Читать книгу Paholaisen silmä - Øvre Richter Frich - Страница 8

Vuodet olivat kulkeneet verraten jäljettömästi yli Ralph Burnsin pään. Tosin oli hän raajarikko. Anarkistien oli onnistunut riistää häneltä toinen käsivarsi ja toinen jalka. Mutta sitten oli hän korvaukseksi saanut suloisen ja kelpo vaimon ja kaksi lasta, jotka osasivat seisoa päällään ja leikkiä isänsä puujalalla.

Omituista kyllä oli Ralph Burns silloin tällöin ikävissään. Ihmiset, joilla on koti, perhe ja vakiintuneet elämäntavat, ovat usein, lystikästä kylläkin, tuomitut olemaan ikävissään.

Ehkäpä se on sitä, jota nimitetään kodin rauhaksi ja onneksi? En todellakaan sitä tiedä, ja tuskinpa tietää sitä kukaan muukaan.

Mutta rauha on kenties syvimmästi katsoen kaiken pahan alkujuuri.

Elämä, josta puuttuu tapahtumain aiheuttama jännitys, on mitätöntä ja

köyhää. Se on ikäänkuin elämistä kansankeittiön ruokalistan varassa.

Arkielämää ja arkiruokaa.

Burns ajatteli silloin tällöin kaikkea tätä. Mutta hän ei tahtonut jatkaa sitä. Sitäpaitsi on miehen, joka on kilpailun ulkopuolella, pakko rajoittua ahtaammille aloille, milloin on kysymyksessä juokseminen tai hyppääminen elämän sisälle. Burns ei tosin voinut pelata jalkapalloa, mutta hänen ainoa nyrkkinsä osasi iskeä paremmin ja lujemmin kuin mikään muu koko Englannissa. Eivätkä hänen kärsimättömyytensä ja intonsa tunteneet mitään rajoja.

Kun hän pienellä automobiilillansa ajoi Lontoon keskiosaan, hän harvoin unhoitti pientä retkeilyä Sohon kahviloihin tai poikkeamista Whitechapeliin, jossa hänellä edelleen oli monta "ystävää" niiden joukossa, jotka askartelivat kassakaapeilla, teräviksi hiotuilla veitsillä ja äänettömillä revolvereilla. Ja hän kävi joka päivä tervehtimässä vanhoja tovereitaan Scotland Yardissa, jossa tuo muhoileva skotlantilainen oli tervetullut vieras ja sangen hyödyllinen neuvonantaja. Palveluksessa ei näet ollut ketään, joka olisi tuntenut Lontoon kymmenentuhatta "outsiders" edes lähimain yhtä hyvin kuin Ralph Burns, Hän tunsi melkein kaikki tyynni, ja hänen aivonsa olivat täydellinen sanakirja Europan laittomista miehistä ja levottomista päistä.

Niin tapahtui, että Burns, oltuaan pitkät ajat toimettomana, yht'äkkiä syöksyi areenalle, täynnä rohkeutta, voimaa ja tarmoa.

Aluksi ei se hänestä tuntunut kovinkaan mielenkiintoiselta. Burns piti eniten oikein vaikeista asioista, todellisista salaisuuksista.

Hän oli kuitenkin tuntenut Greyburnin ja Simpsonin hyvin. He kuuluivat juuri senlaatuisiin ihmisiin, joita vastaan hän mielellään taisteli. Mutta nyt he olivat kuolleet, ja hänen oli saatava selville merkillisin kaksoiskuolema, mitä pitkiin aikoihin oli tapahtunut. Tosin olivat Simpson ja Greyburn läheiset ystävykset, mutta sittenkin näytti hieman omituiselta, että he ottivat kuollakseen tavallisesta halvauksesta täsmälleen samaan aikaan.

Burns oli järjestelmän mies. Hän tutki ensin vainajien harvat, mutta hienot jälkeensä jättämät kapistukset mitä perinpohjaisimmin. Siihen kului kokonainen iltapäivä. Kun hän lopetti, näkyi selvästi suuri pettymys hänen kasvoillaan. Ei ollut löytynyt kirjettä tai mitään muutakaan esinettä, joka olisi ilmaissut jotakin muuta kuin sen, että molemmat vainajat olivat olleet perin varovaisia miehiä, jotka olivat olleet alati valmistautuneina ruumiin tarkastukseen.

Ainoa, minkä hän pani syrjään, oli pieni amatöörivalokuva, joka tavattiin Greyburnin lompakosta. Se esitti kävelypukuun puettua naista.

Burns katseli sitä kauan. Ei siksi, että hän olisi tuullut löytäneensä jotain erikoisen tärkeätä, vaan koska nainen oli tavattoman kaunis ja muistutti ylvästä ja ankaraa pohjoismaista kauneustyyppiä.

Oli ilmeistä, että hänet oli valokuvattu hänen itsensä aavistamattakaan koko asiaa. Valokuva oli otettu sivulta, ja myymäläikkunoista näki Burns, että se oli tapahtunut syrjäkadulla jossakin englantilaisessa kaupungissa, otaksuttavasti Lontoossa.

Omituinen voima pakoitti skotlantilaisen yhtämittaa palaamaan tuon valokuvan luo, joka kulumisestaan päättäen oli varmaankin otettu jo pari vuotta takaperin. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo kylmät kasvot säännöllisinä piirteineen ja suurine, tyynine silmineen. Nainen oli varmasti hyvin kookas ja voimakasrakenteinen. Hänen pukunsa oli sangen yksinkertainen, ja hiukset oli kammattu alas aivan korviin saakka pienen hatun alapuolelle. Ei ollut rahtuakaan naisellisesta kiemailusta tai vaikutuksen tavoittelusta hänen vaatetuksessaan ja tukkalaitteessaan.

Huokaisten pisti Burns valokuvan taskuunsa. Tuolla Greyburnilla oli joka tapauksessa ollut kaunis ystävätär.

Mutta tutkimuksen tulos oli valitettavasti mahdollisimman laiha. Ja ranskalainen poliisikonstaapeli, joka oli hänen mukanaan, kohautti olkapäitään ja valitteli yhtämittaa. Kenties monsieur Burns tahtoisi katsella vainajien paitoja?… Hienosti ja koreasti ne oli asetettu toistensa viereen.

Burns oli juuri laskemaisillaan ne pois käsistään, kun hän äkisti huomasi eräässä kalvosimessa muutamia kirjaimia. Ne olivat lyijykynällä kirjoitetut ja melkein poiskuluneet. Burns otti esille suurennuslasinsa ja tutki kirjoitusta. Se oli helppo selittää. Siinä oli aivan yksinkertaisesti:

Parmentier, Rue Bonaparte 105.