Читать книгу Suomalaisia keskiajan tutkimuksia - Väinö Voionmaa - Страница 7

Sisällysluettelo

Ruotsalainen valtiojärjestys Suomessa alkoi ikäänkuin ulkopuolelta vanhaa yhteiskuntaa, hyvin yksityisenä kruununtaloutena, joka vähitellen laajeni yhä monipuolisemmaksi valtiolliseksi järjestykseksi ja kaivautui yhä syvemmälle maakuntaiseen ja paikalliseen yhteiskuntaelämään.

Suomen valloituskauden loppupuolella oli verotus niinkuin koko kruununtalous Ruotsissa tosin alkeellisella, vaan ei kuitenkaan aivan kehittymättömällä kannalla.

Vielä 11. ja 12. vuosisadoilla kaikki tärkeämmät valtion tehtävät pohjoismaissa olivat järjestetyt maakuntaiselle pohjalle ja suoritettiin luonnossa, paikallisina rasituksina (oikeustoimi, tiet ja sillat, sotalaitos). Kuninkaalle lienee aluksi maksettu vain vapaaehtoisia lahjoja suurina juhlina tai kuninkaan matkoilla ollessa. Pakollinen veron maksaminen oli kansalle outoa ja vastenmielistä. Tanskassa menetti Knut pyhä henkensä (1086), kun koetti saada kansaa maksamaan henkiveroa (Nefgjald); vasta satasen vuotta myöhemmin, Valdemarien aikana, muuttui siellä vanha mieskohtainen sotavelvollisuus pysyväksi maaveroksi (Leding) ja kuninkaan tilapäinen matkakestitys pysyväksi lunastukseksi (Stud). Norjassa mainitaan Harald Haarfagren vaatineen "nefgjaldia" ja maaveroa, mutta myöhemmin onnistui kansan päästä näistä veroista, ja vielä Magnus Lagaboterin laissa (1274) kiellettiin kuningasta yleisiä veroja ottamasta.[13]

Ruotsin vanhat sadut puhuvat verolahjoista (skattgiafir) ja verojen henkiverosta (nefgiäld). Viimemainittua mainitaan historiallisessa asiakirjassakin v:lta 1285 Vestmanlannissa maksettuna säännöllisenä verona, mutta todennäköisesti on sekin alkuaan kuulunut vapaaehtoisiin tai puolipakollisiin verolahjoihin. Maakuntalakien edustamana aikana, s.o. pääasiallisesti 1200-luvulla, maksettiin Ruotsissa jo yleisesti pysyviäkin veroja, missä laivamuonaa (skipvist) tai sotavelvollisuuden lunastusta eli sotalomaveroa (ledungslama), missä kinkeriä kuninkaan matkakestityksen lunastamiseksi (gingärd) tai samanaikaisesti useammanlaisia veroja. Tähän vanhimpaan verokerrokseen on luettava vielä sukuvero (settargiäld), joka mahdollisesti oli tuon tarunomaisen nefgiäldin jatkoa.[14]

Kuten E. Hildebrand on huomauttanut, eivät vanhimmat verot Ruotsissa aina näytä syntyneen vapaan sopimuksen pohjalla; Sigtunan aikakirjoissa kerrotaan Uplannin talonpoikain kapinan johdosta joutuneen maksamaan veroja.[15]

Muuten oli kuninkaan hankittava omat tulonsa ja palvelijainsa — ensimäisten kruunun virkamiesten — hyvitykset osittain yksityistaloudella, kuten muittenkin suurmiesten, osittain kuninkaalle vähitellen myönnetyillä tai hänelle muuten karttuneilla julkisilla eduilla: kruunun tiloista (Upsala öd; Tanskassa Konungslef), jotka jo alkuansa lienevät olleet kuninkaan yksityisistä tiloista erotettuja tiloja, salamurhasakoista ja sittemmin muunlaisistakin sakoista, perijättömäin perinnöistä, sekä asumattomain maitten omistamisesta ja asuttamisesta.

Ensimäisten Folkunga-sukuisten hallitsijain aikana Ruotsin kruununtalous ja verolaitos nähtävästi ripeästi edistyi ja juurtui. Niiltä ajoilta varsinaisesti alkaa Ruotsin verotushistoria.[16]

Suomen verolaitosta voi sanoa kirkon perustamaksi. Ensimäisen ristiretken jälkeen oli kirkko lähes vuosisadan ainoa hallinnon hoitaja ja verottaja Suomessa, sikäli kuin täällä hallintoa ja verotusta niinä aikoina oli olemassa. Katolisella kirkolla oli jo Suomeen tullessaan valmis hallintojärjestelmä, jota se saattoi sovelluttaa tänne, heti kuin olot suinkin sen myönsivät. Tähän järjestelmään varmaan jo alusta asti niinkuin myöhemmin kuului kirkon taloudellisten etujen valvominen. Piispan kymmenysten ja muittenkin kirkollismaksujen suorittamisessa tavataan Lounais-Suomessa muotoja, jotka ilmeisesti ovat peräisin kristinuskon ensi ajoilta maassamme.

Kuinka kauan kirkko täällä yksinänsä harjoitti verotusvaltaa, siitä ei ole tarkempia tietoja. Eräässä keskiaikaisessa aikakirjan katkelmassa kerrotaan, että Bero piispa 1200-luvun puolivälissä olisi luovuttanut suomalaisten veron kuninkaan käsiin.[17] Yleisesti myöskin uskotaan saman aikakirjan katkelman ja Suomen piispain kronikan tiedonantoa, että kirkko (papisto) piispa Ragvaldin aikana (k. 1266) rupesi kantamaan n.s. ruokalisäveroa (matskott).[18]

Kirkon ja kruunun aikaisimpain verotulojen suhdetta eivät nämä aikakirjain tiedonannot kumminkaan riittävästi valaise. Emme tiedä, mikä se vero, "tributum", oli, jonka piispa kuninkaalle luovutti, emmekä myöskään, oliko ruokalisävero korvaus kirkolle vähää ennen menetetyistä verotuloista, kuten yleisesti otaksutaan. Kun näyttää varmalta, että piispat Suomessa ovat ensimäisinä kehittäneet paikallisverojen ulkopuolelle kuuluvaa pysyvää yleistä verolaitosta, niinkuin yleensäkin maan keskushallintoa, ja kun 1300-luvulla huomaamme kruunun veronkannossaan ja hallinnossaan noudattavan samoja tapoja, vieläpä toimivan yksissä piispan hallinnon kanssa, näyttää luultavimmalta, että mikäli kruunulle luovutettiin kirkollisia veroja ne olivat piispan tuloja. Mutta siinä tapauksessa seurakuntain papistolle maksettua ruokalisäveroa tuskin voi pitää kruunulle luovutettujen tulolähteitten korvauksena.

Kirkosta aivan riippumattakin oli jo 1200-luvulla Suomessa alkanut säännöllinen veronmaksu kruunulle. Ahvenanmaa on todistettavasti muinoin suorittanut merisotavelvollisuutta (ledung), johon kuuluvan sotalomaveron (ledungslama) järjestämisessä siellä tapaamme samoja muotoja, joita Skandinavian maissa käytettiin 1100-luvun lopulla ja 1200-luvun alkupuolella. Samantapaisia muotoja tavataan myös Varsinais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla. Tämä vero on vanhin tunnettu kruununvero Suomessa.

Keskiaikana maksettiin Suomessa yleisesti linnanvoudeille erinäisiä lahjaveroja. Vaikkemme voi tarkemmin määrätä aikaa, jolloin nämä verot ovat tulleet käytäntöön, voimme kuitenkin niiden laadusta ja niiden suoritustavoista päättää, että ne ovat ikivanhoja ja kuuluvat vanhimpaan veroryhmään maassamme.

Yltympäri keskiajan Suomea tavataan useanlaisia kruunulle suoritettuja karja- ja ruokaveroja, jotka kaikki kuuluvat alkuperäisenä pidettävään kuninkaankinkeriin. Tämän veron tapaamme kehittyneenä 1300-luvun alussa, mutta hyvin luultavasti on sekin melkoista vanhempi.

Muita keskiajan kruununveroja — paikalliset verot ja rasitukset tässä sivuutamme — emme yhtä suurella varmuudella voi väittää 1300-lukua vanhemmiksi.

Myöhempiin keskiaikaisiin veroihin verrattuina vanhimmat kruununverot olivat vähälukuiset ja varmaan myöskin vähemmin raskaat. Mainittavampaa eroa niiden ja Ruotsissa käytettyjen verojen välillä ei voi havaita.

Varhaisen keskiajan kruununtalous Suomessakaan ei saattanut perustua pysyviin veroihin. Kuninkaan tai hänen valtansa edustajain tuli täälläkin hankkia suuri osa tulojansa muilla keinoin. Ruotsin vallan alusta asti kantoi kruunu täällä sakkoja, ja kuten Yrjö Koskinen on huomauttanut, oli kruunun sakotusvalta täällä yleensä suurempi kuin Ruotsissa — yksi niitä harvoja aloja, joissa Suomi esiintyy kuninkaan voittomaana, Ruotsin vanhain maakuntain vastakohtana.[19]

Myöskin uutisasutuksista oli kruunulla jo vanhimpana aikana Suomesta tuloja, sillä täällä, kuten yleensä muuallakin Europassa, jo varhain katsottiin kruunun omiksi kaikki sellaiset metsät, saaret ja asumattomat alat, joilla ei ollut määrättyä omistajaa.

Kruunun talouden varsinaisena pohjana keskiajan vanhimpana aikakautena Suomessa olivat kruununkartanot,[20] joita todennäköisesti oli kaikissa Suomen pääseuduissa. Emme tunne tarkemmin näiden kartanoiden syntymisseikkoja, mutta voimme olettaa, että ne ainakin osittain ovat saaneet alkunsa vanhemmilta omistajilta anastetuista maista, samalla tavoin kuin katolinen kirkko otti haltuunsa pakanallisia uhrilehtoja. Suomen vanhat kruununkartanot vastasivat oikeudellisesti täydellisesti Ruotsin "Upsalan tiloja" ja pidettiin ne nähtävästi jo alusta alkaen erillään kuninkaan yksityisistä kartanoista. Kruununkartanoiden varsinainen kukoistusaika oli todennäköisesti 1200-luvun puolella, sillä 1300-luvun alkupuolella, hallinnon keskityttyä suuriin keskuslinnoihin, kruununkartanolaitos jo ilmeisesti oli rappiolla.

Tällainen kartanolaitos sopi täydellisesti 1200-luvun yleiseen hallintojärjestelmään, joka perustui kiertotalouteen. Siihen aikaan näet ei vielä ollut pysyviä hallituskeskuksia, vaan kuninkaat ja valtaherrat kulkivat joukkoineen paikasta paikkaan, kartanosta toiseen nauttimassa veronsa ja saatavansa ja suorittamassa virkatehtävänsä. Kruununkartanoitten mukaan Suomi jakaantui lukuisiin pieniin kartanolääneihin, joihin kuului pääkartano sekä pienempi "lampuotilääni", jonka asukkaat pitivät kartanon viljelykset ja rakennukset kunnossa. Muut talonpojat kaiketi määrätyiltä alueilta kuljettivat veronsa näihin kartanoihin ja mahdollisesti suorittivat niihin käräjänpito-, työ- ja kyytivelvollisuutensa.[21]

Kun kuningas harvoin lienee liikkunut Suomessa ja hänen arvatenkin oli vaikea hoitaa kruununkartanoita omaan laskuunsa, käytettiin Suomen kruununkartanoita varmaan yleisesti läänitykseksi kuninkaan miehille. Nämä kruununkartanoitten läänimiehet olivat kuninkaanvallan edustajia Suomessa ja siten maamme ensimäisiä kruunun virkamiehiä.