Читать книгу Paholaisen silmä - Øvre Richter Frich - Страница 10

Mennessään Rue Bonapartelle oli Burns hyvin alakuloinen ja hänellä oli mahdollisimman vähän toiveita tutkimuksiensa tulokseen nähden. Hän osui taloon, jossa oli raskas portti ilman nimikilpeä. Portti oli lukittu, vaikka oli keskipäivä. Kun ei myöskään ollut soittojohtoa, ei Burnsilla ollut muuta neuvoa kuin kolkuttaa jykevää rautaovea, minkä hän tekikin hyvin voimallisesti.

Ketään ei kuitenkaan saapunut, ja Burns kolkutti uudelleen, tällä kertaa puisella käsivarrellaan, joka oli valmistettu ensiluokkaisesta rautatammesta. Koko talo ihan kumahteli.

Burns näki, että toisessa kerroksessa muuan akkunaverho vedettiin syrjään. Muutaman minuutin kuluttua kuului laahustavia askelia ja portti avattiin raolleen. Suuret, sileiksi ajellut kasvot näkyivät raosta.

— Kuka olette ja mitä etsitte? kysyi pehmyt ja miellyttävä ääni.

— Haluan puhutella erästä Parmentieria.

— Vai niin, mutta en ole vielä saanut kuulla teidän nimeänne.

— Ralph Burns, vastasi skotlantilainen kotvan mietittyään. Scotland Yard on lähettänyt minut tutkimaan erästä asiaa ja tahtoisin pyytää herra Parmentierilta muutamia tietoja.

Kulki ikäänkuin nykäys läpi oven — seuraavassa silmänräpäyksessä se avattiin selko selälleen.

Burns seisoi paikoillaan hiukan hämmästyneenä. Vanhanpuoleinen, hyvinpuettu herra seisoi hänen edessään. Hänellä oli voimakkaat Napoleonin-kasvot, mutta pitkine, niskaan valahtaneine taiteilijatukkineen hän myös muistutti suuresti Ernest Renania. Hartiat olivat hyvin leveät ja niin ylös nostetut, että hän näytti melkein kyssäselkäiseltä. Myöskin ruumiin muu osa näytti hiukan epämuodostuneelta. Oli kuin olisi tuo kaunis ja komea pää luontoemolta saanut niin runsaasti, ettei muille ruumiinosille ollut paljoa riittänyt.

— Nimeni on Parmentier, sanoi hän kohteliaasti. Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Millä voin teitä palvella?

Hän opasti Burnsin erääseen konttoriin, joka oli kaikkien muiden liikehuoneustojen kaltainen.

— Teidän on suotava minulle anteeksi, mr Burns, sanoi Parmentier ja istuutui mukavasti paikalleen leveään konttorituoliinsa. Mutta portinvartijani on saanut lomaa käydäkseen sairasta enoaan katsomassa. Minä olen vanha, raihnas mies, enkä halua asua avoimien ovien edessä… Muuten olen iloinen saadessani tutustua teihin, mr Burns. Olen kuullut teistä puhuttavan useissa tilaisuuksissa. Mutta sanokaa minulle nyt, mitä te haluatte.

Burnsilla ei näyttänyt olevan kovinkaan kiirettä asiansa esittämiseen. Hän kuunteli merkillistä, kalahtelevaa ääntä, joka tuntui tulevan yksinäisen talon sisäpuolelta. Se muistutti kaukaisen höyryvasaran kumeita iskuja.

Parmentier teki kärsimättömän eleen ja Burnsista näytti, että nuo pitkät, kapeat sormet tuolin käsinojalla hiukan vapisivat.

— Tunnetteko kahta englantilaista, joiden nimet ovat Greyburn ja Simpson? kysyi skotlantilainen äkisti ja katsoi Parmentieria suoraan silmiin.

Jos hän oli luullut jollain tavoin yllättävänsä vanhan herran, niin oli hän erehtynyt. Ranskalainen vastasi tyynesti hänen katseeseensa. Sitten nyökkäsi hän ymmärtämyksen osoitukseksi.

— Minä tunsin heidät sangen pintapuolisesti, sanoi hän. Te ehkä tiedätte, että olen useita vuosia ollut pankkiirina, jolla on ollut laajoja liikesuhteita Englannissa. Viime aikoina olen melkein kokonaan vetäytynyt syrjään, mutta saattaahan tapahtua, että järjestän jonkun asian vanhoille asiakkaille…

— Simpson ja Greyburn olivat siis…

Vanha herra keskeytti hänet innokkaasti.

— Eivät, eivätpä suinkaan, sanoi hän. Te erehdytte perin pohjin. Minulla on paljon ihmistuntemusta ja minä otaksun, että nuo molemmat herrat olivat täydellisiä huijareita — elleivät jotain vieläkin pahempaa. En näin ollen ihmettele, että poliisi on sekaantunut heidän asioihinsa… Mutta nythän he ovat kuolleet, lisäsi hän ja kumartui eteenpäin tuolissansa. Omituinen kuolemantapaus!…

— Mutta mitä liikeasioita teillä oli heidän kanssaan? kysyi Burns hieman kärsimättömästi.

— En ole koskaan nähnyt heitä kuin yhden kerran, enkä enään saakkaan heitä nähdä, vastasi Parmentier. He noutivat minulta kaksi Crédit Lyonnaisille osoitettua shekkiä. Mikäli muistan, olivat ne kumpikin 50,000 frangin suuruiset. Ne oli asettanut Hambro & Son Lontoossa. Minun oli vain luovutettava paperit.

Burns ei voinut salata pettymystään.

— Ja muuten ette ollenkaan tuntenut heitä?

— En, en ollenkaan.

Burns nousi.

— Mutta joka tapauksessa saitte heistä huonon vaikutelman?

Pankkiiri kohautti olkapäitänsä.

— Sekä sain että en saanut. He olivat hyvin miellyttäviä, mutta haisivat liiaksi whiskyltä. He näyttivät eläneen kauan lämpimissä maissa, ja he toivat mukanaan ikäänkuin tuulahduksen troopillisten maiden paheista He olivat seikkailijoita, mutta vasta toiseen arvoluokkaan kuuluvia.

— Teillä on terävä havaintokyky.

— Sen olen saanut harjoituksen kautta.

Burnsin päähän pälkähti äkkiä eräs ajatus. Hän otti käsille lompakkonsa ja veti esiin sen pienen amatöörivalokuvan, joka oli löydetty Greyburnilta, ja ojensi sen Parmentierille. Tämä otti kuvan hymyillen ja loi siihen välinpitämättömän katseen. Mutta äkisti oli kuin olisivat hänen silmänsä jähmettyneet. Hän nousi tuolistaan puoliksi, sitten vaipui hän jälleen istualleen.

Burns katseli häntä innokkaasti.

— Te siis tunnette hänet?

— En, sanoi Parmentier käheästi, mutta hän muistuttaa minua eräistä naisesta, jota olen rakastanut.

— Oletteko varma, ettei se ole…

— Kyllä, hän kuoli kolmekymmentä vuotta sitten.

Burns pisti muotokuvan taskuunsa, sanoi hyvästi ja meni tyytymättömänä tiehensä.

Parmentier katsoi vapisten hänen jälkeensä.

— Kuolema ja kirous, mutisi hän. Sellaisia raukkoja. Onpa hyvä, että he ovat kuolleet.