Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Fyodor Dostoyevsky - Страница 10

Оглавление

"Ja tuollainen oli jo vähältä tulla Natashan sulhaiseksi, Herra varjelkoon ja armahtakoon!"

— Ettekö, Ivan Petrovitsh, huoli teetä? (Teekeittiö kiehui pöydällä.) — Ja mitenkä, ystäväiseni, jaksatte? Tehän näytätte kaikkinensa sairaalta, kysäsi hän minulta valittavalla äänellä, kuten muistelen.

Ja hyvin hyvästi muistan: minulle hän puhuu, mutta, katseessaan ilmenee toinen huoli, sama huoli, joka varjosi hänen miestänsäkin, jonka alaisena hänkin istui jäähtyvän teensä ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Minä tiesin, että heitä nykyään kovin huolestutti riita-asia ruhtinas Valkovskin kanssa; asia oli saanut huonon käänteen, tiesin, että olivat saaneet vielä uutta mieliharmia, joka saattoi Nikolai Sergeitshin vuoteeseen. Nuori ruhtinas, jonka tähden koko tuo riitajuttu sai alkunsa, noin viisi kuukautta sitten sai tilaisuuden käydä Ichmenevien luona. Ukko, joka rakasti hyvää Aleshaansa kuni omaa poikaansa, muistellen häntä, melkein joka päivä vastaanotti hänet ilolla. Anna Andrejevna muisti Vasiljevskin olot ja hyrähti itkuun. Alesha alkoi, isästään salaa, käydä heillä aina useammin ja useammin; rehellinen, suora, avosydäminen Nikolai Sergeitsh harmistuneena heitti kaiken varovaisuuden. Jalossa ylevyydessään ei hän tahtonut ajatellakaan sitä, mitä ruhtinas on sanova, kun saa tietää, että hänen poikansa on taas käynyt Ichmenevien luona, ja mielessään halveksi hän ruhtinaan kaikkia mielettömiä epäilyjä. Mutta ukko ei tietänyt, riittääkö hänellä voimia uusia häväistyksiä kestämään.

Nuori ruhtinas alkoi käydä heillä melkein joka päivä. Vanhukset olivat iloisia hänen seurassaan. Kaiket illat ja kauvas yli puoliyön istui hän heillä. Tietysti isä viimein sai tuon kaiken tietää. Syntyi mitä ilettävimpiä juoruja. Ruhtinas solvasi Nikolai Sergeitshia hävyttömimmällä kirjeellä, samanlaisella nytkin, kuten tuonnoin ennen, ja poikansa hän kielsi käymästä Ichmenevillä. Tuo kaikki oli tapahtunut pari viikkoa ennen heille menoani. Ukko alkoi ankarasti surra. Kuinka! Hänen Natashansa, tuo viattomin, jaloin, sekoitetaanko hänet taas tuohon likaiseen valheeseen, tuohon halpamaisuuteen! Hänen nimeänsä jo ennenkin häväistyksellä heitä sortava ihminen mainitsi… Ja tämäkö kaikki jättää kostamatta! Ensi päivinä joutui hän harmista vuoteenomaksi. Tuon kaiken minä tiesin. Koko asian sain tarkalleen tietää, vaikken minä, sairaana ja masennettuna, näinä viimeisinä kolmena viikkona käynyt heillä, vaan makasin huoneessani. Mutta minä vielä tiesin … ei! Silloin vielä minä vasta aavistin, tiesin enkä uskonut, että heillä, paitsi tuota seikkaa, nyt on vielä jotain, joka enimmin saattaa heidät levottomiksi, ja rasittava suru sydämessäni tarkastelin heitä. Niin, minä kärsin paljon; minä pelkäsin arvata, pelkäsin uskoa ja kaikin voimin halusin poistaa onnetonta hetkeä. Ja kumminkin minä tulin vaan sen hetken tähden. Ikäänkuin jokin tuntematon voima veti minua heille tänä iltana!

— Niin, Vanja, aivankuin havahtuen, kysäsi äkkiään ukko: — etköhän sinä ollut kipeänä? Miksi niin kauvan olit käymättä? Minunhan on syy: jo kauvan aikaa tahdoin käydä sinua katsomassa, mutta aina jäi niin…

Ja hän uudestaan vaipui mietteisiinsä.

— Minä olin kipeänä, vastasin.

— Hm! Kipeänä, sanoi hän jonkun minutin kuluttua. — Sepä se, kipeänä! Sanoinhan minä silloin, varoitin — et totellut! Hm! Ei, Vanja, veliseni: runotar on sen ilmosen ikänsä vinnillä nälkäisenä istunut ja jääkin sinne istumaan, niin, niin!

Niin, ukko ei ollut hyvällä tuulella. Jos hänellä ei olisi ollut haavaa omassa sydämmessään, ei hän olisi puhellut minulle nälkäisestä runottaresta. Minä tarkastelin hänen kasvojansa — ne olivat kellastuneet, silmissään näkyi jonkinlainen epäröiminen, jonkinlainen epätietoinen ajatus, jota ratkaistakseen ei hänellä ollut voimia. Hän oli hyvin pahalla päällä ja tavattoman ärtyisä. Vaimonsa katseli häneen rauhatonna ja pudisteli päätään. Kun ukko kerran kääntyi pois päin, viittasi hän salaa ukkoon.

— Mitenkä Natalia Nikolajevna voipi? Onko hän kotona? kysyin minä huolestuneelta Anna Andrejevnalta.

— Kotona on, isäseni, kotona, vastasi hän, ja kuten olin huomaavinani, jotenkin vastenmielisesti. — Heti tulee hän itsekin tänne. Kaikkeapas! Kolme viikkoa olla näkemättä! Ja kuinka hän lienee muuttunut niin kummalliseksi — et mitenkään voi arvata häntä — tervekö, kipeäkö, Jumal' hänet ties!

Ja hän arasti katsahti mieheensä.

— Niin minäkö? Ei häntä vaivaa mikään, vastasi Nikolai Sergeitsh haluttomasti ja jyrkästi, — tietysti hän on terve. Niin vaan, tyttö on varttunut, eikä ole enää lapsi, siinä kaikki. Ken heitä arvaa noita tyttöjen suruja ja juonitteluja!

— No, älähän toki, juonittelujako! liitti heti Anna Andrejevna loukkaantuneella äänellä.

Ukko vaikeni ja rummutteli sormillaan pöytään. "Jumalani, jokohan heidän välillään on jotain tapahtunut", ajattelin minä pelolla.

— No, mitä, mitenkäs siellä teillä? alkoi ukko taas. - Vieläkö B. yhä kirjoittaa arvosteluja?

— Niin, kirjoittaa kyllä, vastasin minä.

— Ah, Vanja, Vanja! lisäsi hän, viitaten kädellään: — Mitä tässä nyt arvostelut!

Ovi aukeni ja Natasha astui kamariin.

Sorrettuja ja solvaistuja

Подняться наверх