Читать книгу Suomalaisia keskiajan tutkimuksia - Väinö Voionmaa - Страница 10

5. UUDISTUKSIA 1400-LUVULLA.

Оглавление

Sisällysluettelo

Eerik Pommerilaisen hallitusajasta voidaan jälleen lukea uuden verotus- ja hallintokauden, keskiajan viimeisen, alku. Tällä aikakaudella astui valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään pari uutta tekijää: Ruotsin kotimainen puolue ja kapinoiva kansa. 1400-luvun verohistoria Suomessakin on senvuoksi paljon vaiherikkaampi ja tärkeämpi kuin edellisen vuosisadan. Pääasiassa kyllä vero-olot vieläkin pysyivät entisellä linnatalouden pohjalla, mutta nyt niissä tapahtui perinpohjaisia muutoksiakin ja järjestelyjä osittain valtion rahataloudellisten tarpeitten osittain veroamaksavan luokan eduksi. Ylipäänsä tulivat vero-olot 1400-luvulla maassamme entistä paljon vakaammalle kannalle ja järjestyivät muotoihin, jotka sitten pysyivät käytännössä kauas uudelle ajalle saakka.

Keskiajan vero-oloissa oli veroamaksavan kansan kannalta kolme arkaa kohtaa, jotka pitivät parannusvaatimuksia vireillä: ensimäinen oli suoranainen verojen kasvaminen, toinen veronalaisen maan joutuminen rälssin alle, minkä kautta veroa maksavan maan kuorma tuli raskaammaksi, ja kolmas vihdoin verojen epätasainen jako yksityisten veronmaksajain kesken. Näistä kysymyksistä on ensimäistä jonkun verran jo edellisessä käsitelty; nyt on kohdistettava huomio toisiin.

Kuten eräästä v:n 1334 asiakirjasta ilmenee, oli Suomessa jo siihen aikaan — ellei jo aikaa ennen — syntynyt selvä ero veromaan ja rälssimaan välille.[43] Siihen aikaan jo, kuten samasta asiakirjasta voi päättää, rälssimiesten maanostojen ja -anastusten vuoksi veromaa ja kruununtulot huolta herättävästi vähenivät. Nämä epäkohdat saivat Maunu Liehakon yrittämään, vaikka ei jatkamaan, jonkunlaista rälssin supistumista ja rälssin alle joutuneen veromaan peruutusta; rälssioikeuksien parempaa valvomista varten hän m.m. rupesi antamaan rälssikirjoja.[44] Riimikronikan mukaan myöskin Albrekt Meklenburgilainen yritti peruuttaa kruunulle kolmatta osaa aatelin ja kirkon anastamia tiloja. Mutta vasta Margareta kuningattaren aikana huomattiin vaaralliseksi lykätä parannusta.

Eerik Pommerilaista kuninkaaksi valittaessa päätettiin Ruotsissa, että kaikki verotilat, jotka Albrekt Meklenburgilaisen hallitsijaksi tulemisesta ruveten (1363) olivat joutuneet rälssin alle, olivat palautettavat entisille omistajilleen, anastetut tilat ilman korvausta, ostetut tilat maksamalla kauppahinnan takaisin. Palauttaminen aiottiin saada toimitetuksi puolessa vuodessa. Se vei Ruotsissa kolmetoista vuotta, mutta olikin perinpohjainen, sillä tuhansia taloja lasketaan sen kautta jälleen joutuneen veronalaiseksi; yksin Vesteråsin läänissä oli palautettuja tiloja 500.[45]

Suomessa tapahtui peruutus pääasiallisesti keväällä 1405 pidetyissä etsikkokäräjissä, joissa tuomarina ja syyttäjinä toimivat kuninkaan valtuuttamat luottamusmiehet. Kutakin kolmea neljää veropitäjää varten pidettiin etsikkokäräjät, tammi-, maalis- ja huhtikuussa 1405 Turun läänissä, helmikuussa Hämeessä, maaliskuussa Raaseporin läänissä. Kruunun saalis oli niissä paikoin, joista tietoja on, sangen runsas, ja epäilemättä voidaan koko peruutuksen tulos arvioida sadoiksi tiloiksi.[46]

Tämän peruutuksen kautta tuli rälssi- ja veromaan ero entistä selvemmäksi, ja seuraavina aikoina sekä kruunu että talonpojat pitivät tarkemmin silmällä, ettei veronalaista maata niin helposti kuin ennen päässyt pujahtamaan rälssin alle. Sellainen vaara pyöri, milloin esim. rälssitilalla oli allaan veromaata tai kun rälssimiehet vaihtoivat toistensa kanssa eri pitäjässä olevia sekaluontoisia tilaryhmiänsä. Kun esim. Ulvilassa olevan Koiviston ja Huittisten pitäjässä ja kylässä olevain rälssitilain omistajat v. 1419 vaihtoivat näitä tilojansa, niin järjestettiin asia siten, että Huittisten tilain puolesta tuli pysyvästi suoritettavaksi kruunulle kahden savun verot, ja molemmat pitäjät myönsivät, että kahden kuninkaansavun verot olivat täydellisesti korvatut, niin etteivät kruunun tulot olleet vähentyneet.[47] Samoin, kun Yläneen ja Danskilan (Pöytyän veropitäjää) omistajat v. 1421 vaihtoivat näitä tiloja, pitäjä antoi samanlaisen todistuksen.[48]

Myöskään kirkollisten tilain verovapaudet eivät näinä aikoina olleet yhtä helpot kuin ennen. Kemiön pitäjäläiset vaativat v. 1432, että eräästä sikäläisestä tuomiokirkon tilasta, jonka verorästit pitäjä oli suorittanut, oli tuomiokirkon itsensä vastedes maksettava verot, ellei talo voisi nauttia verovapautta.[49] Pöytyän ja Ruskon asukkaat ottivat v. 1432 maksaakseen erään talon verot, jotta piispa saisi sen pitää verovapaana.[50] Kolmantena tämäntapaisena esimerkkinä mainittakoon, että kun v. 1449 piispa valitti Ahvenanmaan pappiloita vastoin Ruotsin lakia verotetun, tuomittiin pappilat tosin veroista vapaiksi, mutta lisättiin, että jos pappiloille oli jotain veroa laskettu, tuli pitäjäläisten siitä vastata, ja että pappikin itsensä tuli suorittaa verot siltä maalta, mitä niillä oli enemmän kuin laki määräsi.[51] Tapaukset tällaiset osoittavat, että veroasioita nyt toisinaan hoidettiin enemmän vanhain lakien henkeen kuin edellisellä linnakaudella oli ollut tapana.

Merkillinen Eerik Pommerilaisen ajan verouudistus oli hänen kuuluisa verojen rahamuutoksensa, joka pantiin toimeen useissa Ruotsin maakunnissa ja Suomessa. Tämän muutoksen kautta kuningas, sanotaan Henrik Königsmarkin neuvosta, koetti saada mikäli mahdollista kaikki kuninkaalle tulevat verot arvioiduksi ja kannetuksi rahassa. Meillä sellainen sopimus saatiin aikaan kuninkaan käydessä Suomessa luultavasti 1407. Itse sopimuskirjaa tai sopimuskirjoja ei ole säilynyt, mutta vv:n 1414 ja 1419 asiakirjoista näkyvät ainakin asian pääkohdat. Veroa oli maksettava kultakin savulta 5, koukulta 2 ja bolilta 10 markkaa "eikä enemmän". Vero oli laskettu Turun rahassa[52] sellaisen kurssin mukaan, että Turun äyrityinen luettiin 6, Preussin killinki 8 ja Tallinnan killinki 3 (Ruotsin) penningiksi. Kaikkia veroja ei kuitenkaan vaadittu rahassa, vaan voitiin rahan arvo suorittaa tavallisissa verokappaleissa eli n.s. "arvoäyreissä" (värdören).

Paitsi säännöstä rahassa arvioidusta pääverosta sisälsi sopimus vielä määräyksiä linnain työveroista, joita niinikään muutettiin rahaksi. Kaikenlaiset kinkerit ja kestitykset sitävastoin olivat kielletyt — niitä oli suoritettava ainoastaan kuninkaan tai kuningattaren maassa käydessä tai erikseen niitä vaatiessa. Kieltoa ei kuitenkaan noudatettu, kuten kuninkaan omista kirjeistä kyllä selviää.

Myöhemmin kuningas myönsi Turun läänin asukkaille vielä joitakin lisähelpotuksia "arvoäyrien" hinnoitteluun, verojen kuljetukseen ja maksuaikaan y.m.s. nähden.[53]

Verojärjestelynsä yhteydessä laitatti hallitus nyt, kuten näyttää ensi kertaa, suuresta osasta Ruotsia ja Suomea tarkempia maa- tai verokirjoja, joihin oli yksityiskohtaisesti merkitty kunkin seudun veroyksiöt ja suoritettavat sekä muut vero-olot. Tästä tietolähteestä on säilynyt vain muutama niukka v:n 1413 verokirjasta tehty ote, jotka Hausen on julaissut.[54]

Suomesta tulevat verot ovat näissä lyhyissä otteissa merkityt rahassa; tuotteissa maksetuksi tai maksettavaksi on merkitty ainoastaan osa Ahvenanmaan ja Kemin veroja. Viipurin läänistä ei otteissa mainita sanaakaan; arvatenkin se lääni on jäänyt Eerik kuninkaan verojärjestelyn ulkopuolelle. Veroyksiöinä on otteissa lueteltu Turun läänissä savut (1546), bolit (54) ja koukut (345 1/6), Satakunnassa savut (837 1/2), bolit (17) ja koukut (664), Raaseporin läänissä pitäjät (8), bolit (102) ja miesluku (1011), Korsholman läänissä savut (Mustasaaressa 120, Kyrössä 160, Kemissä 20, "Rannassa" 40, Torniossa 30), Hämeenlinnan läänissä toisessa osassa nimismieskunnat (8) ja koukut (400) ja toisessa osassa koukut (555 3/4 ja 2 1/2 kuudesosaa) sekä Ahvenanmaalla talonpojat (526) ja nautakunnat (65 1/2).

Huomiota herättää, etteivät veroyksiöt kaikkialla olleet samat saman läänin alueella. Niinpä Turun läänissä tavataan ikivanhain ruotsalaisten bolien ja hämäläisten koukkujen ohella myöskin savuja. Tällainen veroyksiöiden kirjavuus on muisto kartanokauden aikaisista verotusoloista. Savut, jotka v. 1413 olivat yleisiä laajoilla aloilla, näyttävät edustavan uudempaa verotusta.

Veroyksiöiden suoritettavat maksut ovat yleensä suuremmat kuin alkuperäisessä sopimuksessa määrätyt, mikä johtunee osittain siitä, että maksut on merkitty Turun rahassa, joka oli 1/4 halvempaa kuin Ruotsin raha, osittain ehkä siitä, ettei rahaverosopimus ollut kaikkialla samanlainen.

Eri alueitten loppusummat tekivät:

Turun läänin 9 832 mk

Satakunnan 5 882 mk

Korsholman läänin 2 300 mk

Tornion 150 mk

Hämeenlinnan läänin 4 222 mk 4 äyrit.

Ahvenanmaan (ilman tuotteiden arvoa) 643 mk

koko alue 23 029 mk 4 äyrit.

Turunkin rahassa laskettuna ja huomioonottaen, etteivät kaikki verot ja rasitukset sisältyneet tähän rahaveroon, olivat nämä loppusummat korkeat ja verot maksajille raskaat. Sata vuotta myöhemmin nousivat kruununverot, mukaan luettuina rahaksi muutetut verotavaratkin, samalta alueelta tasaisin luvuin n. 15 000 silloiseen (arvoltaan alenneeseen) markkaan.[55]

Tämä osoittaa, että Suomen taloudellinen tila viisisataa vuotta sitten oli keskiajan loppukauteen verraten harvinaisen hyvä tai että — se on luultavampaa — silloinen verotus oli harvinaisen ankara. Aikalaiset eivät Eerik Pommerilaisen veronuudistuksiin olleet tyytyväisiä. Riimikronikka sisältää pitkiä valituksia veroparsellimuutoksen turmiollisuudesta ja silloisten verojen raskaudesta.[56] Toiselta puolen ei kuninkaan valtiollisten vastustajain moitteita voi käsittää puustavillisesti. Eerik Pommerilainen tuli Suomessa tunnetuksi myöskin veronhuojennuksistaan; eivätkä ne olleet ainoat hänen parannuksensa täällä. Toimeenpantu verojen järjestely oli jo itsessään edistysaskel. Mutta tämä kaikki ei voi kumota sitä tosiasiaa, että verot hänen aikaansa olivat hirvittävän raskaat.

Taloudelliseen tyytymättömyyteen yhtynyt valtiollinen ja kansallinen tyytymättömyys, jota erityiset seikat kiihottivat, saivat Ruotsissa v. 1434 Engelbrektin kapinan puhkeamaan. Alkaneessa taistelussa veroseikat olivat aivan etualalla. Ensi töikseen helpotti Engelbrekt rahvaan veroja kolmanneksella. Myöskin kuningas suostui rauhansovitteluissa melkoisiin veronalennuksiin — talonpoikain jouset merkitsivät näinä levottomina aikoina tavallista enemmän ja kaikki tekivät heille nyt myönnytyksiä.

Suomenkin talonpojille tuli vuoronsa. Juhannuksena 1436 Ruotsin valtaneuvosto, arkkipiispa Olavi, drotsi Kristiern Niilonpoika ja marski ja valtakunnan päämies Kaarle Knuutinpoika etunenässä, antoi merkilliset kaksi julistustansa, joista toisella uskollinen ja kuuliainen Suomen rahvas, kun se oli luvannut olla kapinapäällikköä itselleen nostamatta, otettiin Ruotsin hallituksen suojelukseen ja luvattiin sille samat veronhuojennukset kuin valtakunnan muullekin rahvaalle, ja toinen lähemmin määräsi verojen alennukset ja järjesti koko verotuksen.

Todennäköisesti Suomen talonpojat saivat kaksinkertaisen veronalennuksen: ensinnä kolmanneksen alennuksen, joka asiakirjan ilmoituksen mukaan oli jo v. 1435 tullut toimeenpannuksi, ja toiseksi sen erityisen alennuksen, joka järjestettiin v. 1436.[57]

Edellisen alennuksen perusteluissa mainitaan, että vero oli kuudentoista vuoden ajat ollut kolmatta osaa korkeampi kuin muutoin sen kautta, että Turun äyrityinen, joka ennen oli vastannut 6 penninkiä eli 1/4 äyriä, oli alentunut arvossa 4 penningin eli 1/6 äyrin arvoiseksi. Tällainen veronnousu tuntuu kummalliselta ja mainitun laskelman pätevyyttä on epäilty. Laskelma on kuitenkin ymmärrettävä. Suomen veronmaksajille oli todella myönnetty sellainen etu, että he veronmaksussaan saisivat lukea Turun äyrityisen 6 penningiksi, niinkuin Eerik kuninkaan kirjelmässä v. 1414 nimenomaan selitetään.[58] Myöhemmin (v. 1419) oli Turun rahan huonontuessa kuitenkin ruvettu Turun äyrityistä laskemaan vain 4 penningiksi. Veronmaksajat eivät siis saaneet nauttia ennen luvattua etuansa, vaan oli heidän maksaminen kolmattaosaa suurempi vero. Mutta taloudellisestikin oli vero varmaan ylentynyt. Hinnat Suomessa olivat suhteessa oman maan käypään rahaan (Turun äyrityiseen) ja, kuten keskiajan hinnat yleensä, sangen hitaasti seurasivat rahan hopea-arvon alentumista. On siis hyvin luultavaa, etteivät hinnat Suomessa puheenaolevana aikana olleet nousseet samassa suhteessa kuin rahan metalliarvo oli alentunut, ja että siis veronmaksajat, joiden täytyi suorittaa veronsa käypää hintaa kalliimmasti, joutuivat tuntuvaan vahinkoon. V:n 1436 veronalennus ei siinä kohden ollut mikään oikea alennus, vaan ainoastaan palaus entiselle kannalle.

Erityisen alennuksen järjestely sisälsi seuraavat päämääräykset: (1) kaikki maa, mikä tähän saakka oli tullut rälssiksi ja saanut laillisen vahvistuksen ja mitä ei ennen oltu poistettu veronalaisesta maasta, oli nyt siitä poistettava, niin ettei mitään erimielisyyttä siitä voisi syntyä rälssimiesten ja talonpoikain välillä; (2) sen jälkeen oli (varmaan siten syntyneen veronmaksuvähennyksen korvaukseksi) vähennettävä talonpojilta joka viides savu, ja miesluku ja markkaluku (s.o. veroyksiöltä suoritettava veromäärä) jäävä siksi, minä se silloin oli; (3) kaikki savut, koukut ja bolit oli tasoitettava pitäjäin kesken arviomiesten tutkimuksen mukaan; (4) linnantyö- ja -rakennusverot, jotka olivat muutetut rahaveroksi, oli poistettava rahaverosta kohtuullisen arvion mukaan.[59]

V:n 1436 verojärjestelyllä on kaikesta päättäen ollut suuri vaikutus maamme vero-oloihin keskiajan loppupuolella. Sellaisina, miksi vero-olot v. 1436 ja sitä seuraavina vuosina muodostuivat, ne sitten pysyivät. Turun läänin talonpojille osoitetulla julistuksella Kristoffer kuningas v. 1441 Ruotsin neuvoston neuvolla vahvisti edellisen veronalennuksen.[60] Samassa julistuksessa annettiin ohjeita linnan muonittamiseksi suoritettavan veron määräämisestä. V. 1450 Kaarle kuningas antoi kirjeen Turun läänistä suoritettavan voudinkinkerin järjestämisestä. Nämäkin edellisinä aikoina niin epävakaat kinkeriverot siten 1400-luvun keskimaissa näyttävät Länsi-Suomessa tulleen lailliselle, sopimusperäiselle kannalle. Keskiajan verolaitos alkoi olla valmis. Pääasiallisesti sellaisena, miksi se puheenaolevina aikoina muodostui, sen tapaamme vielä kauan uudella ajalla.

V:n 1436 ja sitä seuraavain veroparannusten yhteydessä tapahtui todennäköisesti myös perinpohjaisia uudistuksia maamme pitäjä- ja verokuntajaossa. Keskiajan verojen rasittavaisuus riippui suureksi osaksi veronsuorittajain ryhmityksestä. Vanhastaan verot suoritettiin yleensä siten, että pitäjäin ja sen alaisten verokuntain — bolien, nautakuntain, neljänneskuntain, täysiverokuntain — maksettavaksi tuli tietty veromäärä, jonka suorittamisesta asianomainen pitäjä tai verokunta oli vastuussa. Kun jostakin sellaisesta verokunnasta tiloja joutui maallisen tai kirkollisen rälssin alaiseksi tai autioksi, suureni siitä toisten maksajain vero ja samanlaisten verokuntainkin kesken syntyi ikävää epätasaisuutta. Näiden epäkohtain poistaminen oli tärkeää kruunulle ja vielä tärkeämpää talonpojille. Epäkohta oli korjattavissa ainoastaan verontasoituksella, s.o. verokuntia oli tarpeellisilla siirroilla ja uudestaanlaskemisilla pidettävä keskenään niin tasaväkisinä kuin mahdollista. Sentapaista verontasausta tarkoitti jo Uplannin lain määräys, että verojen suorittamista varten olivat koko hundarin miesluvut verrattavat.[61] Tähän kuuluvia epäkohtia oli Suomessakin aikain kuluessa syntynyt paljonkin, kunnes niitä vihdoin Engelbrektin kansanliikkeen aikana oli ruvettava korjaamaan. V:n 1436 suuren veronuudistuksen yhteydessä määrättiin, kuten mainittu, ensinnäkin laillinen rälssi kokonaan poistettavaksi veromaan joukosta, minkä jälkeen vero (poiston korvaamiseksi) oli alennettava 1/5:lla ja lopuksi kaikki savut, koukut ja bolit tasoitettavat pitäjäin kesken.

Suomalaisia keskiajan tutkimuksia

Подняться наверх