Читать книгу Paholaisen silmä - Øvre Richter Frich - Страница 18

Ylhäällä Kensingtonissa uusien korttelien edustalla on pieni, vanha huvila. Ei ole mitään erityisesti puoleensavetävää tuossa vanhassa rakennuksessa puutteellisine puutarhoineen ja huonosti hoidettuine villiviineineen, joka nojaa rapistuneeseen aitaukseen.

Erikoisleimansa antaa sille suuri lasikatto, joka viittaa siihen, että talossa asuu joku taiteilija tai mahdollisesti valokuvaaja.

Lähemmin tarkastaessaan löytääkin sisäänkäytävästä pienen, vaatimattoman kilven, jossa on hienoilla ja siroilla kirjaimilla:

Isabella Duncan Valokuvaaja.

Eräänä keväisenä iltapäivänä astui hyvin verhottu nainen portista sisään. Hän oli ilmeisestikin valokuvausateljeen asukkaita, sillä muutaman minuutin kuluttua näkyi vahva valonkajastus lasikaton kuvun läpitse.

Ken olisi saanut katsahtaa tiheiden akkunaverhojen taakse, olisi iloisesti hämmästynyt.

Ei siksi, että nainen oli kaunis — voihan olla montakin kaunista naisvalokuvaajaa — mutta se nuori nainen, joka juuri riisui päällysvaatteitaan hauskassa ja tilavassa ateljeessa, oli sangen harvinainen ja erikoislaatuinen kaunotar.

Hänessä oli jotakin amatsonimaista. Hän oli pitkä, hartiakas ja korkeapovinen. Hänen päätään saattoi ehkä sanoa liian pieneksi noin pitkälle ja komealle vartalolle, mutta korvaukseksi oli se tavattoman kaunis, hieno ja hyvin muodostunut, ja tuhlaileva sallimus oli asettanut sen jatkoksi kaulaile, joka kevyesti liikkui kaunismuotoisten olkapäiden välillä.

Mutta hänen koko olentonsa naisellisen rehevyyden, ruumiin kauniiden viivojen houkuttelevaisuuden ja ärsyttäväisyyden vastakohtana oli hänen silmiensä ilme. Se oli ihmeellisen kylmä ja kova. Katse oli merkillisen kauastähtäävä ja mitään ilmaisematon. Eivätkä silmät kuitenkaan olleet vailla ihastuttavuutta, mutta niiden teräksenharmaassa värissä oli omituinen, kylmä loiste. Se suojeli häntä miesten lähentelemisiltä ja oli ikäänkuin jäämuurina kaikkea hakkailua ja kuhertelua vastaan.

Sellaiselta hän näytti, tuo Kensingtonin naisvalokuvaaja. Hänen kasvoillaan ei ollut ammattivalokuvaajan hymyä. Hänen päänsä ei näyttänyt voivan kumartaa kenellekään tai minkään edessä, enempää kuin hänen mielensäkään.

Hänen nimensä oli siis Isabella Duncan. Se ei sanonut juuri paljoa, mutta kukaan, joka tunsi tuon 25-vuotiaan naisen, ei epäillyt, etteivät hänen yhteiskunnallinen kasvatuksensa ja tietonsa olisi olleet sen laatuiset, etteivät ne olisi voineet tärveltyä minkäänlaatuisesta huonosta seurasta.

Hän oli tosiaankin sangen omituinen nainen, joka osasi muutakin kuin valokuvaamista. Mutta vain harvat tiesivät sen.

Yksi noista harvoista oli madame Curie Parisissa, Sorbonnen fysikalisen maailman suuri valo.

Kun 18-vuotias, tuntematon Isabella Duncan saapui madame Curien luo ja istuutui hänen oppineisuutensa jalkain juureen, ei kukaan aavistanut, mistä hän tuli. Hänellä ei ollut ystäviä, ei sukulaisia, oli kuin olisi yksinäisyys hänet saartanut.

Hänen nuoruutensa ja kauneutensa herättivät suurta huomiota madame Curien luennoilla. Mutta Isabella Duncan osasi pysyttää nuoret fyysikot tarpeellisen välimatkan päässä. Hän ei tehnyt sitä kylmillä tai töykeillä sanoilla, vaan olentonsa ehdottomalla luoksepäästämättömyydellä.

Näytti siltä kuin olisi hän uhrannut kaikkensa tieteelle. Se sytytti tulen hänen tummiin silmiinsä ja se vei hänet siihen suureen valon maailmaan, joka kätkee kaikki elämän salaisuudet. Hänestä ei tullut ainoastaan madame Curien paras oppilas, vaan muutamia vuosia kestäneiden uutterain opintojen jälkeen hän alkoi kulkea omia teitään siinä maailmassa, missä valon syvimmät salaisuudet aaltoavat tulijaa vastaan.

Ja valosta tuli hänen elämänsä — hänen kaikkensa.

Hän sai tohtorinarvon väitöskirjalla kathodisäteistä ja näytti kulkevan suurta tulevaisuutta kohden. Mutta sitten eräänä päivänä hän täytti pienen matkalaukkunsa, lausui kaihomieliset jäähyväiset madame Curielle, jota hän ei enään koskaan saisi tavata, ja matkusti Lontooseen. Joukko unhoitti hänen nimensä. Hänestä tuli tuntematon valokuvaaja Kensingtoniin, ja syvästi salaperäinen varjo laskeutui hänen elämänsä yli. Eikä hän kuitenkaan pysytellyt kokonaan taka-alalla. Määrättyjen väliaikojen perästä hän tuli Sohoon, missä otti osaa suuriin kansankokouksiin ja koetti levittää äärimmäisyyteen asti meneviä mielipiteitä syndikalistiseen suuntaan. Monet luulivat hänessä näkevänsä uuden Vera Sassulitshin, syvimmän individualismin leimuavan naisprofeetan - sen individualismin, jota yhteiskunta nimittää rikokseksi.

Aluksi vastaanotettiin hänet epäluuloisesti. Kansainvälisen liiton muodostivat ihmiset, jotka eivät antaneet vetää itseänsä nenästä — eivät edes mitä kauneimpien naiskäsien.

Mutta Isabella Duncanin kestävyys, hänen rauhallinen sitkeytensä ja hänen mielensä salainen hehku voittivat vähitellen noiden kovien miesten epäluulot. Hän tuli heidän kokouksiinsa, mutta vielä ei hänelle uskottu heidän suunnitelmiansa.

Sellainen oli tilanne sinä iltapäivänä, kun Isabella Duncan riisui päällysvaatteitansa Kensingtonin pienessä valokuvaamossa. Kiirehtimättä riisui hän muutkin vaatteensa ja jäi kotvaseksi seisomaan ohuessa paidassaan. Vastapäätä häntä oleva peili kuvasti ihanan ruumiin samalla kertaa voimakkaine ja hienorakenteisine jalkoineen, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän oli ilmeisestikin jo luopunut kaikesta naisellisesta turhamaisuudesta.

Ja kuitenkin säteili hänestä loiste, joka olisi saanut useimpain miesten sydämet sykkimään tahdissa veren ihmeellisen kaipauksen kanssa. Oli kuin olisi hänen jauhonvalkoinen ihonsa loistanut, kuin olisi jokaista hänen ruumiinsa piirrettä ympäröinyt kajastus, joka tuli ja meni ja leikki hänen marmorinvalkoisilla jäsenillään.

Valon papitar hän oli, seisoessaan siinä korkeana ja liikkumattomana. Kasvot eivät ilmaisseet suorastansa surua eivätkä iloa, vain ylevää rauhaa. Hän näytti naiselta, joka ei odota paljoa elämältä — vailla suuria vastoinkäymisiä, mutta myös ilman toivoa tai kaipausta.

Silloin hänen ovellaan äkisti soitettiin.

Hän säpähti hämmästyksestä ja tyytymättömyyden ryppy näkyi hänen puhtaalla, valkoisella otsallaan.

Hän kääriytyi väljään viittaan, napitti sen huolellisesti ja meni ovelle. Hän näytti silmänräpäyksen epäröivän, mutta sitten hän nopeasti päätti avata oven.

— Kuka siellä on? kysyi hän.

— Brookton, vastasi ääni pimeästä käytävästä. Suo anteeksi, että häiritsen sinua, mutta kysymyksessä on asia, josta minun täytyy puhua kanssasi.

— Hyvä on, toveri, vastasi tyttö tyynesti. Astu sisään!

Brookton sulki huolellisesti oven jälkeensä.

— Ei kukaan ole nähnyt minua, kuiskasi hän ja piti kättään silmiensä edessä voimakkaan valon takia. Mutta tilanne on sellainen, että minun täytyy puhua kanssasi tänä iltana. Viisi parasta miestämme on kuollut. Joku ahdistaa meitä aseilla joita emme tunne.

Isabella istuutui rauhallisesti ja pyysi myöhäistä vierastaankin painamaan puuta.

— Meidän kaikkien on kerran kuoltava, sanoi hän välinpitämättömästi

Brookton katsoi häneen hämmästyneenä.

Sitten hän nyökkäsi.

— Niinpä kyllä, sanoi hän, mutta me emme tahdo kuolla sisällesuljettujen rottien tavoin. Me tahdomme puolustautua. Pian ehkä tulee meidän omakin vuoromme.