Читать книгу Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten - Zacharias Topelius - Страница 7

Mademoiselle!

Kun seisotte jonakin kauniina kesäaamuna Mosebackenin kukkulalla koko Tukholman ihanuus jalkainne alla, kun seisotte tuolla kuin maisen muurahaiselämän yläpuolelle kohounut jumalatar ja ylevät ajatukset kohoavat kuin kotkat lentoon, mitä tahtoisitte silloin antaa kaikesta tuosta ihanuudesta? Mitä vastaisitte, jos kiusaaja äkkiä ilmautuisi luoksenne balkongille ja kuiskaisi merkitsevästi: "tämän kaiken annan sinulle — loistoa, herrautta, valtaa, kunniaa, kultaa, huvia, nautintoa ilman rajaa — jos lankeat maahan ja rukoilet minua!" Kuinka, rukoillakko? Ei juuri niin, ainoastaan rakastaa huvia yli kaiken, loistavaa kuorta kaiken siihen kuuluvan kera, sitä lähinnä ja lopullisesti kultaa noiden molempien saavuttamisen välikappaleena. Mitä silloin vastaisitte?

— No niin, eihän tuo olisi hulluinta olla suurenmaailman naisena.

Hyvä! Silloin veisi kiusaaja teidät takaisin lapsuutenne aikoihin. Hän antaisi teidän syntyä ylhäisistä porvarivanhemmista, sillä ne lienevät nykyään suurimmassa arvossa Ruotsin pääkaupungissa. Teidän isänne olisi alhaista syntyperää, vailla perittyä varallisuutta, mutta älykäs ja toimekas, joka omalla työllään kohottaisi itsensä rikkauteen, olisi jalo kansalainen ja oivallinen perheenisä, eikä hänellä olisi kuin yksi ainoa pikkuinen virhe: turhamaisuus. Hän tahtoisi upeilla teistä, hän antaisi teille mitä loistavimman kasvatuksen, teidän pitäisi omistaa kaikki pensionien viisaus, kaikki salonkielämän avut, kristinoppia lukisitte tunnin viikossa hovipapin ohjauksella ja taloushuolilta teidät kokonaan säästettäisiin. Te olisitte onnen helmalapsi, viidentoista ikäisenä teillä olisi satoja ihailijoita, lukemattomia huveja; teidän aitionne oopperatalossa olisi ihailijain piirittämä, pörssitanssiaisissa teillä olisi se mairitteleva onni että Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Perintöprinssi pyytäisi teitä franseesiin tai Prinssi Carl valssiin. Te olisitte ihastuttava ja kadehdittu — niin kaunis, niin lahjakas ja niin rikas! Elämä näyttäisi teistä tanssiaisilta, taivas olisi lemmenjumalia ja maa luutnantteja täynnä. Te olisitte hyvin tunteellinen, lukisitte Böttigeriä ja paukuttaisitte kätösiänne Guntherille. Voisihan sattua joskus tanssiaisten jälkeisenä aamuna, että keskipäivän aurinko, kurkistaessaan teidän sänkykamariinne, tapaisi poskenne kalpeina, sydämenne tuntuisi tyhjältä ja etoavalta; elämänne, joka näytti niin loistavalta juhlavalojen heijastuksessa, tuntuisi niin sanomattoman viheliäiseltä ja ikävältä kuin teaatterikulissit päivänvalossa. Mutta — te ottaisitte vihreään marokiniin sidotun George Sandin romaanin käteenne ja heittäytyisitte pehmeään leposohvaanne soreassa aamupuvussanne; teille ojennettaisiin luettelo sen päivän huveista, te valitsisitte jonkun niistä, pukeutuisitte ja somisteleisitte tuossa lyhyessä ajassa neljässä tunnissa ja...

Mademoiselle, te olisitte onnellinen! Kun ensimäiset kukoistavat luutnanttivuotenne olisivat ohitse, ojentaisitte siron kätenne jollekin keski-ikäiselle kreiville, yhtä korkea-arvoiselle kuin suurivelkaiselle; teidän isänne olisi ylpeä saadessaan sanoa tytärtään kreivittäreksi. Teille avautuisi uusi loistava elämänura; te matkustelisitte miehenne kanssa, huvejanne hoitaisitte ilman häntä; hänellä olisi kyllin puuhaa taistellessaan katalan vastapuolueen kanssa ritarihuoneessa. Teidät esitettäisiin hovissa, pojistanne tulisi kamarijunkkareita, tyttäristänne hovineitejä, te olisitte onnellinen elämänne loppuun saakka, paitsi niinä hetkinä, jolloin muistelisitte millainen olitte ennen kuin rukoilitte kiusaajaa tuona kauniina kesäaamuna kaukana Mosebackenin pienellä balkongilla.

Mutta olettakaamme että teillä on ollut rohkeutta sanoa hänelle käskevästi: mene pois! Teidän pienet kasvonne olivat sinä hetkenä vakavat mutta rakastettavat. Siinä tapauksessa tahdon kertoa teille jotakin Tukholmasta täällä ylhäällä balkongilla aamuviileässä. En yksityiskuvia, en näköaloja tai muita merkillisyyksiä. Tunnen liian vähän Ruotsin pääkaupunkia, mutta tahdon ilmaista teille mitä ne sanovat, jotka tuntevat sitä paremmin kuin minä.

Ne sanovat että Tukholma ei edusta lainkaan huonosti sitä maata ja kansaa, jonka hallintokeskuksena sillä on kunnia olla — avointa, viljavaa, kaunista maata ja ylpeätä kansaa, melkein liian ylpeätä vanhoista historiallisista muistoistaan, mutta herkästi syttyvää läsnäolevan hetken harrastuksiin, niin pieniin kuin suuriin — muuten rehtiä, vierasvaraista ja voimakasta kansaa, ripeätoimista, levotonta, omavaltaista, kansanvaltaisen herkkätuntoista ja muutamiin ennakkoluuloihin piintynyttä, joista en kuitenkaan halua tässä yksityiskohtaisemmin puhua. Jos tähän vielä lisäämme ne ominaisuudet, jotka ovat luonnollisia jokaiselle suurehkolle kaupungille —ylellisyyden, kevytmielisyyden ja korkeamman sivistyksen edut — niin tunnemme ruotsalaisen helposti tukholmalaisessa. Hän on hyväntahtoinen, avomielinen, vieraanvarainen ja iloinen, kevytmielinen, liikkuva, toimekas, monisanainen, utelias, hyvin itseensä tyytyväinen, vaikkei aina asemansa mukaisesti, heikko kaikelle silmäänpistävälle, herkästi ihastuva kauniiseen ja loistavaan, mutta harvoin sentään hyvää ja jaloa hylkivä vaikkapa se esiintyisi vähemmän viehättävissäkin muodoissa. Arvojenhimon ajat hän on jo onnellisesti läpäissyt, mutta sen pieni tytär, kunnianimienhimo, on kaikkivaltaisen isoäitinsä turhamaisuuden kera hiipinyt hänen muuten niin kauniiseen seurustelusävyynsä. Muistatteko Uno von Trasenbergin "rouva sairashuoneparseli-intendentskaa?"

Helppo olisi Cederberghin tavoin kirjottaa tukholmalaisesta varsin hauskoja ja varsin paksuja kirjoja. Itse asiassa lienee hän aina Ottar Trallingin ajoista saakka pysynyt enemmän kaltaisenaan kuin useimpien muiden pääkaupunkien asukkaat. Kustaa kolmas kaipaisi Bellmaniaan — nuorella Ruotsilla on Par Bricolensa ja kadotti äskettäin Wadmaninsa — mutta iloisen kansanelämänsä tapaisi hän, tietysti asianmukaisilla pukumuutoksilla, vielä nytkin toisinaan juhannusmarkkinoilla tai Djurgårdenin ylistettyjen tammien alla. Yksinpä noilla ijäkkäillä, muodottoman korkeilla taloilla varsinaisessa kaupungissa, noilla ahtailla kaduilla ja vuosisatojen vanhoilla lehmuksilla ja tammilla on erikoinen vanhoillinen leimansa, mikä kiinnittää monin paikoin mielen tuohon vanhaan hyvään. Kellarit (ravintolat) hiekotettuine lattioineen näyttävät enimmäkseen hyvin vanhanaikaisilta ja vanhan rodun tukholmalainen istuutuu mieluimmin pahimmin kuluneen pöydän ääreen. Yleensä muistuttavat Tukholman alemmat porvaripiirit paljon meidän suomalaisten pikkukaupunkiemme, erittäinkin rannikkokaupunkien, vastaavaa asukasryhmää. Kummassakaan maassa eivät nämä kansanluokat ole mainittavasti edistyneet viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa, mutta samalla kun he ovat laiminlyöneet omata aikansa sivistyksellisiä edistyksiä, ovat he myöskin säilyneet samaisen ajan pöyhentelevältä korskeudelta ja ylellisyydeltä. Itse asiassa lienee Tukholma vähemmän kuin useimmat muut, yksinpä pienemmätkin pääkaupungit viehtynyt ylellisyyden hempeään viettelijättäreen. Vaikka yhteiskunnan kerma täällä, niinkuin muuallakin, kohoileksen kermavaahdoksi, niin paljoa taajemmat alemmat kansankerrokset pysyvät kuitenkin uskollisina entiselle hiljaiselle vaatimattomuudelleen, hyväntahtoisina ja levollisina "niinkuin maito pytyssä", käyttääkseni erään suomalaisen papin tunnettua lausetta. Sanotaan että Tukholman hyvinvointi on viime vuosina tuntuvasti kärsinyt huonoista ulkomaisista kauppasuhteista ja yleisesti valitetaan niistä melkoisista hopeamääristä, joita melkein jokaisessa lähtevässä höyrylaivassa viedään maasta niin hyvin valtion kuin yksityisten nimissä. Mutta liikenne on lisääntynyt hämmästyttävällä tavalla nopean ja mukavan höyrylaivaliikkeen kautta kaikkiin suuntiin.

Te kai kuuntelette epäluuloisesti, kun muukalainen puhuu tällälailla Tukholmasta ainoastaan muutamia viikkoja kestäneen vierailun nojalla, mutta vähemmin ihmettelette, jos tunnette ruotsalaisten avomielisen ja auliin olemuksen, joka vaikuttaa että saamme hänestä selvän niinsanoakseni yhdellä ainoalla silmäyksellä; siksipä laulaakin tuo rakastettava Lind Vingåker laulussaan Vapunpäivänä Wärendissä yhtä sattuvasti kuin kauniisti kansastaan:

"Se kansa, se on kelpo kansa pohjaltaan,

kun sitä lähenee, se vastaan kiirehtää,

ja silloinhan jo puolitiessä tavataan."

Mutta, mademoiselle, Tukholmaa koskeva luku ei kai pääse milloinkaan loppuunsa, ellen katkaise pakinaani kerta kaikkiaan. Mosebackenilla avautuvasta näköalasta en tahdo nyt puhua, sehän on teillä edessänne, kauniina vaihtelevana ja eloisana. Aurinko on jo aikoja sitte noussut koillisesta Atlantinmeren sylistä ja sen säteet hehkuvat jo kuumina Ritariholman kirkon rautahuipussa ja kultaisessa ristissä. Suvainnette että saatan teitä Strömparterrenin vilpoiseen varjoon ja pyydän saada sillaikaa, kun nautitte hiukan jäätelöä, täydentää hajanaisilla yksityiskuvilla sitä entistä vähää, mitä minulla on ollut onni teille kertoa tuosta tuhansia kertoja ennemmin ja tuhansia kertoja paremmin kuvatusta ja ylistetystä Mälarin kaupungista.