Читать книгу Suomalaisia keskiajan tutkimuksia - Väinö Voionmaa - Страница 20

Sisällysluettelo

Piispalle kanonisen oikeuden mukaan maksettavaan veroon (piispan kymmenyksiin) nähden 1300-luvun alkupuolella, jolta ajankohdalta tästä verosta on tarkempia tietoja, havaitaan Suomessa toisistaan eroavia alueita. "Suomalaisen oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja alisen Satakunnan vanhoilla suomalaisilla rintamailla ja muutamilla muilla pienemmillä Lounais-Suomen seuduilla sai piispa kolmanneksen ruiskymmenyksistä ja puolet kevätkylvökymmenyksistä. "Ruotsalaisen oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja alisen Satakunnan ruotsalaisilla rintamailla, joillakuilla myöhemmin syntyneillä suomenkielisilläkin uutisasutusseuduilla samoinkuin "Uudenmaan oikeudessa" s.o. Uudellamaalla ja Länsi-Karjalan rannikkoalueella sekä vielä suurimmassa osassa Pohjanmaan rannikkoja sai piispa kymmenyksikseen "nokkaverovoita", jota maksettiin henkiluvun mukaan. "Kyrön oikeuden", "Hämeen Turkisoikeuden" ja "Karjalan oikeuden" aloilla s.o. ylisessä Satakunnassa, Hämeessä, Savossa ja suurimmassa osassa Karjalaa vieläpä Pohjanmaalla Kemin alueella (Kemin, Iin, Limingan ja Saloisten vanhoissa pitäjissä) ja osassa Isoakyröä, lyhyesti Suomen sisäosissa maksettiin piispan vero turkiksissa.

Piispan turkisverosta on verraten aikaisia tietoja. Niiden mukaan olivat hämäläiset maksaneet piispalle alkuaan neljä nahkaa, mutta Maunu piispa (1291-1308) oli venäläisten hävitysten vuoksi helpottanut Hämeen asukkaille neljännen nahkan, joka sitten jäi maksamatta, kunnes Upsalan arkkipiispa tuomitsi hämäläisen jälleen maksamaan piispalle kaikki neljä nahkaa.[120] Kun v. 1239 Savon asukkaat velvoitettiin maksamaan samanlaisia kymmenyksiä kuin heidän naapurinsa Hämeessä,[121] koski tämä määräys varmaan myöskin piispalle suoritettavia nahkoja, joita myöhemminkin Savossa mainitaan. V. 1331 vahvisti Maunu kuningas piispan ja Viipurin linnaläänin sopimuksen, jonka mukaan oli maksettava kultakin "suitsulta" (savulta) Karjalan oikeudessa kaksi hyvää valkonahkaa.[122] Ylä-Satakunnan turkisverosta piispalle ei ole näin varhaisia tietoja, mutta kun niillä seuduilla muuten noudatettiin samaa kirkollista verotusta kuin Hämeessä, ei ole syytä katsoa ylisen Satakunnan jääneen turkisverotuksen ulkopuolelle. Pohjanmaalta suoritettavista piispan turkiksista ei ole suoranaisia todisteita, vaan muista seikoista päättelemme sen sielläkin olleen käytännössä.

Edellisestä havaitsemme, että turkisverojen maksaminen piispalle oli sisä-Suomessa tapana jo ensimäisinä kristillisinä aikoina. Vastoin sitä mielipidettä, jonka mukaan turkisvero olisi ollut muka aikaisemman viljakymmenyksen lunastus,[123] on tätä turkisveroa pidettävä alkuperäisenä piispankymmenyksenä. Viljaa saivat sisä-Suomen asukkaat kaskistaan jo näihin aikoihin varmaan vielä enemmän kuin rannikkoseutujen suomalaiset; Karjalan vanhimpain kymmenyssääntöjen mukaan olivat kaikki papin ja kirkon maksut, yksin käsityöläisten ja renkienkin, suoritettavat viljalla tai sillä lunastettavat. Mutta suitsujen piispalle maksettavat kaksi valkonahkaa eivät olleet viljalla lunastettavia.[124] Viljan säännöllinen kuljettaminen kaukaisista maanääristä piispalle Turkuun olisi aikaisen keskiajan oloissa käytännössä ollut sangen vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta. Jo siitä syystä oli piispanveroksi valittava toinen verokappale, ja siksi oli tietenkin sopivin sisämaitten arvokkain tuote, turkikset.

Tämäntapainen luontaisvero suoritettiin muinaisissa oloissa järjellisimmin metsääkäyväin miesten tai isäntäin luvun mukaan. Siten oli Perä-Pohjolassa vielä uuden ajan alussa jousi, yleensä kaikkien turkisverojen maksuperuste. Etelämmässä Suomessa ei piispan turkisveroja säädettäessä nähtävästi enään eletty yhtä alkuperäisissä oloissa. Mutta ei siellä myöskään vielä oltu niin kehittyneissäkään oloissa, että tarkempaan maanarvioimiseen (maalukuun) perustuva verotus olisi saattanut tulla käytäntöön. Senvuoksi karjalaisilla ja hämäläisillä alueilla piispan nahkavero suoritettiin alkuperäisen taloluvun mukaan. Suitsu (rök), jonka perusteella tämä vero "suitsu", v:n 1345 asiakirjassa mainitaan Karjalassa suoritetuksi,[125] näet merkitsi siinä maakunnassa vielä myöhempäinkin aikain veroselitysten mukaan isäntälukua tai talouslukua (alkuperäistä mieslukua), eikä mitään maalukua. Hämeessä suoritettiin valkonahat mahdollisesti jo alkuansakin koukun perusteella,[126] mutta Hämeen koukku ei alkuperäisesti merkinnyt määrättyä maalukua, vaan täysitilaa, täyden tilan isäntää. Voinemme siis pitää varmana, että piispan turkikset sisä-Suomessa vanhimpina aikoina maksettiin talon eli isäntäluvun perusteella.

Keskiajan piispoille maksetut turkikset olivat tavallisia oravannahkoja arvokkaampia nahkoja, etupäässä näädän ja kärpän. V:n 1331 asiakirja niistä käyttää latinankielistä nimitystä "bonas pelles", ruotsiksi "huitskin" ja suomeksi "palke".[127]

Piispan turkisveron vaiheita keskiajalla voidaan osittain seurata myöhempäin asiakirjain avulla.

Katolisen ajan lopussa olivat valkonahat jo tulleet niin harvinaisiksi, että piispan saatava yleisesti maksettiin rahassa; Kustaa Vaasan hallituksen alussa nämä rahat muitten piispain tulojen mukana joutuivat kruunun haltuun.

Tällä rahamaksulla oli uuden ajan alussa nimenä kiltisrahat. Niitä kannettiin tarkalleen turkisveron entiseltä alueelta, mutta niinkuin yleensä kaikkia vanhempain aikain rahaveroja ei miesyksiön, vaan maayksiön perusteella.

Ylä-Satakunnassa oli v. 1551 kiltisrahoja maksettava 3 äyriä kultakin "kirkon koukulta".[128] Hämeessä maksettiin näitä rahoja Hollolan kihlakunnassa samoin 3 äyriä koukulta, mutta muissa osissa maakuntaa kultakin koukulta 4 äyriä ja rälssikoukulta 3 äyriä.[129] Karjalan oikeuden alalla maksettiin kaikkialla kiltisrahoja 1 äyri (4 killinkiä) "verolta", jota täällä käytettiin maalukuna.[130] Savossa oli maksettava kiltisrahoja 12 penninkiä (1/2 äyriä) koko ja 6 penninkiä puolelta verolta; kokoverot täälläkin perustuivat maan arvioimiseen.[131] Pohjanmaalla maksettiin piispan vero Kemissä kiltisrahoissa,[132] ja suomalaisella Etelä-Pohjanmaalla suoritettiin "nokkaverovoin sijasta" s.o. piispanveroksi kiltisrahoja maaluvun mukaan, punnanmaalta 1 äyri.[133]

Siitä säännöllisyydestä, millä kiltisrahoja uuden ajan alussa koko sisä-Suomessa maksettiin, voidaan päättää aikaisemman turkisveron yleisyyttä samalla alueella.

Paitsi vanhaa piispan kilttiä esiintyy uuden ajan alussa toisia, kruunulle suoritettuja kilttiveroja, jotka vaativat huomiotamme.

Kemin alueella kutsuttiin kilteiksi verojousia s.o. miehiä, joilta pääveroa kannettiin; joskus kutsuttiin kiltiksi itse pääveroa.[134] Täällä siis kiltti merkitsi sangen alkuista maallista veroa.

Karjalan oikeuden vanhalla alueella kutsuttiin kilteiksi eräitä verotettuja metsäkappaleita.[135] Ajan veroselityksistä nähdään, että nämä metsäkappaleet olivat yhteismaalla eli kruununmaalla ja että niistä otettiin kruunulle erityistä veroa. Erittäin yleisiä olivat tällaiset kiltit Lapveden seuduilla. Kilteiksi sanottuja "ulkomaita" eli pikku metsiä, joissa oravia ja jäniksiä pyydettiin, mainitaan v. 1539 Lapvedellä 168 ja Taipaleessa 180.[136] V:n 1558 aikoina mainitaan samain seutujen kilttien olevan kruununmaalla ja niitä käytettävän kaskenviljelykseen.[137] Äyräpään puolella samaan aikaan ilmoitetaan kilttien olevan "jäniksen metsästykseen tai kaskeamiseen", sittemmin vain kaskenviljelykseen käytettyjä verotettuja "kruunun ulkomaita" tai "kihlakunnan ulkomaita", mutta täällä ei niiden luku näy olleen niin suuri kuin Lapveden seuduilla.[138]

Näistä tiedoista päättäen kruunun kiltti ilmeisesti on merkinnyt verometsää tai metsäveroa.

Erittäin huomattava on Lapveden seutuja koskeva tieto, että kiltti-metsiä vielä uuden ajan alussa käytettiin oravain ja jänisten metsästykseen. Siitä päättäen on kilttivero tarkemmin määrättynä ollut metsästysvero. Myöskin kiltin ja verojousen samuus varmaan johtui metsästysverosta.

Metsästysvero edellyttää, että metsästysmaat ovat jollakin tavoin jaetut veronmaksajain kesken. Lapveden kilttimetsissä niin olikin laita, koskapa kilttien (joiden nimenomaan aina sanotaan metsiä merkitsevän) lukumääräkin ilmoitetaan. Myöskin läntisemmillä, Hämeen ja Satakunnan alueilla nautittiin erämaitten metsiä muinoin määrätyissä kappaleissa, joita kutsuttiin miehenmetsiksi (mans skog) tai miehenosiksi (mans del).[139] Tällainen jakaminen on epäilemättä johtunut ensi sijassa metsästyksestä ja sen muinaisesta suuresta taloudellisesta arvosta.

Oravain ammunta oli vielä myöhemmällä keskiajalla yleinen kansanelinkeino Suomessa. V. 1374 mainitaan oravimetsää Lammilla, v. 1390 puhutaan Vanajan Kantolan ja v. 1437 Kokemäen Grootilan oravimetsistä niinkuin talon tarvemetsistä ikään.[140] Läntisemmässäkin Suomessa oravimetsät siis ovat muinoin olleet tärkeitä erikoisomistuksen alaisia tiluksia.

On täysi syy pitää vanhaa kruunulle maksettua kilttiveroa metsästysverona ja saattaa se yhteyteen muinaisen piispankiltin kanssa. Kruunun ja piispan kiltit esiintyvät samoilla itä- ja pohjois-Suomen alueilla. Molemmilla puheenaolevilla veroilla on sama nimi. Molemmissa veroissa on ilmeisiä metsästysveron piirteitä. Huomautettakoon tässä erityisesti Savon kirkollisten kiltisrahain ja "veron" yhteyttä. "Kiltti on", eräässä Savon verokirjassa selitetään, "missä talonpojalla on puoli veroa tai kolme".[141] Savon verot muodostuivat "veronahoista", joilla uuden ajan alussa tarkoitettiin kaskiviljelystä, mutta alkuperäisesti varmaan metsästysmaita.

Piispalle muinoin maksettu turkisvero tämän mukaan on ollut metsästysvero, jota maksettiin määrätyiltä metsäkappaleilta.

"Jouset", "savut" ja "koukut", joiden perusteella 1300-luvulla piispan turkisverot maksettiin, eivät sinänsä ilmaise tämän veron kaikkein alkuperäisintä maksuperustetta, vaan on siihen kuulunut myöskin määrätyn metsästysalueen omistaminen, siis kuhunkin "jouseen" myös metsästysmaa. Piispan turkisveron jäljet johtavat sangen vanhoihin aikoihin ja hyvin aikuisiin heimokunnallisiin oloihin, joihin verraten maataloudelliseen koukkuun perustuva verotus jo tuntuu suurelta edistykseltä. Alkuperäisellä perusteella kiltti-veroa kauimmin maksettiin Perä-Pohjolassa, jossa taloudellinen elämä kauimmin pysyi alkuperäisellä heimokunnallisella kannalla.

Piispan turkisveroa lienee pidettävä vanhimpana varsinaisesti historiallisena verona Suomessa.

Kiltti-sanan kielellistä johtoa ei tähän saakka lukuisillakaan yrityksillä ole onnistuttu tyydyttävästi selvittää.[142] Huomattava on suomalaisten käyttämän "kiltis", "kiltti" sanan samanlaisuus ikivanhain skandinavialaisten veroa merkitseväin sanain "gild", "gäld", "gille" kanssa. Näillä nimityksillä pohjoismaissa pakanuuden ajoilta saakka ilmaistiin etenkin maanvuokramaksua[143] ja Suomessakin maanvuokramaksusta keskiaikana ja myöhemmin yleisesti käytettiin samaa nimitystä.[144] Toiselta puolen "gjald" (gäld, gild) muinaisten skandinavialaisten verokäsitteissä merkitsi pakollista veroa. Tällaista muinaisaikaista veroa näyttää Suomen kiltti merkinneen. Se on kaiketi aikoinaan ollut ainoa yleinen vero, joten siitä voitiin käyttää yleisnimeä kiltti. Mahdollisesti pidettiin piispain vaatimaa veroa alkuaan jonakin vuokramaksuna, jonka kirkko kantoi vastakäännetyiltä suomalaisilta metsänkävijöiltä, heille vastavuoroon metsästysonnea antaen.