Читать книгу Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten - Zacharias Topelius - Страница 8

Mademoiselle!

Kun te muutamia vuosia takaperin, ensimäisen nuoruutenne ihanina silmikoimispäivinä, joskus tätinne ja eräiden ystäväin seurassa jätitte Tukholman kivitalot taaksenne ja läksitte hupaiselle veneretkelle Djurgårdeniin — Mälarin kaupungin rakastettavaan sydämeen — kuinka sykähtelikään silloin sydämenne lapsellisesta riemusta! Sillä turmeltumaton viisitoistavuotias sydän ei viihdy ahtaitten muurien välissä eikä suletuissa saleissa; hän vaihtaa tanssiaisten loiston ja lamppujen hohdon mielellään tammien vilpoisiin varjoihin ja vaaleanvihreiden rantojen hilpeään vapauteen jonakin päiväpaisteisena kesäiltana. Siellä oli niin "champetert", vakuutti ranskalainen kotiopettajattarenne, te hyppelitte kuin mikähän pieni hupakko ympäri ruohikossa, olitte vallan huimapää, sanoi tätinne, mutta itsestänne se oli niin äärettömän hauskaa! Te ette viitsinyt kauvankaan kulkea noita suuria, leveitä teitä, sillä niillä tuoksui tomupilvet monien ohikiitävien vaunujen ja solakoiden luutnanttien vuoksi, jotka hyväilivät vuokrattuja hevosiaan ratsupiiskalla ja näyttivät sanovan: "katsotaanpa onko sinussa Sleipnerin-verta". Ja kun olitte hetkisen katselleet tuota kirjavaa vilinää, ihmisiä jotka tahtoivat kulkea upeammin kuin te, silloin vetäydyitte jonkun verran syrjään, ylös tuolle sievälle kukkulalle Framnäsin ja Sirishofin luona, otitte esiin pienen namuspussinne ja istuunnuitte rinteen pehmeälle nurmikolle, josta voitte hyvin katsella ihmisten hyörinää alempana kulkevalla tiellä, itse sanottavasti näkymättä. Ja jos silloin katsoitte oikein iloisin silmin ohikulkevaa kadettia, joka oli kavaljeerinanne viimeisellä kävelyretkellä, sattui toisinaan että hän kiisi täyttä laukkaa alas ravintolatalolle ja osti viimeisellä daalerillaan jäätelöä teille ja ystävillenne. Niin istuitte viehkeässä illan siimeksessä tammien alla ja katselitte ympärillänne kukoistavaa Tukholman kesää, ja ainoastaan silloin, kun kuninkaalliset vaunut valkonauhaisine esiratsastajineen kiitivät ohitse ja prinssit nostivat teille ystävällisesti hattua, muistitte äkkiä että olittekin kuninkaallisessa pääkaupungissa ettekä jollakin kauniilla maatilalla kaukana suuren maailman hyörinästä ja upeasta loistosta.

Eipä ihme että tukholmalainen on kesäiseen Djurgårdeniinsa ihastunut. Se on hänen luonteensa luonnollinen tyyssija — sillä ulos, ulos ahtaitten seinien puristuksesta hän haluaa. Muinainen Mälarin kansa läksi kesiksi kaukaisille sotaretkille, meidän päiviemme tukholmalainen mieltyy helposti kaikkeen ulkomaalaiseen ja oleskelee mielellään kodin ulkopuolella. Djurgårdenia voisi sanoa hänen keuhkoikseen, siellä hän hengittää tyytyväisyyttä ja iloisuutta, jota hänen sielunsa kaipaa, siellä hän on oma itsensä. Tukholmaa ympäröi lukuiset kauniit maisemat ja monia niistä on taide yhä somistanut. Mutta Drottningholman loisto on rappeutumaisillaan, ihana Haga on unhotettu, Ulriksdal on harmaantuneiden invaliidien viimeinen turvapaikka — monissa muissa kauniissa paikoissa käy ainoastaan huvimatkailijoita kulettavat höyrylaivat. Djurgårdenissa esiintyy Tukholman kesäelämä kukassaan. Tuo suurenmoinen, loistelias, joskus jäykkä prameus ei saa täällä jalansijaa, tämä on vain viehkeän, soman ja sorean tyyssija. Byströmin huvilassa ovat taiteen ihanimmat luonnokset veitikkamaisten rakkaudenjumalain ympäröiminä ja itse kuninkaallisesta Rosendalista lausuu Marmier sangen sattuvasti: c'est une villa de gentilhomme plus q'un palais de suverain.[2] Ja tuskinpa aivan aiheetta laulaa Bellmankaan:

"om denna parken

rår kärleksmonarken

och en kung."[3]

Hän tosin lauloi siihen aikaan, jolloin lemmettäret — tosin puuteritukkaiset ja pönkkähameiset, mutta lemmettäret joka tapauksessa — liehuivat valtaistuimen ympärillä. Kunpa koko Kustaa III:n valtakunta olisi ollut hänen Djurgårdeninsa ja Hagansa kaltainen! Hallitushuolet olisivat silloin olleet kepeämmät hänen nerokkaalle kevytmielisyydelleen ja iloinen elämänsä ei olisi päättynyt suruun ja vereen.

Sitte kolmannen Kustaan ja Bellmanin aikojen on Valdemarinsaari suuresti muuttunut. Tammet, lehmukset ja vaahterat ovat yhä vieläkin samat ja kertovat menneiden vuosisatojen muistoista, mutta kukapa ymmärtäisi heidän sanojaan, kun iltatuuli auringon laskiessa suhisee niiden latvoissa? Ja niinkuin muinaisina päivinä vierivät Brunnsvikenin hohtavat laineet yhä vieläkin väreilevin pinnoin. Mutta uusi aika on rakentanut siroja huviloita, ravintoloita ja linnoja tuohon entiseen maalaismaisemaan ja "jumalainen" kalastajatorppa on saanut kilpailijan, jonka rinnalla sen ylistetty kauneus näyttää sangen raihnaiselta.

Saavumme Djurgårdeniin Leijonansiltaa myöten. Nimi johdetaan eräästä leijonasta, jota säilytettiin joitakuita aikoja sillan vieressä, mutta miksei yhtä hyvin kaikista niistä viiksellisistä leijonista, joita kulkee joka päivä niin lukuisesti sen yli, etsien kenenkä he niellä mahtaisivat? Kun siten olemme päässeet onnellisesti puistoon, ei liene niinkään vähäinen kiusaus ryhtyä tuhannettaensimäistä kertaa kuvaamaan tuota jo tuhat kertaa ennen kuvattua, aina semmoisista vähäpätöisyyksistä kuin Blåportenin kuuluisista ahvenista sellaisiin ihmelaitoksiin kuin Rosendalin kehuttuun porfyrivaassiin, tuohon mahtavaan punssimaljakkoon kahdentoista jalan mittaisia juomasankareita varten, joka sentään näyttää jo miltei liian suurenmoiselta nykyajan viiden jalan pituisille limonaadisankareille, etenkin sen jälkeen kun rovasti Wieselgren on käännyttänyt puolet Ruotsin leijonista viattomiksi karitsoiksi kaikkeen väkijuomalta tuoksahtavaan nähden. Mutta — pysähtykäämme tuolle pienelle kummulle satavuotisten tammien alle ja katselkaamme hetkisen graniittijalustalla olevaa vihreätä rintakuvaa. Se on Byströmin mestariteos, se on Bellman. Sanattomat ovat hänen huulensa, marmorinjäykkä ennen niin eloisa katse, otsaa ympäröivä laakeriseppele ei enää värähtele etäisiltä kukkarannoilta tulevien tuulahdusten hyväilyistä. Mutta nuori polvi leikkii yhä vieläkin iloisia leikkejään Bellmanin ympärillä ja laulaa hänen paraita laulujaan. Kesäkuun 26 p. 1829 kuhisi mitä kirjavin ja hilpein kansanjoukko ensi kertaa tämän patsaan ympärillä, joka silloin paljastettiin hurraahuutojen, laulujen ja puheiden säestyksellä. Joukossa oli muuan vanha eukko; hän nojautui poikaansa, keski-ikäiseen mieheen — ja kyyneleet vierivät lakkaamatta hänen poskilleen. Ja juhlan toimeenpanijat menivät vanhuksen luo ja kunnioittivat häntä kaikin tavoin, sekä sanoin että lahjoin. Mutta eukko katsoi herkeämättä rintakuvaan ja itki ja puheli: "Niin, niin, kyllähän ne nyt hänelle juhlivat, kun hän on jo aikoja mullassa maannut; mutta vähemmin hänestä touhuaisivat, jos olisivat olleet naimisissa hänen kanssaan, niinkuin minä!" — Sillä Bellmanin leski ei voinut unohtaa, että juhlittu runoilija oli ollut suuri hulttio kotoisessa elämässään. Hän puhui niinkuin aina aikalaiset puhuvat, jotka mielellään takertuvat suurten miesten pikku heikkouksiin; mutta nuori polvi, joka lauloi Bellmanin kunniaksi, oli jälkimaailma, joka säilyttää tuosta aikoja nukkuneesta ainoastaan sen, mikä on suurta ja katoamatonta, ja katsoo yksinomaan siihen. Nyt he ovat kuolleet, niin hyvin leski ja poika kuin kaikki runoilijan henkilöiden esikuvat. Vielä kymmenkunta vuotta takaperin voi matkustaja käydä tervehtimässä Bellmanin lauluissa ikuistettua Ulla Winbladia, joka vanhana ja kuihtuneena eleli pienessä hökkelissä ylhäällä Söderillä, mutta hänkin kuuluu jo nykyään vain sadun ja laulun maailmaan — kuolemattomuus, jota hän tuskin elämällään lienee ansainnut.

Kerrotaan — en tiedä miten vankoilla perusteilla — että H.M. Kuningas olisi aikeissa perustaa Rosendalin viereen jonkunlaisen Valhallan, samantapaisen kuin Baijerin kuninkaan Ludvigin äskettäin Donaustaufin luona vihkimä. Sinne tulisi asetettavaksi Ruotsin jaloinpain ja suurimpain miesten kuvapatsaita ja rintakuvia, heidän ikuiseksi muistokseen. Tätä kuullessa johtuu mieleen muuan ajatus. Nykyajankin Ruotsilla on muutamia suuria, neron ja tieteen sädekehän ympäröimiä nimiä. Mutta köyhemmältä näyttää nykyinen aika suurista miehistä kuin entiset päivät — näyttäneekö sitte siltä ainoastaan senvuoksi, että nykyaika sivuuttaa todella suuren ja ylevän omissa aikalaisissaan ja jumaloi vain kuolleita neroja? Vai onko jalolla ja ylevällä vähemmän kuin ennen vastakaikua nuoren polven rinnassa? Eipä tekisi mieli sitäkään uskoa, kun valtaistuimella istuu vanhus niin kunnianarvoinen, että itse Venäjän itsevaltias, tarkkanäköinen ja herkkä kaikella jalolle ja suurelle, melkein pojan kunnioitusta osottaen vieraili vanhan kuninkaan luona hänen pääkaupungissaan — vierailu, joka kunnioitti yhtä suuresti näitä molempia henkilöitä ja joka on säilyvä unohtumattomana kaikkein tukholmalaisten mielessä.

Mutta aurinko katoaa jo etäällä Brunnsvikenin aaltoihin ja iltaviileä voi käydä vaaralliseksi helteisen päivän jälkeen. Olemme tällä kertaa katselleet ainoastaan eräitä kuninkaallisen Djurgårdenin yksityiskohtia; mutta tehän tunnette sen ennestään kirjoista ja omasta näkemästänne. Minä rakastan yleiskatsauksia, mademoiselle! Se lienee enimmäkseen varsin ikävä tapa; koetan jollakin toisella kertaa siitä luopua.