Читать книгу Paholaisen silmä - Øvre Richter Frich - Страница 22

Brookton katsahti kelloon.

— Haluan sitä mielelläni, sanoi hän. Mutta minun on tavattava eräs henkilö täällä Kensingtonissa. Hän on odottanut minua vähintään neljännestunnin, mutta asia on pian toimitettu. Voin suoriutua hänestä puolessa tunnissa ja sitten olen sinun käytettävissäsi.

Isabella näytti pettyneeltä.

— Mutta ei myöhemmin kuin puolen tunnin kuluttua, sanoi hän. Olen väsyksissä ja tahdon kernaasti mennä aikaisin vuoteeseen.

Brookton veti päällystakin ylleen ja läksi. Nuori nainen katsoi synkästi hänen jälkeensä.

— Hän on minun vallassani, mutisi hän, eikä hän ole välttävä kohtaloansa.

Sitten riisui hän levätin yltänsä ja pukeutui pitkään kumikaapuun. Sen jälkeen pani hän samanlaisesta kankaasta valmistetun päähineen päähänsä. Päähine peitti koko kasvot, mutta silmiä varten oli siihen leikattu kaksi reikää. Nämä reijät oli kuitenkin varustettu jonkinlaisilla vahvasti opaalinvärisillä laseilla.

Pienellä avaimella hän avasi seinäverhon peitossa olleen oven ja astui pieneen huoneeseen, jota valaisi yksi ainoa punainen lamppu. Se oli pienoislaboratorio, täynnä fysikalisia kojeita.

Nuori nainen pani erään dynamon liikkeelle. Se surisi ja sähisi, mutta sitten muuttui ääni vähitellen vienoksi, laulavaksi huilunääneksi.

Huoneen keskellä olevalla pöydällä oli reflektori, jonka pohjalla näkyi lapsen pään kokoinen lasipallo.

Isabellan huomio tuntui erityisesti olevan kiintynyt lasipalloon, joka himmeästi loisti tuossa hillityssä punaisessa valaistuksessa.

Äkkiä tuli siihen väriä. Oli kuin olisi pallon sisustasta putkahtanut esiin yksi ainoa terävä säde, sinertävä ja pureva kuin toledolaismiekka. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui säde sinisestä sinipunervaksi ja kävi merkillisen himmeäksi. Näytti siltä kuin olisi valoa vaimennettu, mutta sitä kesti ainoastaan muutamia sekunteja, sillä ilman mitään väliastetta puhkesi reflektorista leveä, valtainen valovirta. Se täytti koko huoneen loistollaan ja oli vahvasti myrkynvihreä, kuten vanha vaski.

Tuossa voimakkaassa ja myrkyllisessä värissä oli jotakin kammottavaa, mutta kamalinta oli, että itse lasipalloa näytti ympäröivän kaksi maidon-valkoista viirua, minkä vuoksi vihreä valo tuijotti avaruuteen niinkuin öisen petoeläimen silmäterä.

Se näytti suunnattomalta, kovasti ulospäin pullistuneelta silmältä, ja sen ilme oli kummallista laatua. Se oli selvästi ilkipintainen ja uhkaava koko helottavassa loistossaan.

On ihmisiä, jotka ovat luonnottoman herkkiä hyvin voimakkaille väreille. Sellaiset ihmiset olisivat sairastuneet, jos he olisivat joutuneet vastatusten tuon kauhean, saatanallisen vihreän värin kanssa, joka ikäänkuin kumpusi esiin jättiläissilmästä.

Ja ihmeellisintä kaikesta oli, että silmä ikäänkuin eli. Sen ilme vaihtui — käskevästä ja pilkallisesta ilkipintaiseksi ja kostonhimoiseksi. Siten lienee se kerran loistanut Danten helvetin salatuissa komeroissa. Niin — sellainen varmaankin on langenneen valonenkelin silmä, suuren paholaisen silmä.

Mutta tämän vihreän helvetin keskellä seisoi Isabella Duncan korkeana, hoikkana ja liikkumattomana. Pitkässä kaapussaan ja merkillisessä päähineessään hän muistutti jotakin keskiajan munkkia, joka salaisuudessa palvoi salatieteitä ja niiden hämäriä mysterioita.

Huoahtaen pysäytti hän dynamon ja silmä kävi äkkiä himmeäksi ja ilmeettömäksi. Valkoiset viirut katosivat ja niiden tilalle tuli sinivioletti värisävy, joka sitten vähitellen muuttui syvästi punakeltaiseksi varjoksi. Lopuksi oli jälellä ainoastaan pieni hehku syvällä pallon sisustassa, mutta sitten sekin katosi.

Mitä suurimmalla varovaisuudella otti ihmeellinen valokuvaaja reflektorin ja kantoi sen seinälle, jossa olevan pienen luukun hän avasi. Siihen asetti hän kummallisen kojeen siten, että siitä lähtevät säteet saattoivat langeta suoraan siihen paikkaan, mihin hänen oli tapana asettaa asiakkaansa.

Senjälkeen hän meni huoneen taustalle ja avasi pienen kaapin. Nuori nainen näytti potevan jonkinlaista hermostuneisuutta, sillä kaapin seinistä loistivat häntä vastaan viidet kammottavat kasvot. Himmeän vihreä kajastus lepäsi noiden miesten yllä, jotka lasimaisin silmin tuijottivat häneen. Näytti siltä kuin olisivat valokuvat olleet fosforiin kastetut, mutta kasvojenpiirteet vaikuttivat samalla kamalan eläviltä. Oli kuin olisivat ne palaneet vihreänkeltaisessa fosforitulessa. Noiden viiden merkillisen valokuvan joukossa oli myöskin Greyburnin, joka oli tehnyt Brooktoniin niin kammottavan vaikutuksen.

Jos suuri pahantekijä olisi saanut nähdä tämän pienen kuvakokoelman, olisi hän varmaan tuntenut mielensä vieläkin enemmän masentuvan. Sillä nämä viisi miestä, joiden kaikkien kasvoilla oli kuoleman leima, olivat juuri samat, joiden salaperäinen kuolema oli herättänyt poliisin ja tiedemaailman huomiota. Siinä oli Leighton, Musgrave, Greyburn ja nuo toiset, jotka niin äkkiä ja odottamatta olivat vaeltaneet ijankaikkisuuteen — ainoankaan lääkärin voimatta osoittaa heidän kuolemansa syytä.

Oli ilmeistä, että Isabella tiesi tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu. Eikä tuo ihmeellinen nainen nähtävästi ollut lainkaan tunneherkkä. Hän nautti noiden vihreänkalpeiden miesten katselemisesta, ja jälleen sulkiessaan kaapin hän nauroi itsekseen kuminaamion takana. Se oli naurua, joka tuntui olevan peräisin syvimmästä helvetistä taikka mielipuolen kammiosta.

Hän sai kuitenkin takaisin tavallisen rauhallisen ilmeensä, riisui yltänsä kumivaatteet ja odotti kärsimättömänä Brooktonin paluuta.

Kului sekä tunti että kaksi tuntia.

Mutta Charles Brooktonia ei valokuvattaisi sinä iltana. Ehkäpä se pelasti hänen henkensä.