Читать книгу Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja Kaukaasiasta - Sven Anders Hedin - Страница 4

Sisällysluettelo

Matka Bakuun.

Suuren Venäjän valtakunnan eteläisimmässä päässä on Kaukasosvuoren pohjoisrinteellä pieni kaupunki nimeltä Vladikavkas. Tähän päättyy se äärettömän pitkä rautatielinja, joka yhdistää Pietarin Kaukaasiaan.

Eräissä tämän rautatien mukavissa vaunuissa matkustin minä elokuussa v. 1885 sanottua kaupunkia kohden.

Venäjän rautatiet ovat oivalliset ja rautatien vaunut paremmat kuin monessa muussa maassa. Pääsee kulkemaan koko junan lävitse, vaunut ovat isot ja tilavat ja toisessakin luokassa on makuusijoja kaikille matkustajille, vaunut ovat nim. hyvin korkeat ja sohvien yli on asetettu eräänlaisia pehmeitä makuuhyllyjä, joissa sopii mukavasti levätä. Tupakkia saa polttaa kaikissa vaunuissa mielen mukaan ja rautatien palvelusväki on kohteliasta. Näissä mieluisissa oloissa menevät ne neljä vuorokautta, jotka kuluvat matkalla Pietarista Vladikavkasiin, verrattain pian.

Heti Moskovan eteläpuolella alkavat etelä Venäjän yksitoikkoiset arot, jotka silmän siintäminä leviävät joka taholle, niinkuin mainingissa aaltoileva meri. Yksitoikkoisuutta keskeyttää ainoastaan kylät, joiden keskeltä valkoinen kirkko viheriöine kattoineen kohottaa torniansa korkeutta kohti, tahi hyvin viljellyt pellot, heinäsuovat ja lukemattomat tuulimyllyt.

Rostovin tykönä porhaltaa juna vinhaa vauhtia pitkää, katettua rautasiltaa myöden Donin yli ja 80 virstaa siitä etelässä sivuutetaan Koshovskoja, joka on ensimmäinen kylä Kaukaasian puolella. Rajana on nim. Jeja niminen joki, joka laskee Asovan mereen; yksitoikkoisia aroja jatkuu kuitenkin vielä Kaukaasiassakin ja asemavälit käyvät yhä pitemmiksi. Asematalot ovat erittäin somat ja melkein kaikki rakennetut samaan malliin. Asemien lähellä on myymätelttoja, joissa saa ostaa vesimeluuneja, kurkkuja ja viinirypäleitä ja tänne kokoontuvat venäläiset talonpojat punaisissa mekoissa, tahi pitkissä, harmaissa takeissa, jotka muuten ovat ruumiin-mukaiset, mutta alhaalta väljemmät. Jokaisella asemasillalla marssii kaksi poliisikonstaapelia valkoisissa lakeissa, messinkinappisissa takeissa, sapelit nahkatupessa sivulla. Aroilla käy lukemattomia karjalaumoja laitumella. Matkan pituuden virstoissa ilmoittavat meille rautatiekiskoista tehdyt virstantolpat.

Tuolla puolen Kuban jokea alkaa havaita, että lähestytään vuoristoa. Mineralni Vadi on iso ja vilkas asema, josta lukuisat "troikat" (kolmivaljakot) kuljettavat matkustavaisia 20 virstan etäisyydessä sieltä sijaitsevaan Pjetigorsk nimiseen kaupunkiin ja terveyslähteille, joissa kesäisin paljon käydään voimakkaiden kivennäisvesien vuoksi. Täällä käy nousu yhä jyrkemmäksi. Yksityisiä keilan- ja pöydänmuotoisia vuoria kohoaa äkkijyrkästi sieltä täältä tasaisesta arosta. Vasemmalla näkyy kaukana Georgievskin kaupunki samoin kuin Pjetigorsk Kuma-joen varrella, joka laskee Kaspian mereen. Molemmin puolin leviää kenttiä, jossa päivännoutoja viljellään ja radan sivua pitkin on ojittamaton tie, jota myöden silloin tällöin näkyy kasakoita ratsastavan. Kasakoilla on pitkät, ruskeat tahi harmaat takit, patroonit neulotuissa koteloissa rinnalla, matalat, mustat villalakit sekä vyössä tikareita ja pistooleja. Usein kohtaa häkkirattaita, joihin toinen hevonen on valjastettu "dugan" (luokan) alle, toinen kulkee nuora-aisoissa vieressä. Mitä enemmän Vladikavkasta lähestytään, sitä jyrkemmäksi käy nousu ja sitä hitaammaksi junan vauhti, viimeiset tunnit kuljetaan niin hitaasti eteenpäin, että voisi astua junasta pois, poimia kukkia tahi marjoja tien vierestä ja kuitenkin ehtisi taas junaan.

Vladikavkas on pieni, soma, siisti ja terveellinen kaupunki Terek-joen varrella, joka jakaa sen kahteen osaan, joista toinen, paljoa isompi osa, on oikealla rannalla. Näitä molempia kaupungin osia yhdistää nelikaarinen rautasilta kauniine käsipuineen ja lyhtyineen. Joki on samea, matala ja täynnä laukuja hiekkäsärkkiä, jotka jakavat sen moneen haaraan. Rannoilla uiskentelee kirkuvia poikia ja ajurit pesevät siinä hevosiansa ja ajokalujansa. Kaupungissa on useita puutarhoja ja suuremmilla kaduilla on lehtokujia; sen merkillisyyksistä mainittakoon kadettikoulu ja jotenkin vahva linnaväki. Gruusian sotilastien valmistuttua on Vladikavkas niitä venäläisiä kaupunkia, jotka jättiläisaskelin edistyvät; hotelleista ei ole puutetta. Parhaita ovat Gostinnitsa Jevrovpajski ja Gostinnitsa Frantsia. Katuelämä on sangen kirjavaa, sillä paitsi Venäläisiä asuu kaupungissa koko joukko armeenialaisia, kasakoita, gruusialaisia, tattarilaisia, näkeepä siellä jonkun persialaisenkin. Vuohia, lampaita, sikoja, hanhia ja helmikanoja vaeltelee vapaasti pitkin katuja. Pitkät jonot kuormia vedätetään kaupungin läpi ylös vuorille ja joskus nähdään kaukaasialaisia vankeja, jotka raskailla rautakahleilla ranteista toisiinsa sidottuina laahataan kaupungin läpi maanpakolaisuuteen vietäviksi. Etelässä kohoovat Kaukason pilvenkorkuiset vuoret sinertävänä muurina, sekä Kasbekin hopealta hohtava kärki, ja kaukana lännessä siintää Elburksen huippu.

Niitten, jotka aikovat matkustaa yli vuorten, tulee Vladikavkasissa hankkia itsellensä hevosia ja ajoneuvoja. Joka tahtoo kulkea oikein helpolla, menköön venäläisellä omnibuksella joka määräaikoina lähtee Vladikavkasista Tiflikseen ja jossa on sijaa seitsemälle hengelle, kolmelle etu-istuimella ja neljälle sisässä, jolloin matkakapineet asetetaan katolle. Omnibuksessa maksaa paikka sisässä 12 ruplaa ja ulkopuolella 10. Hevosten luku vaihtelee seitsemän ja kahden välillä, riippuen tien noususta tahi laskusta. Kaikilla 11 asemalla vaihdetaan hevosia ja ajuri, jolloin viimemainitut saavat 20 kopeikkaa juomarahaa. Kun matkustaa gruusialaista sotilastietä, täytyy olla varustettuna passilla, jota näytetään ja tarkastetaan joka asemalla.

Mutta jos tahtoo kulkea vapaammin ja mukavammin, tulee vuokrata yksityiset ajoneuvot. Kun minä Vladikavkasista sain seurakseni maanmiehen, insinööri Juhani Sandgrenin, jota seuraavassa usein saan syytä mainita, jouduin matkustamaan viimemainitulla tavalla.

— 25 p. elokuuta 1885 lähdimme varhain aamulla Viadikavkasista. Tie on kaupungista ensimmäiselle asemalle, nimeltä Bolta, vielä jotenkin tasaista, mutta Lars'issa ollaan jo vuoristossa. Oikealla on korkeita, jyrkkiä, metsäisiä vuoria, mutta vasemmalla on syvä rotko, jonka pohjassa Terek monihaaraisena juoksee. Kasbekin keila häämöittää silloin tällöin näkyviin.

Boltasta alkaen on tie kivillä laskettu ja niin sileä kulkea kuin asfalttilattia. Kuljetaan vuorotellen laakson oikeata tai vasenta puolta ja Terekin yli mennään monasti pikku siltoja myöden. Joukko puolialastomia, kirkuvia lapsia seuraa vaunujamme; ne kurottavat käsiään pyytäen ropoa, mutta jäävät pian jälkeen ja irvistelevät silloin harmissaan meille. Vähä väliä tapaamme härkien tai puhvelien vetämiä heinäkuormia, aasinkuljettajia, paimenia lammas-, kuttu- ja hanhilaumoineen, ratsastavia kaukaasialaisia sotilaita harmaissa pitkissä takeissa tahi mustissa lammasnahkaturkeissa, hampaita myöden aseissa. Tien varrella on siellä täällä jokunen yksinäinen mökki. Tämä viehättävä tie tarjoo meille täten yhä uusia, kirjavia näköaloja, joille metsäiset lumihuippuiset vuorenseinämät muodostavat sopivan taustan.

Kasbek, jossa pysähdytään suurusta syömään, on iso asema. Se on, samoin kuin muutkin asemat, moitteettomasti sisustettu matkustavaisten mukavuudeksi. Kaikilla asemilla on nim. hyvä ravintola ja vierashuoneita, ja etehisessä löytyy matkakarttoja ja tauluja, jotka ilmoittavat ajan, etäisyyden virstoissa ja miten korkealla ollaan meren pinnasta. Asemilla saa myös ostaa kristalleja ja muita kauniita vuorikiviä. Juuri ennen Kasbekiin tuloa kuljetaan Dariel-solaa, jonka pohjassa Port Dariel muinoin suojasi ahdasta rotkoa. Tämä nelikulmainen linnoitus, matalamuurinen ja neljä hammaspykeistä tornia, on vielä jäljellä ja juuri sen yläpuolella näkyy korkealla kalliolla kuuluisan Tamaras-kuningattaren linnanrauniot.

Mitä edemmäksi päästään, sitä suuremmoisemmaksi käy sotilastie. Se on insinööritaidon mestariteos. Pitkät matkat on se hakattu pystysuoraan kallioon, joten raskaat vuorimöhkäleet riippuvat ikäänkuin holvit päämme yli. Siinä, missä tie kulkee kaltevia vuoren rinteitä alas, on matkustavaisten suojaksi talven ja kevään laviineja vastaan, vaarallisimpiin kohtiin rakennettu tunneleita, joissa on lähes 2,5 m paksut muurit. Kun laviini vyörii tahi liukuu alas vuorta vinhaa vauhtia, harppaa se ikäänkuin hypinlaudalla tunnelin yli, ja jatkuu alaspäin toiselle puolelle. Olen kuullut henkilöitten, jotka ovat täällä talvisaikana kulkeneet, kertovan, että laviinit usein ovat niin jättiläissuuria ja kulkevat semmoisella vauhdilla, että ne työntyvät pitkän matkan vastakkaista vuoriseinää ylös, vyörivat vielä kerran laaksoon ja täyttävät sen. Laviineja vastustetaan toisellakin tavalla, nim. kaivamalla tahi puraamalla vaakasuoria uurteita vuorenseinämään. Tämmöistä näkee usein Kaukasusvuorissa.

Tietä turvaa molemmin puolin luja, sementillä varustettu suojus. Tässä on tuon tuostakin aukkoja, joista tielle vierinyt sora ja kivet poistetaan, mutta semmoisiin paikkoihin, joista laviinit veisivät tämän muurin mukaansa, on sen sijaan pystytetty pylväitä maahan. Pienet kevättulvat tahi purot, joissa on kristallikirkasta, jääkylmää vettä juoksevat tien poikki leveissä, matalissa viemäriojissa.

Siellä täällä on pieniä vartiakoppeja, niitä sotilaita varten, joiden tehtävänä on pitää teitä kunnossa — joka ei ole suinkaan mikään helppo tehtävä. — Kun lunta on vierinyt, tulee heidän ajaa pois lumen; kun suojus jostakin paikasta on rikkunut, on se heti uudestaan muurattava, ja kun laviini on vienyt jonkun sähkölennätin-pylvään, on se vietävä paikoilleen. Ettei sähkölennätin-pylväille näin kävisi, on niitä asetettu ainoastaan lujemmille paikoille, niinkuin esiinpistäville kallionkielille, tahi korkeille vuorenseinille, joissa laviinin voima on vähin. Toisinansa kulkee sähköjohto sikin sokin laaksossa. Ja hyvin lystikkäältä näyttää, kun lanka N. ensin menee pystysuoraan alaspäin, pyrkiäksensä sitte puoliympyräisessä mutkassa seuraavaan pylvääseen.

Godaurin asemalle kuljetaan gruusialaisen sotilastien korkeimman kohdan poikki, 2,400 m. merenpinnan yli. Tässä on myös vedenjakaja vuorella ja heti Godaurin tuolla puolen alkaa Aragva, Kuran lisäjoki. Kobin lähellä taas voi seurata Terekiä aina sen lähteelle asti, joka lirisee vuoresta. Vesi on tässä hyvin raudansekaista ja joen rannat ovat ihan tulipunaiset. — Vuorihuipuista sotilastien varrella on Kasbek korkein: 5,043 m. korkea.

Ylikulkumme kesti 28 tuntia, ja kun tie on 20 Ruotsin penik. pitkä, kuljimme noin penikulman tunnissa, pysähdyksiä asemilla lukuunottamatta. Öisin oli meillä mitä ihaninta kuunvaloa, joka vaikutti omituisen ja juhlallisen valoilmiön: pikimustia vuoria hopeisine huippuineen. Dushet nimisen kaupungin luona laajenee laakso ja kasvikunta käy rikkaammaksi. Mitshet'in luona sivuutetaan Batumista Mustallemerelle vievä rautatie. Mitshet, jonka keskeltä kohoaa vanha, viehättävä kirkko, sijaitsee erittäin kauniisti Aragva'n varrella. Tämä on viimeinen asema ja vielä kaksi tuntia kuljettuamme tulemme Tiflikseen, joka on Kaukaasian pääkaupunki ja kenraalikuvernöörin asuinpaikka.

Korkeitten, alastomien vuorien ympäröimänä sijaitsee Tiflis Kura-joen varrella, Kaspian ja Mustanmeren keskivälillä, ja täten on sillä kaupanvälisessä suhteessa sangen edullinen ja tärkeä asema. Kun Batumin ja Bakun rautatiet valmistuivat, kävi se vieläkin tärkeämmäksi, ja Euroopan ja Persian väliselle kaupalle on tie Tifliksen kautta tärkeimpiä. Kaupunki, joka ennen oli Georgian pääkaupunki, on, venäläisten haltuun jouduttuaan, yhä enemmän eurooppalaistunut. Uuden Tifliksen kadut ovat leveät ja suorat ja puilla istutetut. Talot, hienoine myymälöineen ovat usein erittäin kauniit. Kaksi holvisiltaa vie Kuran yli ja kaupungin tärkeimmillä kaduilla on raitiotie. Yleisessä puistossa on joka ilta soittoa, jolloin Tifliksen hieno maailma on siellä kävelyllä.

Kaupungin vanhoissa osissa on sitä vastoin ihan itämaalaista. Kapeitten, mutkikkaitten ja likaisten katujen kulmissa istuu kerjääviä dervishejä ja rahanvaihtajia; siellä on vilkkaita myymälöitä, nälkäisiä koiria, aasien ja muulien ajajia, jotka yksitoikkoisella äänellä tarjoovat tavaroitaan, vedenkantajia, jotka nahkasäkeissä tarjoovat Kuran vettä ympäri kaupunkia, "forgongeja" (eräitä vaunuja) hoilottavine mustalaisperheineen, heinä-, hirsi-, ja hedelmäkuormia, joita levolliset mustakarvaiset puhvelit, sarvet taaksepäin kääntyneinä, vetävät, näkeepä siellä pieniä kameelikaravaanejakin — sanalla sanoen, kaupungissa on elämä niin vilkasta ja vaihtelevaista, että pohjoismaalaisen pää käy pyörälle kaikista näistä hänelle oudoista ja mieltä kiinnittävistä näkemyksistä. Tiflis onkin Kaukaasian suurin kaupunki, eikä sillä olekaan varsinaista kilpailijaa, sillä tässä maassa ei ole monta kaupunkia. Kaupungin väestö, jonka luku nousee paljon yli 100,000, kuuluu niin moneen eri heimoon, että on melkein mahdotonta luetella niitä kaikkia. Paitsi venäläisiä, armeenialaisia, tattarilaisia, tserkessejä ja gruusialaisia eli georgialaisia, on kaikista niistä 50:stä heimosta, jotka asustavat Kaukason vuoristossa, jäseniä Tifliksessä. Näillä on kaikilla erinkaltaiset puvut ja kaikki ne puhuvat eri kieltä, mutta yhteistä niillä kaikilla on se, että niillä on erinomaisen soma vartalo ja sellainen kasvojen muoto, jota pidetään inhimillisen kauneuden ihanteena. Kaukaasialaiset ovat pitkiä, hartiakkaita, sorjia; heidän käyntinsä en ryhdikäs ja uljas; pään asento on pysty ja mahtava. He ovat tumma-ihoisia ja heillä on suuret silmäkulmat ja mustat silmät, kotkannenä ja vahva parta. Luonteeltansa ovat he, niinkuin tunnetaan, sotaisia, rohkeita ja ylpeitä.

Kaukaasian ja Armeenian vuorten välillä leviää pohjoisesta etelään Mogan'in aro. Se on muinoin ollut veden peittämä, mutta nyt juoksee sen keskellä ainoastaan leveä Kura joki hiljaksensa Kaspian-merta kohti.

Mogan'in aro on tasainen kuin lattia ja näyttää sanomattoman autiolta. Sen harmaahtavalla pinnalla kasvaa harvassa ainoastaan eräs ohdakelaji, jota Kaukaasiassa nimitetään kameeliruohoksi. Täällä ei näe elonmerkkiä, mutta etäällä, ensin oikealla, sitten vasemmalla ja heti taas oikealla näkyy vehreä juova — pensaita Kuran rannalla. Pohjoisessa kuvastuvat vuoret keveinä, vaaleansinisinä pilvinä päivänsavun läpi. Ilma on täynnä pölyä sekä tähän vuoden aikaan tukahuttavan kuumaa. Ajoimme kolmannen luokan vaunuissa, osaksi välttääksemme kuumuutta, osaksi tutkiaksemme kansan elämää. Vaunuissa oli melkein yksinomaan tattarilaisia. Näitä itämaan poikia nyt ensi kerran näimme, siinä he istuivat rahille kiivenneinä, jalat ristissä, polttaen pitkiä, hienoja piippujansa, levollisina, haaveksivaisina ja välinpitämättöminä. Vaikka kuumuus oli sietämätön, oli heillä päässään mahdottoman suuret lammasnahkalakit ja huolimatta junan vinhasta vauhdista, toimittivat he auringon laskiessa, Mekkaa päin kääntyen, iltarukouksensa, huutamalla: "Bissmillah rahman errahim" (O Jumala! armahda meitä!). Vaikka kuuluukin omituiselta, niin tekee se juhlallisen vaikutuksen kun näkee muhametilaisen, omituisessa nöyrässä asemassaan kurottavan käsiään ja kasvojaan taivasta kohti, tahi hiljaksellen laskeutuvan polvilleen suudellakseen maata.

Udjeri nimisellä asemalla oli minulla pieni seikkailu. Minulla oli tapana joka asemalla, jossa juna pysähtyi, kirjoittaa joitakuita muistiinpanoja, sekä piirtää muutamia kuvia. Kun minä Udjurissa olin parastaikaa tässä luvallisessa toimessa, tuli koko kolme santarmia, ottivat muitta mutkitta sekä minut että piirustusvihkoni takavarikkoon. He tiedustelivat kuljenko virallisissa toimissa ja koska päässäni oli ruotsalainen ylioppilaslakki, epäilivät he minua englantilaiseksi vakoojaksi. He tutkivat kuvapiirroksiani jotenkin huolimattomasti ja kyselivät mitä kaikkia nämät kuvat merkitsivät. Tulkkina oli kaunis ja iloinen armeenilaistyttö, joka puhui Ranskaa. Hän koetti vakuuttaa heitä minun rauhallisista aikeistani. Tämä ei kuitenkaan auttanut, päinvastoin yltyivät heidän epäilyksensä. Asemapäällikkö noudettiin ja tavaton väkijoukko ympäröi minua ja poliisia. Asemapäällikkö, joka myöskin puhui ranskaa, kysyi mihin ja missä asioissa kuljin, tarkasti kuvapiirroksiani ja päästyänsä niistä selville, nauroi hän makeasti santarmeille, koettaen saada heitä vakuutetuiksi siitä, ett'en mitenkään ollut vaarallinen keisarivaltion rauhalle. Kuitenkin seurasivat santarmit minua vaunuihin asti ja vasta junan lähtiessä pääsin heistä. En ole koskaan ollut "Siperiaa lähempänä" kuin sinä päivänä.

Sillä aikaa oli ruvennut kovin tuulemaan. Tuuli kiihtyi sitä myöten kuin lähenimme merta. Adji Kabulin[1] tykönä yltyi se myrskyksi ja Ajatin kohdalla merenrannalla oli jo hirmumyrsky.

Insinööri Sandgren sanoi tämän olevan kovimman myrskyn koko tänä vuonna. Tomu tuoksui pilvinä, niin ettei voinut nähdä syltäkään aroa, ja tunkeutui vaunujen raoista sisälle. Ilma oli paksua, raskasta ja tukehduttavaa. Tuntui siltä kun vaunut nousisivat raitiostaan ja lopuksi höyryveturi ei enää jaksaisi vetää junaa eteenpäin. Se pysähtyi monasti kootakseen niin paljon höyryä kuin mahdollista. Kun sen lisäksi rata eräässä kohden hiljalleen nousi ja veturin voimat olivat kokonaan lopussa, pyörimme pitkän matkan takaisin.

Viimeinen väli kuljetaan ihan pitkin meren rantaa, ja sangen virvoittavaa oli saada hengittää puhdasta, raitista meri-ilmaa. Vesi oli kirkasta, vihertävää ja lakkapäät laineet olivat valkovaahtoisina harjuina. Naftanhaju kävi yhä väkevämmäksi ja vihdoin klo 7 illalla, saavuimme, monta tuntia myöhästyneinä, Bakun komealle rautatieasemalle. Oli pilkkopimeä ja sitä paitsi oli kaupunki tomu- ja savupilvien peitossa, jotta oli mahdotonta saada mitään käsitystä sen ulkomuodosta. Otimme ajurin ja ajoimme Balakaniin, 1,5 pen. kaupungin pohjoispuolella, jossa naftalähteet ovat, ja jossa minä jouduin olemaan 7 kuukautta vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessa.

Tällä matkalla tuntui tuuli vielä kovemmin. Saattoi tuskin silmiänsä avata, eikä paljon puuttunut, ettei tuuli kaatanut vaunuja kumoon. Aro oli sanomattoman autio; ei näkynyt ainoatakaan taloa, eikä ruohonpäätä, hiekkaa vaan, siellä täällä naftan lioittamana. Pari tuntia kuljettuamme saavuimme insinööri Sandgrenin suuremmoiseen taloon Balakaniin, jossa meitä odotti runsas illallinen.