Читать книгу Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten - Zacharias Topelius - Страница 15

Hamburg tekee ensi silmäyksellä valtavan vaikutuksen. Seisoin eräänä päivänä Stintfangilla, muutamalla Elben rannikon kukkulalla. Joen rantamilla on mitä kauniimpia puutarhoja; yltympäri kaupunkia kiertää nuo ihanat, vihreät vallit, jotka ovat Hamburgin viehäte; täällä Alstern puolipiirissä kaupunkia kaartaa, tuolla Elbe kaksinkymmenin väentäyttämin höyrylaivoin, jotka yhtaikaa kiitävät virtaa alaspäin Altonaan, Rainvilles-garten ja korkea Blankenesen kukkula. Käännyin takaisin kaupunkiin, katselin toinen toisensa vieressä kohoavia jalotyylisiä palatseja korkeine lasi-ikkunoineen ja loistavine myymälöineen, katselin leveiden katujen kirjavaa ihmishälinää. Ilta tuli ja hämärä heitti vaippansa suuren kaupungin yli. Kaasuliekit sytytettiin kaikkialla ja kuvastuivat Alsternin kesyihin, kimalteleviin aaltoihin. Silmä viehättyi, sydän ihastui. Sanoin itsekseni: Hamburg on sangen kaunis!

Lähden jälleen satamaan. Tuhansia laivoja kaikista maailman ääristä purki sisästään ja nieli sisäänsä sen rantalaiturien ääressä; Elbe, joka täällä on saksanpenikulman levyinen, kihisi tulevia ja meneviä aluksia. Näin nuo runsaat tavaravarastot, jotka leviävät täältä maailman ympäri, näin noita ohuita papereita, jotka vekselein nimisinä monistavat ja vaihtavat kaupan liikepääomaa. Olin pörssissä yhden ja kahden välillä päivällisaikaan. Siellä alhaalla salissa vyöryi musta joukko, noin kolme-, neljätuhatta kauppiasta, laivuria, kaupanvälittäjää, ostajaa ja liikemiestä joka lajia. Se oli muurahaiskeko, se oli kärpäshaavi, se oli meri. Tässä salissa käsitellään joka päivä kymmentä, kahtakymmentä miljoonaa hopearuplaa. Siellä tapaa rehellisyyttä, täsmällisyyttä, afääritottumusta ja älykkyyttä, ja sellaiselle on annettava tunnustusta. Nostin muutamia Suomen pankin vekseleitä Salomon Heinen konttorista; se oli koneisto, kulunut, mutta luotettava. Kaksi holvikattoista huonetta käsittävä konttori näytti sangen vähäpätöiseltä, huonekalut miltei pahanpäiväisiltä, maalaus kulunut, matalat puuportaat aivan lahona. Siellä isännöi kuitenkin yksi noita mahtavia raharuhtinoita, jotka hallitsevat maailmaa. Ihailin aarteiden kokoomistaitoa. Ja sanoin laimenneella ihastuksella, mutta yhä vieläkin suurella kunnioituksella: Hamburg on sangen rikas!

Kuitenkin, Betty, "mitä auttaa ihmistä vaikka hän koko maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon?" Ensimäinen, mikä silmääni loukkasi, oli palatsien likainen väri. Onko tämä kaunis, komea Hamburg ahneudenloan saastuttama? Onko totta että mammonan kultainen vasikka on Hamburgin ainoa, kaikkivaltias jumala? Onko totta että kaikki täällä on rahanalaista: viattomuus, rakkaus, kunnia, ihmisonni, kaikki se mikä muuten ei ole kaikilla maailman aarteilla maksettavissa?

Pieni, kalpea, mustatukkainen juutalainen, muuten täsmällinen, kelpo liikemies, kuunteli näitä rohkeita kysymyksiäni kylmästi hymyillen.

— Mitä? sanoi hän vieden osterin osterin perään tottuneesti suuhunsa Wilkenin herkullisessa Frühstückskellerissä. Mitä? Eikö meillä ole laissa säädetty vapaus, ihanteellinen suvaitsevaisuus, hyvin järjestetty yhteiskunta, erinomainen poliisilaitos, joukko rikkaita hyväntekeväisyyslaitoksia? Eivätkö kunniallisuus, ahkeruus ja rehellisyys ole koko liike-elämän ehtoja? Eikö meidän perhe-elämämme ole kodikasta ja kunniallista; emmekö ole vieraanvaraisia, ystävällisiä, sanammepitäviä ja avuliaita? Onko väärin että toimekkuuden ja huolekkuuden avulla raivaamme itsellemme menestyksen tien?

— Ei, vastasin minä; ahertakaa, ansaitkaa, myykää takki päältänne ja leipäkannikka suustanne; tiedän että hamburgilainen saattaa senkin tehdä, ja se vain osottaa että hän on kauppiaaksi syntynyt. Mutta jos se anastaa kaikki ajatuksenne, mitä jääpi silloin tähteeksi kaikelle sille, mikä elämässä on pyhää, suurta ja kaunista? Rikas Hamburg on tehnyt äärettömän paljo aineellisten etujensa hyväksi, kaiken sen hyväksi, mikä tuottaa hyötyä ja mukavuutta; asutaan komeasti, syödään herkullisesti, huumataan aistit — mutta onko siinä kyllin? Mitä on Hamburgissa tehty esimerkiksi tieteen, kirjallisuuden ja taiteen hyväksi?

— Meillä on 225,000 nidosta käsittävä kaupunginkirjasto; Lessing on asunut täällä kauvan ja Klopstock kolmekymmentä vuotta; kuudettakymmentä soittokuntaa soittaa joka päivä yleisölle...

— Kirjasto, Lessing ja Klopstock kuuluvat viime vuosisadalle. Teidän soittonne tarkotus on kuulohermojen hiveleminen, jotta hummeri, sampanja ja hieno havanna maistuisivat paremmalta. Tunnettua on että teaatterinne ovat kaiken arvostelun alapuolella; olen käynyt muutamassa taulunäyttelyssä; totta maar, tauluja siellä kyllä oli yli tuhat numeroa, mutta niin loistavaa kokoelmaa keskinkertaisia taideteoksia ei varmaankaan ole missään Saksan pikkukaupungissa. Arkkitehtinne ovat parasta mitä teillä on; se on asia, joka tekee valtavan vaikutuksen. Mutta miten olettekaan polkeneet muita taiteita! Tanssisaleihinne, noille orjamarkkinoille, joilla raha tekee julkisesti, lain suojassa kauppaa ihmissieluista kuin karjasta — sinne asettavat maalarinne kauniimmat taulunsa, siellä kaikuvat musiikkinne ihastuttavimmat sävelet, sinne tilaatte muutaman markan maksusta juopon runosepän kultaamaan inhottavaa kaupantekoa sointuvilla säkeillä...

Pieni tumma mies hymyili jälleen kohteliaasti, surkutellen noin suurta suvaitsemattomuutta. — Mitä meidän sitte pitäisi tehdä? sanoi hän kohauttaen olkapäitään. Täytyy suoda jokaiselle toimeentulonsa...

Näin sanottuaan maksoi mies osterinsa, täsmälleen mutta ei killinkiäkään yli, sytytti sikaarinsa, kumarsi kohteliaasti ja meni. Minun täytyy kertoa sinulle, hyvä Betty, että koko sivistyneessä maailmassa muualla, paitsi Suomessa, poltetaan tupakkaa kadulla.

Seuraavana päivänä, se oli sunnuntai, johtui mieleeni katsella miten tämä kansa, jonka kirkkona on pörssi ja jolla siis on jumalanpalvelus kuutena päivänä viikossa, viettää seitsemättä, jolloin pörssi on sulettuna ja tavalliset kristityt temppelit avoinna. Ei missään Europan kaupungissa, ei suuressa eikä pienessä, ole väkilukuunsa nähden niin vähän kirkkoja kuin Hamburgissa. Kun tulipalon jälkeen on rakennettu jättiläismäisiä rakennuksia, on vanha kunnianarvoisa Nikolainkirkko yhä keskeneräinen ja työ näyttää nykyään seisahtuneen. Kuinka olisikaan mahdollista ennättää yhdellä kertaa kaikkea? Hamburgilaisella on niin paljon tekemistä, hänen pitää huolehtia niin monesta maallisesta asiasta, ettei hän ennätä nostaa katsettaan taivasta kohti — ellei tunnustellakseen mistä tuuli puhaltaa.

Hyvä, ajattelin; kirkkoja on vähän, sen täydempiä tietysti ovat. Katariinankirkossa piti jumalanpalveluksen alkaa hetkisen päästä. Muutamia vanhoja eukkoja istui siellä kärsivällisesti odottaen. Pietarinkirkossa oli jumalanpalvelus paraikaa käymässä; urut soivat, parvelta kuului pari kolme yksinäistä laulajaa, pappi esiintyi mustassa kauhtanassaan jäykkine kauluksineen ja piti mieltäylentävän saarnan uskosta: kuulijakuntana oli hänellä viisi vanhaa porvaria ja seitsemän tai kahdeksan naista. Mikaelinkirkossa oli jotensakin yhtä lukuisa seurakunta. Mutta ulkona vilisi kadut väkeä täynnä, kalankaupustelijat ynnä muut tarjosivat tavaroitaan kirkonoven läheisyydessä ja katupojat juoksivat meluten ohimarssivan sotilasosaston jälessä.

En tahdo uskoa että asia olisi aina näin. Miksei Hamburgissakin, tuossa kirjavassa ihmisvilinässä, olisi monta semmoistakin, jotka tunnustavat kristinuskoa joko vakaumuksesta tai tottumuksesta? Se oli siis tällä kertaa vain sattuma, mutta sattuma, joka yhdessä monen muun tämän sybariittisen, mammonan palvelukselle ja aistilliselle nautinnolle pyhitetyn kaupungin elonilmauksen kanssa sai melkein värisemään.

Ja kun tulin jälleen tyhjistä kirkoista viliseville kaduille, uhkeitten palatsien ja loistavien myymäläin prameuteen, ihanille kävelypaikoille, niin katsohan, Betty, silloin oli niiden loisto himmennyt ja minä ajattelin itsekseni: mikähän kerran sukeutuneekaan tuosta suuresta leipänerosta, tuosta rikkaasta, hyvin järjestetystä ja toimekkaasta yhteiskunnasta kaikkine ulkonaisine etuisuuksineen, kun aineelliset pyyteet ovat päässeet täyteen valtaan, kun henki on täydelleen paennut tästä erinomaisesta työkoneesta, kun itsekkyys on syövyttänyt sen loistavan ulkokuorenkin... Silloin, Betty, asuisin paljoa mieluummin jossakin Pohjanmaalla tai Savon sydänmailla, kuin tässä ihanan Hamburgin loppumattomassa erämaassa...

Kelpo isäntäni, entinen helsinkiläinen Vohs, ravintolanisäntien kaunistus, sai antaa anteeksi että hänen herkullinen päivällisensä, jopa skandinaavialainen voileipäpöytänsä, ainoa Itämeren eteläpuolella, sinä päivänä oli kadottanut viehättäväisyytensä. Hyväntahtoisesti hymyillen, kuten ainakin, hän tarjosi vierailleen nuuskaa. Minua vastapäätä istui muuan englantilainen Kroisos, joka puolen tunnin kuluessa sanaakaan puhumatta ahmi sisäänsä kuusi kukkurallista lautasta ruokaa ja kaksi pulloa viiniä, ja aivan hänen vieressään muuan saksalainen Sardanapalus teki sanomalehteä lukevalle naapurilleen tutun hamburgilaisen kysymyksen: Ist heute was los?

— Ja, sanoi toinen: Ball im Apollosaal und Fechter von Ravenna.

— Apollo soll leben, vastasi Sardanapalus oikealla assyrialaisella hymyilyllä.