Читать книгу Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja Kaukaasiasta - Sven Anders Hedin - Страница 11

Sisällysluettelo

Teheran.

Sunnuntaina, 18 p. huhtikuuta lähdimme Shahabadista, kulkeaksemme sen viimeisen taipaleen, joka meitä vielä erotti Teheranista. Kaipaukseni ja odotukseni oli ylimmillään. Kuvittelin vanhan Persian valtakunnan pääkaupunkia mahdottoman komeaksi, mutta vaikka kuinka etsin ja haeskelinkin taivaanrannalta, en saattanut nähdä kaupungista merkkiäkään. Aro näytti yhtä tasaiselta kaikkialla. Ainoastaan lukuisammat viinitarhat ilmaisivat suuremman kansanjoukon läheisyyttä. Vihdoin saattaa havaita tuon n.s. Kasvinportin tuolla kaukana, kaukana. Liike kävi vilkkaammaksi: pitkät karavaanit veivät elintarpeita ja eurooppalaistavaroita pääkaupunkiin. Vielä hetkinen, ja nyt voi selvästi nähdä kaupungin portin, sypressimetsikköjä, ja muureja saattoi erottaa; lopulta oli kaikki silmäimme edessä, mutta ei niinkuin sitä olin kuvaillut: huimaavassa väririkkaudessa ja komeudessa, vaan kaikki oli kuolettavan autiota ja paljasta. Muurit, joita olin ajatellut suuriksi, majesteetillisiksi linnoituksiksi, olivat matalat ja mullasta rakennetut. Suurta yksitoikkoisuutta eivät mitkään sellaiset kupoolit tahi tornit katkaisseet, joita Konstantinopolissa näkee.

Ajoimme nyt Kasvinportista sisälle, pitkiä likaisia katuja myöten, joilla oli niin suuri jalkaihmisten ja ratsastajien tungos, että meidän monta kertaa täytyi pysähtyä ja odotella kadunkulmassa. Vihdoin ei ajajamme enää ajanut eteenpäin: meidän täytyi astua alas, hankkia hammalin (kantajan) ja jatkaa matkaamme käyden.

Me itse emme olleet juuri näyteltävässä kunnossa tänä ensimmäisenä sunnuntaiaamuna Teheranissa. Koko viikon aikana en ollut riisunut vaatteita yltäni, ja tuskin olin ollut tilaisuudessa edes peseytymään. Pidin sentähden mahdottomana heti esittää itseäni maamiehelleni, t:ri Hybennetille, jolle minulla oli suosituskirje. Mentiin siis ensiksi kylpyyn ja sen perästä lähdin maamieheni taloon, jonka, kauvan haettuani, löysin.

Toht. Hybennet asuu pienessä hauskassa talossa Teheranissa. Sitä ympäröi viehättävä puutarha, joka minun tullessani juuri loisti runsaassa ja tuoreessa kevätvihannuudessa. Verannan edessä on pieni marmoriallas, jossa on kiiltäviä kultakaloja. — Komeimpia kuitenkin ovat ruusut, jotka täällä kukkivat meille tuntemattomassa kauneudessa. Talon sisustus on yhtä soma kuin sen ulkopuolikin. Lattioita peittää persialaiset matot, ihanimmissa kuoseissa, tuolia ja sohvia verhoovat itämaalaiset kankaat, ovissa riippuu uhkeita oviverhoja; ja ruokahuoneen seiniä peittävät persialaiset posliinivadit kaikissa sateenkaaren väreissä. Sanalla sanoin tämän kodin on mukavuus ja hieno aisti tehnyt mitä viehättävimmäksi.

Mutta mikä mies sitten on tämän talon omistaja, jonka koti nyt muutaman päivän oli minunkin kotinani? Että t:ri Hybennet on Ruotsista, olen jo huomauttanut eikä tarvitse pitkiä aikoja havaitakseen, että hän on sydämmensä pohjasta isänmaansa poika. Vaikka hän on neljätoista pitkää vuotta elänyt auringonnousun maassa, on synnyinmaa hänen rakkain muistonsa, ja äidinkieltään puhuu hän sujuvasti.

Tohtori Bertrand Hybennet on syntyisin Göteborgista, jossa isänsä oli hammaslääkäri, ja jonka ammatin poikakin valitsi. Kehittyäkseen ammatissaan, lähti hän ensin Saksaan, jossa hän lueskeli muutaman vuoden, ja sitten Parisiin, jossa hän viidessä vuodessa kehittyi sangen eteväksi alallaan. Ollessansa täällä Ranskassa, tehtiin hänelle tuo loistava ja kunniakas tarjous rupeamaan henkilääkäriksi ja varsinkin hammaslääkäriksi Persian shaahille. Tohtori Hybennet suostui tähän vastuunalaiseen ja vaaralliseen toimeen, josta moni, kuinka houkuttelevaiselta se näyttäneekin, olisi kieltäytynyt. Hankittuaan itselleen runsaasti koneita, jätti hän pitkät hyvästit kotiseudulleen ja lähti, rohkeasti luottaen taitoonsa ja onneensa, uuteen isänmaahansa itään. Että hänen toiveensa ovat toteutuneet, tietää parhaiten se, joka on käynyt tässä pohjolaisessa kodissa Teheranissa, ja monelta taholta saanut todistuksia siitä, että harva eurooppalainen, niin täydellisesti kuin t:ri Hybennet, on voittanut shaahin luottamuksen ja kunnioituksen.

Mutta t:ri Hybennet ei ole hyödyksi ainoastaan shaahille: hänen maineensa taitavana hammaslääkärinä on levinnyt koko pääkaupungin väestön kesken, jopa kauvaksi sisämaahankin. Shiratsissa, vieläpä Persian lahden rannallakin, tapasin, talonpoikia, jotka tunsivat t:ri Hybennetin. Hän on hampaitten hoidosta kirjoittanut persiankielellä kirjan, joka on maassa laajasti levinnyt, ja oleskellessani Teheranissa, sain joka aamu nähdä sitä miesten ja naisten paljoutta joka odotti päästäkseen hänen vastaanottohuoneeseensa. Kun käy shaahin linnassa, näkee monta ruotsalaista esinettä ja varsinkin kirjastossa on moni ruotsalainen teos, sisältävä kuvia kaukaisen pohjolan kansasta ja luonnosta. Tohtori Hybennet onkin ymmärtänyt niin kiinnittää shaahin huomion Ruotsinmaahan, että tämä kerran on julkisesti lausunut haluavansa tulla tänne. Ruotsissa onkin säilyssä muistoja t:ri Hybennetin auliudesta ja isänmaanrakkaudesta: Göteborgin museon itämaalaisessa salissa näkee lasikuuppien alla kallisarvoisia persialaisia esineitä, jotka t:ri Hybennet on lahjoittanut.

Oleskeltuani kymmenen päivää Teheranissa, tahdon kertoa minkä vaikutuksen kaupunki tekee muukalaiseen, joka siellä on ensikertaa.

Aamulla huhtik. 19 p. ajoin t:ri Hybennetin kanssa kaupungilla hänen upeissa vaunuissansa. Emme olleet kauvaksi ehtineet, kun me erään kadun päässä havaitsimme muutamia henkilöitä punaisissa, valkoreunaisissa puvuissa, päässä korkeat hopeaiset kypärit ja kirjavat höyhentöyhtöt. Kun kysyin isännältäni, mitä tämä merkitsi, vastasi hän: "shaahi tulee" ja ajoi heti eräälle poikkikadulle. Siellä astuimme vaunuista pois, jätimme hevosemme ratsastavalle palvelijalle ja itse menimme pääkadulle, johon ehdimme juuri parhaaksi näkemään, kun "kaikkein kuningasten kuningas" ajoi sivutse, Edellä juoksivat äsken mainitut palvelijat, "ferrashit" tulipunaisissa verkapuvuissa. Käsissä oli heillä runsaasti puolentoista metrin pituiset hopeasauvat, joita he heiluttivat edestakaisin, tyhjentääkseen kadun ihmisistä. Onneton se, joka ei hyvissä ajoin katoa johonkin porttikäytävään tahi kujaan. Joka hidastelee, saa aimo sivalluksen hopeasauvasta, sillä hänen kurja olentonsa pidetään liian halpana ja arvottomana lähestymään korkeata hallitsiaa lähemmäksi kuin pyssynkantamaan päähän. Katu tyhjentyikin sentähden silmänräpäyksessä. Kaikki ratsastajat kiirehtivät poikkikaduille, ja jalkaihmiset katosivat niinkuin taikaiskulla. Koska minä olin t:ri Hybennetin seurassa, sain kunnian jäädä kadulle hänen viereensä.

Ferrashia seurasi tulisilla hevosilla ratsastaen noin 50 sotamiestä, komeissa virkapuvuissa, varustettuna aseilla ja pitkillä tikareilla siselöidyissä hopeatupissa. Näitten jäljestä tuli shaahi itse, ajaen vehreissä, komeilla kultakoristuksilla varustetuissa vaunuissa, joitten neljässä kulmassa oli kultaiset kukkatertut ja ylinnä suuri keisarillinen kruunu. Vaunuja veti kuusi sysimustaa oritta, joilla oli hopeaiset satulavaipat, kolmen vasemmanpuolisen hevosen selässä istui ratsastaja. Shaahi istui yksin vaunuissa, sillä ei löydy ketään sen arvoista, että saisi ajaa shaahin rinnalla. Hän oli kääritty mustaan vaippaan, päässä oli hänellä pieni, musta persialaislakki, ja siinä valkoinen töyhtö. Me kumarruimme maahan asti, ja shaahi katseli minua erittäin tarkasti. Hänen huomionsa kiintyi niin jokaiseen vieraaseen, ja kyselipä hän sitte myöhemmin t:ri Hybennetiltä, kuka minä olin, mitä minä tahdon ja mihin matkustin, sekä kuuluu pitäneen minua liian nuorena ja kokemattomana uskaltaakseni yksinäni lähteä niin pitkälle matkalle.

Vaunujen jälestä ratsasti vielä noin 50 sotamiestä, ja viimeksi tuli tyhjät vaunut, samannäköiset kuin ne, joissa shaahi ajoi. Kysyin t:ri Hybennetiltä, mitä varten ne olivat ja hän selitti niitten olevan varavaunut, jotka heti olisivat valmiina käytettäväksi, jos ensimmäiset särkyisiyät. Näitten takana oli sitäpaitsi muutamia valjastettuja vaunuhevosia, valmiina nekin vaunujen eteen pantaviksi, siinä tapauksessa, että joku hevosista kaatuisi tai vikaantuisi. Näitä varokeinoja käytetään ei ainoastaan matkoilla Teheranin ympäristössä, vaan pienimmilläkin matkoilla kaupungissa, ja shaahilla on aina tämmöinen suuri seurue.

Kun kuninkaallinen retkikunta oli ohitsemme mennyt, jatkoimme matkaamme suurelle linnanmuurille, joka ympäröi kaupunkia. Tämä on, niinkuin jo olen maininnut, höllästä mullasta tehty valli, niin kurja, että pitkinä sadeaikoina suuret kappaleet siitä lohistuvat alas viereiseen hautaan. Tähän viimemainittuun heitetään sitäpaitsi basaareista kaikellaista roskaa, ja kaduille kaatuneet eläimet joutuvat myös siihen. Pääkaupungin asukkaat uskovat kuitenkin täydellisesti, että muuri ja hauta suojelee heitä kaikista vaaroista. Polak kertoo sotaministerinkin kerran kysyneen itävaltalaiselta upseerilta, onko hän koskaan kotimaassaan nähnyt tämän linnoitusmuurin vertaista.

Sitte kävimme katsomassa Englannin lähettilään palatsia, jota suuremmoinen puutarha ympäröi, poliisimestarin, kreivi Monte Forteksen linnamaista taloa, joka patsaineen, koristuksineen, epäilemättä on Teheranin kauniin yksityisrakennus, sekä viimeksi sairashuonetta, ranskalaista kirkkoa ja Ameriikan lähettilään taloa.

20 p. huhtikuuta oli persialaisten suuri juhlapäivä, sillä Uudenvuoden juhla, josta sittemmin kerron, oli nyt lopussa ja nyt se piti suurella juhlallisuudella loppuun soitettaman. Tässä tarkoituksessa oli shaahi järjestänyt kello 10 aamulla kilpajuoksut kaupunginmuurin ulkopuolella. Me lähdimme sentähden tuntia aikaisemmin ja ratsastimme pitkiä, kapeita katuja eräästä kaupunginportista ulos. Kilpakentälle johtavalla tiellä oli lukematon joukko ratsastajia ja käveliöitä. Hevostungos tuntui ajoittain oikein vaaralliselta, varsinkin minulle, jolla oli hurja ja vikuri ratsu. Risteilimme eteenpäin väkijoukon läpi, kunnes oli mahdotonta päästä eteenpäin, jonkatähden astuimme alas, jätimme hevoset meitä seuraavalle tallimiehelle ja jatkoimme matkaamme jalan, suurelle punaiselle teltalle, johon muutamat itävaltalaiset överstit olivat meitä käskeneet.

Lähi tasangolle oli kokoontunut lukematon kansanpaljous, todellakin kirjava näkemys. Täällä oli kaikkia värejä, kaikki luokat, rikkaimmista herrasmiehistä sinisissä, vihreissä tai keltaisissa silkkitakeissa, täynnä loistavia tähtiä aina kurjimpiin, repaleihin käärittyihin dervisheihin asti. Hurjilla hevosilla ratsastajat ajoivat huolimattomasti täyttä laukkaa joukon läpi, ja shaahin palveliat, ferrashit, pitivät kansaa sopivassa etäisyydessä kentältä kolmen metrin pituisilla saitoilla, jotka alin-omaa koskettelivat liian tunkeilevaisten katsojien selkää.

Kilpakentän keskustan eteen oli komea huvimaja rakennettu shaahille ja hoville ja sen katosta liehui Persian keisarikunnan lippu: jalopeura ja nouseva aurinko vihreällä pohjalla. Keskelle majan pääsivua oli tehty suuri, keltapuitteinen ikkuna, josta shaahi sai katsella kilpajuoksua. Kuninkaalliset puolisot istuivat huvimajan oikeanpuolisessa päätyrakennuksessa, jonka ikkunoissa oli ohuet, läpikuultavat verhot, jotta ulkoa ei voitu nähdä näitä ylhäisiä naisia, mutta he itse saattoivat katsella päivän juhlaa.

Hetken perästä alkoi kansanjoukko tuimasti liikkua. Ihmiset juoksivat kummallekin taholle ja ferrashien pitkät saitat lakasivat joukon läpi tien. Shaahin seurassa oli useita satoja ratsumiehiä, koko hovi, puolisot, eunukit ja kamariherrat, kukin vaunuissansa. Shaahi itse ajoi puhtaalla kullalla silatuissa juhlavaunuissa, joita veti kahdeksan lumivalkoista hevosta, hopeaisissa valjaissa, korkeat, siniset töyhtöt päässä ja hännät sinipunaisiksi värjättyinä. Shaahi oli puettu virkapukuunsa, joka on musta, pitkä takki ja siinä kultakuteiset olkalaput ja niissä kummassakin kolme suurta jalokiveä; rinnalla säkenöitsi 42 suurta vesikirkasta timanttia kultapuitteissa; sivulla oli juhlasapeli, jossa oli paljon erivärisiä jalokiviä; päässä oli hänellä musta, pienellä, valkoisella höyhentöyhtöllä koristettu lakki, ja siinä ainakin 50 timanttia, joiden arvo lienee tavattoman suuri.

Shaahi nousi vaunuista ja astui seurueinensa paviljonkiin, jonka keltaisista ikkunoista hänen piti katsella kilpa-ajoja. Seurue seisoi käytävällä ikkunan ulkopuolella.

Kilparata oli farsakin (7 kilometrin) pituinen ja ympyrän muotoinen, jonka sisäpuolella oli matala muuri estämässä hevosia liukumasta ylitse. Rata piti kuljettaman kahteen kertaan, joten koko matka siis oli lähes l,5 penik.

Ensi kilpaan otti osaa 15 ratsastajaa, jotka järjestettiin riviin shaahin paviljongin eteen. Ne olivat somapukuisia, takit vihriäiset, punaiset, keltaiset tai siniset, köykäiset lakit päässä, ja pitkävartiset saappaat jalassa. Hevoset ovat nälistyneitä, taitaaksensa juosta nopeammin. Merkin saatuaan lähtivät ne liikkeelle. Tuulen nopeudella kiitivät ne pois, katosivat tomupilveen ja muutaman minutin kuluttua palasivat lähtöpaikalle, jonka he nuolennopeudella sivuuttivat, kiertääkseen radan toistamiseen. Muutaman minutin kuluttua näkyi taas tomupilvi muurin mutkassa. Raikuva riemuhuuto syntyi kansassa, joka tähän asti oli seisonut ääneti ja odottaen. Voittaja ajoi vaahtoisella hevosella kuninkaallisen paviljongin eteen, jonne palkintotuomarit olivat kokoontuneet ja jossa kultarahat pusseissaan odottivat saajaansa. Korkein palkinto oli 250 tomania.[13] Muutaman minutin päästä tulivat toisetkin ratsastajat, toinen toisensa perästä; jotkut ajoivat suoraan väkijoukkoon ja tekivät siinä hirveätä hämminkiä, sillä ihmisiä joutui hevosten jalkoihin ja muuten vahingoittui pahasti. Kilpailuun otti osaa neljä eri osastoa, aina hevosten ja miesten laadun mukaan.

Paljon vääryyttä sanotaan tapahtuvan persialaisissa kilpa-ajoissa. Ratsastajat koettavat estää toistensa hevosia peloittamalla ja päähän lyömällä. Kilpailuun ottaa välistään osaa myös joku hevonen shaahin tallista. Näiden täytyy tietysti aina päästä ensiksi perille. Tätä varten asetetaan vahteja pitkin rataa. Kun joku aikoo rohjeta ajaa shaahin hevosen ohitse, heittää vahti santaa ja savea sekä hevosen että miehen silmiin, joten ratsastajan täytyy hillitä vauhtiansa. Muutamat ratsastajat näyttävätkin tämän johdosta varsin kamalilta; eräänkin suu ja nenä oli aivan verissä.

Kilpa-ajojen jälkeen seurasi toinen näky. Kaarttien piti kulkea shaahin ohitse. Kaikki Teheraniin sijoitetut rykmentit samosivat vuorotellen shaahin paviljongin sivutse. Ensiksi tuli kenttätykistö, suuri paljous kullatuita kanuunia, keltaisilla laveteilla, kunkin edessä neljä hevosta. Sitte tuli vuoritykistö, pieniä köykäisiä kanuunia, joita muulit kantoivat satuloissa. Tämä tykistö pääsee kulkemaan missä hyvänsä, vaikka kuinkakin raivaamattomilla poluilla Elburs vuoristossa. Kanuunat eivät ole sen raskaampia, kuin että kaksi miestä voi yhden nostaa. Merkillisimmät minun mielestäni olivat kumminkin ne parikymmentä kanuunaa, joita kameelit kantoivat. Itse eläimet ovat nim. lavettina ja kanuunia, jotka ovat kiinni satuloissa, sopii kääntää mihin päin hyvänsä. Kanuunia käytettäessä pakoitetaan kameelit laskeutumaan polvillensa. Jymisevä pauhu näistä kanuunoista oli jo aamulla ilmoittanut shaahin lähteneen palatsista, ja silloin olin saanut nähdä kuinka levollisina ja liikkumattomina eläimet makasivat, tulesta ja savusta huolimatta. Tykistön jälkeen tuli jalkaväki. Sotamiehet olivat tummansinisissä, punareunaisissa univormuissa, päässä korkeat, pyöreät mustavillaiset lakit ja lakissa töyhtöt. Patruunivarasto oli vatsalla ja suuri pullo rinnalla. Lopuksi ajoi ratsuväki uljailla hevosilla, hopeatamineet kaulassa ja rinnassa. Upseerien hevosilla oli kultailtu satulapeite. Ratsuväki oli tummissa takeissa, punaiset viitat hartioilla, aseina on heillä kivääri ja oikeassa kädessä paljastettu sapeli. Kullakin rykmentillä on oma lippunsa, joka lasketaan kaksi kertaa shaahin edessä. Joka rykmentin etupäässä käy tahi ajaa soittokunta, mutta aivan toisellainen kuin mitä olin nähnyt Kasvinissa, sillä rykmentin soittokunta on järjestetty aivan eurooppalaiseen tapaan, eversti Gebauerin johdossa, joka on itävaltalainen shaahin palveluksessa. Kun rykmentti on kulkenut shaahin ohi, niin kenraalit ja everstit ratsastavat rivistä paviljongin tykö, jossa he tervehtivät shaahia ja liittyvät sitten sotaministerin, ruhtinas Kamrah Mirtsa Naib-us-Sultanehin seuraan. Vastapäätä tätä istui samalla tavoin ratsain kenraalipoliisimestari itaalialainen kreivi Monte Forte, poliisipäällystön ympäröimänä.

Sillä välin on kuninkaan henkivartiosto sangen komeissa univormuissaan jo ehtinyt ratsastaa paviljongin tykö, samoin keltamekkoiset ulaanit valkoisilla hevosillaan. Ne ovat säännötöntä kaartia, joka seuraa shaahia tai kuningattaria näiden ollessa ulkona. Lyhimmälläkin matkalla täytyy nim. aina olla muassa näitä ratsastajia pari kolmesataa. Kun shaahi muutamia vuosia sitte teki toivioretken Meshedin kaupunkiin itä Persiassa, oli hänellä seuranaan monta tuhatta miestä.

Kaikkein viimeksi tulivat Donin kasakat kotimaansa univormuissa, pitkissä mekoissa, patruunivarasto rinnalla. Ne ovat paraita ratsastajia; tiheissä riveissä kiitävät ne nelistäen ja kuljettavat muassaan sitä venäläistä tykistöä, jonka keisari kerran lahjoitti shaahille, hevosineen, miehineen ja kaikkineen. Kasakoitten soittokunta soitti venäläistä kansallismarssia, nimeltä Kamarenski.

Ohikulku kesti kaksi tuntia. Se oli ulkonaisesti komea näkemys, mutta lähemmin tarkastaessa oli siinä paljon puutteita. Sotamiehet näyttivät veltoilta ja piittaamattomilta, eivät astuneet tahdissa, ja kun oli annettu komentosana, kulkivat monet rivissä lujaa puhuen ja ajatukset nähtävästi muualla.