Читать книгу Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten - Zacharias Topelius - Страница 14

Toukokuun aurinko valaisi Traven suuta; Itämeren sininen ulappa katosi niinipuiden ja pyökkien taakse; rantoja somistivat kauniit maalaistalot ja kukoistavat puutarhat. Meitä vastaan lemusi ruusujen ja jasmiinien tuoksu; silmää hyväili vaalea, pehmoinen vihreys. Se oli meidän ensimäinen etelämme — iloisina, toivorikkaina seisoimme Saksan kevään keskellä.

Tämä Saksa — voin käsittää kaiken sen moitteen, naurun ja harmin, mikä alati tulee sen osaksi niin muukalaisten kuin omien kansalaisten puolelta, kiitokseksi sen hyvistä päivällisistä ja pitkistä isänmaallisista puheista; mutta sitä en voi käsittää, miten on mahdollista ensi kertaa astua tuota jaloa maata tuntematta lämmintä kunnioituksen tunnetta, joka ulottuu aina sydänjuuriin saakka. Tämä maaperä on kuitenkin ihmiskunnalle pyhä; sitä on kostuttanut sen jaloimpien poikain veri, se on helmassaan synnyttänyt ijäti säilyviä nimiä: Lutherin ja Gutenbergin, Leibnitzin ja Humboldtin, Klopstockin ja Schillerin, Haydnin ja Mozartin; täällä on totuus voittanut kauniimpia voittojaan, täällä on jokaisella kukkulalla satunsa, jokaisella purolla muistonsa, joka vuorella raunionsa, joka kentällä taistelutantereensa, joka kylällä tarunsa, joka on sen ylpeys. Joka askeleella polemme kuuluisia hautakumpuja ja kulemme menneisyyden jälkiä, joita astumaan nykyajan kengät ovat liian pienet. Meidän kotoista historian kenttäämme voidaan verrata kangasmaahan, josta kohoo korkeita, mutta harvassa kasvavia petäjiä ja niiden välillä leviää silmänkantomäärin yksitoikkoista kanervikkoa. Täällä Saksan historiallisella pohjalla on muistoja tiheään ja ne ovat korkeita kuin etelän aarniometsät; tungeskelemme haamujen keskitse päästäksemme elävien luo. Älä näin ollen ihmettele, jos muistoista täällä on muodostunut elinkeino ja että tämä kansa, "joka hallitsisi maailmaa, jos vaan kykenisi itseään hallitsemaan", alati heitteleksen oman suuruutensa jumaloimisen ja itsenöyryytyksen surun välillä, surun, joka Prometheuksen kotkan tavoin kaluaa sen sisuksia.

Se oli Lübeck, "Pohjan Karthago", joka kerran asetti Itämeren hallitsemisen ja sen rantojen verottamisen rohkeaksi päämaalikseen. Lippunsa tähteet liehuvat nyt pitkin pohjoismaita kaulahuiveina ja kattuuneina; sen suuruuden sirpaleet kulkevat rauhallisina kauppalaivoina Itämerellä. Itse kaupunki on vain entisyytensä pirstalekokoelma, kunnioitusta herättävä muinaisaikaisen sävynsä kautta. Vanhat muurit ja linnotetut portit, goottilaiset kirkot ja korkeat vanhanaikaiset talot suippopäätyineen, kaikki ne näyttävät nykyajan silmälle hiukan takkuisilta, mutta tekevät silti arvokkaan vaikutuksen. Paljo puretaankin tuota vanhaa uudenajan vaatimusten tieltä ja kaupungin ympärillä on kauniita, istutuksilla somistettuja kävelypaikkoja, joiden läpi junat alati kiitävät. Tuskin voisi uskoa että kaupunki, josta Suomi tuottaa suurimman osan uudenaikaista koruaan, itse on niin vanhanaikaisen näköinen ja että siinä asuu niin koruton, uuttera ja yksinkertainen kansa. Olen yksi niitä, joilla on ollut pahoja ennakkoluuloja Lübeckistä; mutta sitä se ei ansaitse; se on hyvä, rehellinen kaupunki, ja jospa sen viinit ovatkin uudestikastettuja, niin johtuu se siitä että — Itämeri on niin lähellä.

Vain kolmen tunnin rautatiematka, ja me olemme, tekemällä pienen mutkan etelään päin, kulkeneet tuon entisaikaan kaikilla saksankielen kiroussanoilla solvatun tien Lübeckistä Hamburgiin. Joudumme äkkiä hiljaisesta, rauhallisesta pikkukaupungista muutamalle maailmanmarkkinoiden suurimmalle temmellyskentälle.