompien kielinä. Karavaanin etupäässä kulkeva muuli kantoi parin oikein "kirkonkelloja", jotka antoivat kumean, juhlallisen äänen. Tämä on yleinen tapa koko Persiassa ja siitä on monta etua. Tämän kautta karavaanit vuoriston sumussa ja lumituiskussa sekä öisillä aroretkillään saattavat aikanaan huomata toisensa, samoin myös kellojen kilinä pitää miehet ja eläimet hereillä. Kellot kuuluvat tavattoman kauvaksi, ei ainoastaan yön hiljaisuudessa arolla, vaan erittäinkin ylhäällä, korkeassa vuoristossa, jossa ilma on puhdasta ja kylmää. Usein kuulee karavaanin kokonaisen tunnin, ennenkuin pääsee sen ohi.

Sitä karavaania, jonka nyt kohtasimme, seurasi neljä miestä sinisissä, repaleisissa mekoissa, vyö uumassa. Ne olivat kauniita parrakkaita miehiä. Pitkillä paksuilla sauvoilla ajoivat he meluten ja huutaen noita hitaita, unisia eläimiä, jotka kantoivat raskaita nahkaverhoisia laatikoita täynnä rusinoita y.m. hedelmiä.

Iltapäivällä saavuimme Rudbariin kuljettuamme Rustamabad-nimisen vanhan kylän ohi. Nyt huomaa sekä tien jyrkästä noususta, että laskevasta lämpömäärästä, että tullaan yhä korkeampiin seutuihin. Tie kiemurtelee sikinsokin ylös äkkijyrkkiä kallionseinämiä. Kun joskus ratsastaa nenäkkään kalliokielikon ympäri, näkee juuri sivullansa vuorenseinän jyrkästi laskevan laaksoon, joka ikäänkuin karttana leviää jalkaimme alla. Kylät ja talot käyvät mitättömän pieniksi, pellot ja niityt ovat postimerkkien kokoiset, ja ihmiset, jotka tuolla alhaalla kävelevät näyttävät pienen pieniltä, mustilta pisteiltä. Kauhistuen katselemme alas syvyyteen. Paikoittain on tie niin jyrkkä, että hevosen täytyy oikein kiivetä ylöspäin, toisin paikoin taas astui mieluummin alas hevosen selästä kävelemään. Syvässä jalkaimme alla kiitää joku yksinäinen pilvenhattara huimaa vauhtia laakson läpi, seuraten kaikkia mutkia. Siellä täällä leijailee yksinäinen maakotka liikkumattomin, levitetyin siivin, kunnes se äkkiä vetää ne kokoon ja syöksyy niinkuin putoava kivi alas laaksoon jonkun peltohiiren tai metsäkyyhkyn kimppuun, jonka sen terävä silmä korkeudesta keksi. Mitä ylemmäksi tullaan, sitä köyhemmäksi käy kasvullisuus, ja sitä kylmemmäksi ilma. Aniharvoin käy nyt tiemme jonkun harvan oliivimetsikön läpi ja nyt alkaa jo "tuoksua" lumelta. Päämme yli kuvastuvatkin yhä terävämmin vuoriharjujen paljaat, valkoiset laet. Olikin sentähden erittäin mieluista kuulla erään meidän persialaispojista mielihyvällä huutavan: "ontja Mentjil äst, sa-ab" s.o. "tuolla on Mentjil, herra", ja jo ennen pimeän tultua olimme sijoittuneet Mentjilin tjaparkanehiin.

Jokaisella asemalla on hallituksen puolesta yksi tai kaksi miestä, joitten elämäntehtävänä on hoitaa hevosia ja kiskoa matkustajilta niin paljon maksua kuin suinkin. Näiltä me ostimme yhden kanan ja kymmenen munaa. Sillä aikaa kuin nämät halutut ruokavarat katosivat meidän tyhjiin vatsoihimme, istuivat molemmat persialaiset katselemassa, jolloin olivat kyllin ystävälliset kuorimaan likaisilla käsillään munat, panemaan sokeria teehen ja täyttämään piippumme. Selvityksen tähän minun mielestäni liikanaiseen kohteliaisuuteen saimme aterian perästä, sillä silloin pyysivät he erityistä maksua näistä suurista palveluksista. Ahneus ja ansionhimo ovat koko Persian kansan yhteisenä ominaisuutena. Pienimmästäkin syystä, niinkuin tässä munan kuorimisesta tahi piipun sytyttämisestä, seuraa aina: "anom, sa-ab" (juomarahaa, herra). Nämät molemmat miehet koettivat myös laulamalla alakuloisen, soinnuttoman laulun ja näyttämällä minulle, miten muhamettilaiset käyttäytyvät iltarukoustaan toimittaessaan, houkutella minulta juomarahoja.

Illalla kävin persialaisella sähkölennätin-asemalla, joka oli siinä lähellä. Se oli surkeassa kunnossa. Huone oli pieni ja rappeutunut, kone ruosteinen ja pahoin pidelty. Virkamiehet joivat viinaa ja olivat humalassa, mutta sähköittivät kaikessa tapauksessa, näyttääkseen minulle, miten se tapahtuu ja ollen täysin varmat siitä, etten milloinkaan ennen ollut nähnyt sähkölaitosta. Isa Begh piti pienen esitelmän siitä, kuinka synnillistä juopotteleminen on. Profeetta oli kerran nähnyt kahden miehen juovan viiniä. Juovuksissa ollen olivat he suuttuneet, joutuneet tappeluun ja lopuksi tappaneet toisensa, siitä syystä Muhametti kielsi seuralaisiansa viiniä juomasta. Monet persialaiset, varsinkin ylhäiset, juovat kuitenkin aikatavalla. Ne tuumailevat, että koraanissa puhutaan viinistä, mutta ei viinasta.

Sähkölennätinvirkamies kertoi, että heillä ja koko Gilaväestöllä nykyään oli sangen mieluisa olo, koska maakunnan kuvernööri joku aika sitten oli kuollut eikä hänellä vielä ollut seuraajaa. Shaahi valitsee kuvernöörit vuoden ajaksi ja antaa tavallisesti viran sille, joka sitoontuu virka-ajallansa enimmän maksamaan valtiolle. Kun uusi kuvernööri saapuu maakuntaansa, määrää hän jo ennestään köyhälle väestölle niin suuria veroja, kuin hän itse hyväksi näkee. Vuoden lopussa maksaa hän valtiorahastoon sovitun summan, jäännöksen, joka usein on yhtä paljon, pistää hän omaan taskuunsa. Nyt sähkölennätinvirkamiehet juhlivat, iloissaan siitä, että olivat tämmöisestä verenimijästä vapaat. On jotenkin selvä, ettei väestö tämmöisissä oloissa voi edistyä varallisuudessa ja sivistyksessä.

Aamuhämärässä, seuraavana päivänä, 14 p. huhtikuuta lähdimme matkalle. Pari tuntia ratsastettuamme saavuimme joelle, jonka laakso tässä levisi laajoina niittyinä, missä karja- ja kuttulaumat laidunta pitivät. Shah-Rud joen yli vei pitkä, kahdeksankaarinen kivisiltä, joka samoin kuin persialaiset sillat yleensä oli erinomaisen huono. Persian sillat ovat enimmäkseen ulkomaalaisten konsulien toimesta tehdyt, tahi rikasten hurskaiden persialaisten testamenttivaroilla rakennetut, mutta hallitus ei maksa "kraaniakaan" niitten ylläpidoksi, josta syystä ne esteettömästi saavat rappeentua. Persialainen sananlasku sanookin, että sillat ovat varoitusmerkkejä matkustajille kulkemasta niitten yli.

Patjinar-nimisessä pienessä kylässä levähdimme juottaaksemme hevosia ja saadakseni tilaisuutta piirtämään ihanata maisemaa. Taulun loistokohtana oli suuri, tulipunainen vuorimaisema, kaikin puolin tavattomien vuorihuippujen ympäröimänä, jotka vivahtelivat eri värisinä, vaalean vihreinä, sinisinä, tummanvihreinä, keltaisina, ruskeina y.m. Punainen väri tulee raudasta ja kuparista, joita metalleja täällä selvästi on ja joita suuremmitta vaikeuksitta voitaisiin hakata. Moni etevä eurooppalainen Teheranissa onkin shaahille kuvannut, mitkä äärettömät rikkaudet hänen vuorensa sisältävät, ja kuinka helposti niitä voisi irroittaa, mutta hallitsija epäilee kaikkia tämmöisiä ilmoituksia. Löytyypä monin paikoin Persian vuorissa kultaa ja hopeaakin. Kun tohtori Polak[11] kerran kysyi shaahilta, miksi hän ei piittaa näistä aarteista, vastasi hän: "meidän ei tarvitse kaivaa jaloja metalleja, me saamme alkemistisella tavalla hopeamme ja kultamme."

Taas kiemurtelee tie tuhannessa mutkassa silmänkantamattomia jyrkänneitä ylös. Päästyämme huipulle, hämmästyttää meitä tuo viehättävä taulu. Tie näyttää kapealta nauhalta, ratsastajat ja kuormajuhdat pieniltä pisteiltä. Pian ollaan ylhäällä lumen seassa. Ilma oli jääkylmää ja heti ympäröi meitä sakea sumu. Se peitti kaikki, paitsi läheisimmät kallionhuiput jotka valkoista lunta vastaan näyttivät mustilta, jättiläissuuruisilta aaveilta. Kello 5 pysähdyimme Karsan nimiseen vähäiseen kylään, jossa oli pieniä viheliäisiä savimökkejä. Menimme erääseen tämmöiseen mökkiin ja pian ympäröi meitä persialaisia, jotka olivat uteliaita näkemään "frengin".[12] Eräs heistä oli vanha mies, pitkä ja valkopartainen ukko, jolle muut osoittivat erityistä kunnioitusta. Kun kyselin syytä tähän, vastattiin että hän oli "kentshoda", eli kylänvanhin. Jokaisessa persialaisessa kylässä on tämmöinen, miesasukkaista valittu kylänvanhin. Kuka hyvänsä kylässä voi saada tämän luottamustoimen, mutta tapa vaatii, että tähän valitaan joku vanhempi mies. Tämä toimi kestää kolme vuotta. Olkootpa kyläläiset kuinka tyytymättömät tahansa häneen, eivät he kuitenkaan voi panna häntä pois viralta, ennenkuin hän on aikansa palvellut. Mutta jos he ovat häneen tyytyväiset, saattavat he valita hänet uudestaan kolmeksi vuotta. Kaikki kylän riidat alistetaan kylänvanhimman ratkaistavaksi. Kun on tapahtunut varkaus, kuolema, hautaus t.m.s. tärkeitä tapauksia yhteiskunnassa, on hän toimitusmiehenä saatuvilla, jota paitsi hän määrää, milloin on sovelias kylvö ja leikkuu-ilma ja mitä viljaa milläkin pellolla on viljeltävä. Tästä toimesta hän ei nauti palkkaa, mutta on veroista vapaa.

Näistä tiedoista on minun kiittäminen Isa Beghiä, ja hän kertoi, että olot ovat samallaiset Apsheronniemen tattarilaisilla. Tätä yhtäläisyyttä on sangen helppo selittää: väestö on tässä seudussa pohjois Persiaa suuremmaksi osaksi turkkilaista alkujuurta. Täällä puhutaankin tattarin kieltä ja täällä löytää tattarilaisia tapoja.

Me jätimme Karsanin kello 6 seuraavana aamuna. Koko yön oli satanut lunta, ja pyrysi vieläkin tuimasti, niin että maa oli jalankorkuisten kinosten peittämä. Me nousimme yhä korkeammalle, mutta tie oli nyt ihan lumen peitossa, jotta ratsastaminen oli vaarallista. Hevonen melkein ryömii eteenpäin ja tunnustelee tarkoin eteensä, ennenkuin tohtii astua. Mutta siitä huolimatta astuu hepo silloin tällöin niin kivien väliin, että pelkää sen taittavan jalkansa; toisinaan vaipuivat sekä hevonen että ratsastaja syvälle johonkin lumen peittämään onkaloon, josta vaivoin pääsee ylös. Kerran vaipui hevoseni satulaan asti lumeen eikä sitten hankkinut liikahtaa paikalta. Silloin täytyi astua alas, kahlia lumessa ja piiskalla ajaa hevonen kinoksesta ylös.

On aivan mahdotonta saada selvää käsitystä maisemasta, sen vaan havaitsee, että vuoret ovat käyneet pyöreämuotoisemmiksi. Lumi on peittänyt kaiken ja täyttänyt kaikki loukot ja epätasaisuudet. Lumi putoaa taajoissa höyteissä ja saattaa nähdä ainoastaan parikymmentä metriä eteensä. Alhaalla laaksossa, jossa ilma oli vähän lämpeämpää, suli lumi ruumiinlämmön vaikutuksesta, kastoi vaatteet ja jäähdytti ruumiin, mutta täällä ylhäällä, aukeilla tuulisilla ylängöillä, jäätyy lumi heti jääksi, muodostaen tuulen puolella noin parin sentin paksuisen jääpeitteen, joka vaikeuttaa kaikki liikkeet. Vihdoin on melkein kiinnijäätynyt satulaan. Lakki, kasvojen vasen puoli, korvat ja kaula ovat yhtenä lumimöhkäleenä, kädet jäätyvät vähitellen, niin etteivät voi pitää ohjaksia, jotka sentähden jäävät hevosen kaulaan; nyt täytyy täydellisesti jättäytyä hevosensa haltuun, sillä ei enää voi pitää silmiänsäkään auki, kun ne ovat arat lumituiskusta ja valkoisen maan häikäisemät. Pian puutuvat jalatkin, mutta eivät irkene jalustimista. Vihdoin rupesin kävelemään, etten paleltuisi. Jollen olisi pitänyt hevosen hännästä kiinni, olisin varmaan eksynyt sekä siitä että seurastani, jota suoraan kasvoihin tupruava lumi esti näkemästä. Toisinaan eksyimme kaikin ja meidän täytyi palata pitkät matkat takaisin. Vihdoin kohtasimme erään muulikaravaanin johtajineen, näihin me yhdyimme, koska etupäässä kulki kaksi, pitkillä keihäillä varustettua sotamiestä, jotka tutkivat tietä ja osoittivat missä oli vaarallista ratsastaa. Äänettöminä ja puolisokeina seurasimme karavaania joka hitaasti ja varovaisesti eteni kinosten halki.

Olimme aikoneet tänään ratsastaa Kasviniin asti, mutta meidän täytyikin yhä kiihtyvän lumituiskun tähden pysähtyä jo kaksi kyytiväliä tännemmäksi Kasvinin kaupungista, pieneen Mäsräh nimiseen kylään. Herra Vlassov oli varoittanut minua tästä paikasta, syöpäläisten tähden, joita täällä kuuluu olevan vielä enemmän kuin muilla persialaisilla asemilla. Kun ei nyt kuitenkaan ollut muuta valittavaa, sijoituimme näitten elävien joukkoon, suuri tuli sytytettiin sitä varten lattian keskelle kaivettuun kuoppaan ja koska kaikin olimme vilusta yhtä kangistuneita, muodostimme taajan kehän tulen ympäri. Meitä oli neljä tattarilaista, kaksi persialaista ja yksi eurooppalainen. Koska ajan pitkään rupesi tuntumaan ikävältä istua kokonainen iltapäivä vangittuna matalassa, ahtaassa ja savulla täytetyssä huoneessa likaisten muhamettilaisten seurassa, jotka karsain silmin katselivat minua, uskotonta, tahdoin matkustaa eteenpäin. Mutta Isa Begh seuroineen esti minua, koska tuuli vielä vinkui ulkona. Jäimme siis kaikki seitsemän ahtaaseen hökkeliin, jossa tuli pian sammui ja tukehuttavan kuumuuden perästä seurasi kostea kylmyys. Kädet ja kasvot kirvelivät ja olivat pahasta säästä turvonneet, vaatteet olivat vielä märät, kiusanhenget, joista ennen olen puhunut, ahdistivat ja tämä kaikki teki, että yö ei suinkaan ollut hauska.

Aamulla, 16 p. huhtik. jatkoimme matkaamme. Lumisade oli tau'onnut, mutta nyt oli aika kinoksia, joille oli muodostunut erinomainen hanki. Nyt ratsastimme yhtämittaa alaspäin ja tulimme pian pois lumiseudulta.

Maa kävi yhä enemmän arontapaiseksi ja alamaa muuttui pian silmänkantamattomaksi, autioksi aavikoksi, jolla kaukana näkyi Kasvinin läntinen kaupunginportti. Lähempänä kaupunkia oli tuuheita viinitarhoja. Olimme jo parin tunnin ajan ajaneet näitten läpi, ennenkuin saavuimme korkealle kaupunginportille, joka oli varustettu pienellä tornilla ja se päällystetty vihreällä ja sinisellä fajansilla. Portista tulimme suoraan pitkälle, kapealle kadulle, jossa oli myymälöitä molemmin puolin, mutta oli kauhean likainen eikä kiviytetty. Menimme heti Kasvinin mähmakanehiin (kestikievariin). Hämmästyin suuresti huoneeseen astuessani, sillä siellä oli kaksi sänkyä patjoineen, yksi pöytä ja tuoleja — oikeita nelijalkaisia tuoleja, selkänojoineen ja vielä enemmän kummastuin kun "hotellinisännältä" kysyttyäni mitä hänellä oli tarjottavaa, tämä vastasi: viiniä, kahvia, teetä, munia, lientä ja kotletteja. Sanalla sanoen, tämä oli tavattoman sivistynyt mähmakaneh.

Päivällistä syötyämme menimme, Isa Begh ja minä, katselemaan kaupunkia, joka oli, jos mahdollista, vielä likaisempi kuin Resht. Matalat talot ovat auringon kuivaamista tiilistä rakennetut, litteäkattoiset, ilman ikkunoita päin katua. Siellä täällä näkyy keskellä kaupunkia rikkaläjiä ja eläinten raatoja, joista leviää ilkeä löyhkä. Kävimme muun muassa avaroissa basaareissa: joukko kapeita, likaisia, puukattoisia käytäviä, josta syystä niissä aina onkin pimeä.

Ainoat rakennukset, jotka yksitoikkoisuuden katkasivat, oli kuvernöörin kaunis linna ja korkea portaali eli pääportti vuorattu lasitetuilla tiilillä, komeissa, monivärisissä malleissa. Pääportin ylemmässä osassa on eräs joka taholle avonainen huone; tässä persialainen soittokunta rummuilla, huiluilla ja torvilla joka ilta soittelee jyrisevää soittoansa. Ensin alkavat huilut hiljaisessa tahdissa; hetken perästä yhtyvät rummut, joita lyödään raipoilla eikä rumpukapuloilla, ja viimeiseksi yhtyy pitkät torvet, joitten äänet pikemmin muistuttavat mylvivää lehmää kuin soittokonetta. Soittajat eivät soita mitään määrättyä säveltä, vaan jokainen käsittelee konettaan oman mielensä mukaan. Mitä kauvemmin he jatkavat, sitä enemmän soitto heitä virkistää. Sormet liitävät uskomattoman nopeasti huilun läpän yli, raipat värisevät nahalla, ja toinen torventoitotus seuraa taukoamatta toistaan. Kun vihdoin on päästy loppusäveleeseen, lakkaavat ensiksi torvet, sitten rummut ja viimeiseksi huilutkin väsyvät. Soittajat näyttävät sangen rasiintuneilta: huilunpuhaltajat vetävät henkeänsä, hiki tippuu rummunlyöjän otsasta, torvensoittajien posket ovat turvoksissa, ja heidän silmänsä seisovat kaukana ulkona kuopistaan.

Tätä kummallista iltasoittoa kuulee jokaisessa Persian kaupungissa, tämä tapa on jäännös ajoilta ennen Muhamettia. Muhamettilaiset papit koettivat alussa poistaa tätä tapaa, mutta kun se ei onnistunut, täytyi sen saada pysyä.

Sitten kävimme suuressa ja kauniissa moskeessa, jossa monta oikeauskoista oli jumalanpalvelustaan harjoittamassa. Kun pappi huomasi minut, lopetti hän äkkiä, ja eräs persialainen tuli käskemään minut pois.

Kasvin lienee perustettu kahdeksannella vuosisadalla ja on ennen ollut pääkaupunkina, mutta Shaahi Abbas riisti siltä tämän arvon ja antoi sen Ispahanille. Siitä ajasta on Kasvin paljon riutunut, siksi kun Venäjän kauppa suuremmassa määrässä suuntasi tiensä tämän kautta. Täten kaupunki taas elpyi, ja on tätä nykyä sangen tärkeä kauppapaikka ja luoteisen Persian karavaani-kaupan päävarastoasema.

Niinkuin ennen mainitsin, ylläpitää hallitus Kasvinin ja Teheranin välillä tarantassi eli kyyti-tien. Tarantassi on niinkuin tunnettu, suuret, kömpelöt rattaat, ilman linjaaleja. Näitä käytetään Venäjällä ja Siperiassa sekä nyt jo Persiassakin, mutta ainoastaan tällä 15 penikulman pituisella matkalla. Tarantassia vetää 3 hevosta, joista keskimmäinen on lujasti valjastettu luokkaan ja aisoihin kiinni, molemmat sivuhevoset ovat vaunuihin kiinnitetyt vaan keveillä hihnoilla. Keskimmäinen juoksee täyttä ravia, sivuhevoset laukkaavat. Persialaiset ajurit ajavat jotenkin hyvin, vaikkei niitä sovi verrata venäläisiin ajureihin, mutta piiska on alituisessa liikkeessä, ja jos joku hevosista osoittaa laiskuuden merkkiäkään, saa se heti tuntuvan muistutuksen.

Tämmöisellä kolmivaljakolla ajoimme varhain aamulla, 17 p. huhtikuuta Kasvinin itäisestä kaupunginportista ulos. Tämän kaupungin ja Teheranin välisellä tiellä on viisi asemaa, joissa hevosia ja ajajia vaihdetaan, joten matka jakaantuu kuuteen yhtä suureen kyytiväliin. Tästä syystä pääsee koko matkan yhdessä päivässä, tarvitsematta pysähtyä kauvemmaksi aikaa kuin mitä tarvitaan uusien hevosien valjastamiseen. Tie on erinomaisen hyvä, vaikka se, vuorilta tulevien kevättulvien tähden, paikoittain on veden vallassa. Persialaiset nimittävät tätä Shahrah eli Kuninkaantieksi.

Kun olimme lähteneet ensimmäiseltä, Kavanda nimiseltä asemalta, huomasin että kintuillamme seurasi toinen tarantassi. Tässä ajoi kolme tattarilaista, jotka vilkkailla liikkeillä koettivat saada ajajansa ajamaan meidän ohitsemme. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, ja toisellekin, Kislak nimiselle asemalle, pääsimme ensiksi ja saimme parhaat hevoset, joilla lähdimme kiukustuneitten tattarilaisten edelle. Mutta päästyämme kappaleen matkaa Kislakista, kävi niin onnettomasti että luokka meni rikki. Nyt täytyi meidän pysähtyä ja hihnoilla korjata vahinkomme. Meidän tätä toimiessamme, kiitävät tattarilaiset ohitsemme ja olivatpa vielä niin häpeämättömät, että huusivat meille "godahafis, sissyn jollyn jakshi olsa". (Hyvästi, onnea matkalle) joka tietysti kiihoitti meitä. Tattarilaisten tarantassi näkyi tosin taivaan rannalla vaan pienenä pisteenä, ja kun saavuimme kolmannelle, Jeng-Imam nimiselle asemalle, olivat he jo kauvan sitten sieltä lähteneet, mutta me toivoimme vielä heidät saavuttavamme. Pidin kahden kraanin kappaleen ajajan nenän alla ja lupasin sen hänelle, jos me ensiksi pääsisimme Hässäräkin neljännelle asemalle, muussa tapauksessa hän ei saisi niin mitään. Tästä odottamattomasta palkinnosta kiihottuneena, huimi hän armottomasti hevosiaan jotka pian olivat kyyristyneinä juoksusta. Me pääsimme tattarilaisten sivutse, vaikka tosin vasta kestikievarin likittyvillä. Nyt oli minun vuoroni nostaa hattua ja kiittää tattarilaisia heidän kohteliaisuudestaan, kun päästivät minut ensin ja antoivat minun saada parhaat hevoset.

Vähän matkaa neljännen aseman tuolla puolen menimme jotenkin vuolaan Kärädj-nimisen virran yli, joka alkaa Elburs vuoresta, ja luultavasti häviää suolakorvessa, Teheranin kaakkoispuolella. Yli tämän joen, joka Kärädj-vuoren luona tekee äkkimutkan, kuljemme korkeata jotenkin kaunista tiilisiltaa myöten. Tämän oikealla puolen oli samanniminen kylä ja Aleksanteri Suuren rakennuttama iso karavaanimaja. Täällä kävi näköala eloisammaksi ja levisi hymyilevämmäksi. Joen rannoilta oli verrattain rehevä kasvullisuus ja viljeltyjä ketoja. Me kohtasimme kameelikaravaaneja kilisevine kelloineen, sotamiehiä ratsastaen somasti koristetuilla hevosilla, jalkamatkailijoita, dervishejä, ja maalaisia, jotka pääkaupunkiin veivät tuotteitansa pienillä aaseilla, joitten sieramet olivat halkileikatut, että helpommin voisivat vaivalloisella matkallaan hengittää. Pian ohi menevän raekuuron jäljestä tuli mitä ihanin ilma. Laskeva aurinko kultasi Demavendin mahtavan keilan, joka etäisessä kaukaisuudessa häämöitti iltasumun lävitse.

Kello 7 saavuimme viimeiselle asemalle, Shahabad. Teheranin kaupungin portit suljetaan jo kello 9, ja sen jälestä ei kukaan, erityisettä luvatta, pääse kaupunkiin. Jäimme sentähden Shahabadiin yöksi, ettei tarvitsisi nukkuamme taivasalla, joka muuten olisi osaksemme tullut.