Читать книгу Paholaisen silmä - Øvre Richter Frich - Страница 16

Alhaalla tiheimmässä Sohossa Lontoon keskiosassa on pieni mitätön kahvila, jolla on tuo kaunis ja viaton nimi "The Sportsman" (Urheilija). Se ei suinkaan ole ensiluokkainen, mutta whisky ja kahvi maistuvat hyvältä, joten vieraista ei ole puutetta. Sitäpaitsi on isäntä perin lihava ja hyväntahtoinen henkilö, joka kohtelee vieraitaan lempeästi ja hienotunteisesti.

Siellä kulkee alituinen tungos edestakaisin.

"The Sportsman" ei ole urheilua harrastavien ihmisten eikä liioin citymiesten kohtauspaikka. Kahvila on todellisuudessa Lontoon hienomman rikollismaailman kohtauspaikka: henkilöiden, joilla on hyvä kasvatus, tunnottomuutta, vihaa yhteiskuntaa vastaan ja elämänhalua.

Monia kieliä puhutaan tuossa pienessä kahvilassa. Sillä Lontoo on ollut, on ja tulee aina olemaan kaikkien niiden ihmisten suuri vapaakaupunki, jotka tahtovat kulkea omia teitään, eivätkä ole lakien orjia.

Lait ovat todellisuudessa sekava asia.

Mitä oikeastaan tarkoitetaan rikoksellisella? Onko se mies, joka nousee kaikkea lainopillista ihmisyyttä vastaan, vai onko se sellainen, joka tekee syntiä inhimillistä lainoppia vastaan — tai omia tunteitaan, omia tarpeitaan, omia aatteitaan vastaan?

Voi — nyt ovat pian roomalaisen oikeuden päivät luetut. Kohta ei Code

Napoleon enään ole voimassa, jonakin kauniina päivänä me palaamme

Sibyllan kirjoihin ja taivumme vain sisimpämme suurten inhimillisten

oraakkelivastausten edessä.

Useimmat ihmiset ovat huijareita. Elleivät he valehtele toisille, niin he valehtelevat itselleen. He pelaavat uskollaan, he pelaavat rakkaudellaan. Mutta mies, joka rosvoaa pankin, ei ole yhtä rangaistava kuin se, joka rosvoaa ihmissielun.

Kaikki nämä kauniit ja epäilyttävät aforismit eivät kuitenkaan ilmaisseet Charles Brooktonin henkilökohtaisia ajatuksia. Hän oli "The Sportsmanin" kantavieraiden päämies ja hän oli sitäpaitsi paljon enempääkin.

Ensinnäkin oli hänessä mennyt hukkaan suuri taiteilija. Hän oli kerran soittanut selloa Colonnen orkesterissa Parisissa. Mutta siitä oli niin kauan, että hän itse oli sen melkein unohtanut. Nuoren sellistin taiteilijaura tuli näet julmalla tavalla katkaistuksi. Hän joutui kerran tappeluun erään kreikkalaisen kanssa ja tiimellyksen kuumuudessa hän menetti vasemman kätensä etusormen.

Brookton oli ilmeinen filosofi. Hän otti asian rauhalliselta kannalta, myi sellonsa ja ryhtyi juopottelemaan ja rikkomaan lakia. Nuoressa soittoniekassa piili vaarallisia taipumuksia. Vähitellen tuli hänestä sitten sen kansainvälisen liigan johtaja, jonka olivat perustaneet Delmo ja Jaap van Huysmann. Hän oli erinomainen järjestäjä, ja melkeinpä näytti siltä, kuin onnistuisi soittoniekan saada uudelleen kokoon se järjestö, minkä tohtori Jonas Fjeld kerran toisensa jälkeen oli tuhonnut.

Hän oli kova mies, häikäilemätön, raaka ja hurja luonne. Mutta hänellä oli hyvätkin puolensa.

Charles Brookton rakasti whiskyä ja kauniita naisia. Niinhän tekevät useimmat soittotaiteilijat… Mitä whiskyyn tulee, sai hän sitä enemmän kuin mikä hänelle oli hyödyksi, sillä Charlesin salainen pankkitili oli melkein rajaton. Hullummin oli kauniiden naisten laita. Ei siksi, että Brooktonin ulkomuodossa olisi ollut mitään peloittavaa — hän oli päinvastoin pulskan näköinen ja hänen ulkomuodossaan oli jotain raa'asti puoleensavetävää. Mutta heikompaa sukupuolta kohtaan hän oli kuin lammas. Tuo 40-vuotias mies, jonka omaatuntoa rasitti useamman tonnin painoinen rikostaakka — murhasta, sisäänmurrosta, merirosvouksesta ja pörssikeinottelusta myrkynsekoitukseen ja väärennyksiin saakka — antoi minkä nokkelan naikkosen hyvänsä kulettaa itseään talutusnuorassansa.

Sellainen hän oli, tuo entinen soittoniekka, hurja kuin tiikeri ja lauhkea kuin trubaduuri — suuri vaara Englannille kätketyssä, salaperäisessä kaikkivaltiudessaan.

Nyt istui hän "The sportsmanin" sisimmässä huoneessa ja tutki sähkösanomaa, paksun isännän huolestuneen näköisenä ollessa kumartuneena hänen ylitseen. Sähkösanoma oli Parisista ja sen oli allekirjoittanut Carpentier. Se kuului: Burns löytänyt Isabellan muotokuvan Greyburnilta. Muutoin kaikki kunnossa. Onko minun ryhdyttävä tutkimuksiin?

Charles Brookton kirosi itsekseen. Ne eivät muuten olleet mitään suoranaisia kirouksia, vaan pikemmin ikäänkuin rautatangolla kuritetun sirkustiikerin syvää murinaa.

— Mitä se on? kysyi isäntä innokkaasti.

Brookton katsoi hiukan vastahakoisesti selkänsä takana olevaan paksuun herraan.

— Ei mitään erikoista, sanoi hän kartellen. Mutta miehemmehän kuolevat kuin kärpäset. Ja mistä helvetistä he kuolevat? — Täältä matkustaa toinen toisensa jälkeen hieman huvittelemaan onnistuneen kaappauksen jälkeen, ja sitten he kuolevat suutansa avaamatta. Eikö siinä ole kylliksi, että poliisi on kintereillämme, onko meidän saatava vielä yksi vihollinen? Jonakin kauniina päivänä tulee meidän vuoromme!

— En pidä tuosta, mutisi isäntä ja katsoi peloissaan ympärilleen, ikäänkuin olisi epäillyt jonkun salaisen vihollisen piilevän nurkissa. Onko sinulla jokin erityinen epäluulo, Charles, vai mitä arvelet sen olevan?

— En tiedä mitään, vastasi Brookton synkeästi, mutta raskas käsi lepää päällämme. Meidän täytyy kiirehtiä elämään, ennenkun se on liian myöhäistä. Anna minulle kaksinkertainen whisky, se terottaa ajatusta ja helpottaa logiikkaa.

Isäntä meni.

Charles Brookton jäi istumaan syviin ajatuksiin vaipuneena.

Meitä ahdistetaan kahdelta taholta, mutisi hän, ja aseella, jota emme tunne. Ja parhaat mieheni kaatuvat ympäriltäni.

Sitten levisi hymyn tapainen noille ankaroille kasvoille.

— Asia loppuu siihen, että meidän täytyy pyytää apua poliisilta, kuiskasi hän. Se tapahtuu silloin ensimäistä kertaa. Minäpä puhun Isabellalle asiasta.

Hän tyhjensi whiskylasinsa, nousi maksamatta ja läksi.