Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Fyodor Dostoyevsky - Страница 5

Sisällysluettelo

Edellä kertomieni tapahtumien aikana, se on vuosi takaperin, kirjoittelin aikakauskirjoihin; kirjoitelmani olivat lyhyitä kertomuksia ja olin siinä vahvassa uskossa, että vielä kerran onnistun saamaan suuren, hyvän kertomuksen. Minulla oli tekeillä eräs romaani; mutta asia kääntyikin niin, että jouduin sairashuoneeseen ja nyt kenties pian kuolen. Ja jos nyt niin on käyvä, niin minkä vuoksi nyt näitä muistiinpanoja enää kirjoitan?

Tahtomattanikin palaa yhä mieleeni tuo viimeinen vaivassa eletty vuoteni. Päätin kirjoittaa muistiin, kaikki sen ajan tapahtumat, ja jos en olisi tätä tointa itselleni keksinyt, niin varmaankin olisin kuollut ikävään. Nuo viimeaikana eletyt tapaukset tuottavat joskus minulle kipuja, kärsimyksiä. Muistiin kirjoittaessani saavat ne ikäänkuin rauhoittavan, säännöllisten tapahtumain luonteen eivätkä näytä kokonaan houreilta, painajaiselta. Niin ainakin luulen. Yksistään jo kirjoittaminen on suuresta arvosta: se rauhoittaa, tyynnyttää, panee sielussani liikkeelle entiset kirjailijatapani, muistelmani, ja tällöin sairaaloiset haaveilunikin muuttuvat todellisuudeksi, työksi. Todellakin mainio keksintö! Jäähän edes jotain haavurille perinnöksi; jospa hän näistä muistelmakirjoituksistani ei voisikaan suuria saada, niin kelpaavathan ne liisteripaperiksi talviruutuja paikalleen pannessa.

Mutta nyt huomaankin hypänneeni tapausten ohi. Jos minun on kertominen kaikki, niin tottakai tulee kertoa asiat alusta. No niin, alkakaamme siis alusta. Ja eihän elämäni tarina olekaan pitkä.

En ole syntynyt täällä, vaan kaukana maaseudulla ——n kuvernementissa. Vanhemmistani on minun sanominen, että he olivat hyviä ihmisiä, mutta ollessani vielä lapsi jäin heistä orvoksi. Pienen maatilan omistaja Nikolai Sergeitsh Ichmenev sääli tilaani ja otti minut kasvatikseen. Ichmenev-puolisoilla oli itsellään vain yksi tytär, Natasha; hän oli kolme vuotta nuorempi minua. Kasvoimme saman katon alla kuni veli ja sisar. Oi, sinä rakas lapsuusaikani! Eikö ole tyhmää viidennelläkolmatta ikävuodellansa surren sääliä että se meni ohi ja nyt katsoessa kuolemaa kasvoihin riemumiellä ja kiitollisuudella vain yksin sinua muistella! Aurinko taivaalla loisti silloin niin kirkkaasti ja kokonaan toisin kuin nyt, pienet sydämemme sykkivät niin reippaasti, niin riemuisasti. Kaikkialla, minne vain silmä sattui, oli vainioita, metsiä, eikä tämmöisiä hengettömiä kivimuureja. Mikä ihmeen ihana puisto tuo Vasiljevskin puisto, jonka tilan pehtoorina Nikolai Sergeitsh palveli! Siinä puistossa Natasha ja minä juoksentelimme; puiston takana oli suuri, vehreä metsä, jonne kerran eksyimme… Kultainen, ihana aika! Elämä tuntui salaperäiseltä, houkuttelevalta ja niin suloiselta tuntui tutustua siihen. Oli kuin olisi jokaisen pensaan, jokaisen puun takana piilenyt joku meille salaperäinen, tarumainen olento; satumaailma ja todellisuus yhtyivät; ja kun joskus ilta-usva laaksot peitti, harmaina, mutkikkaina untuvina kävi kiinni pensaihin, jotka laaksoa ympäröivissä kivikoissa kasvoivat, seisoimme Natasha ja minä käsikädessä laakson lähellä, katsoimme pelon sekaisella uteliaisuudella laaksoon odottaen, että pian sieltä joku luoksemme astuu tai usvan seasta huutaa, ja hoitajamme kertomat sadut muuttuivat todellisuudeksi. Vielä vuosien kuluttua huomautin Natashalle, mitenkä erään kerran, kun olimme saaneet "Lukemisia lapsille", kiiruhdimme heti puistoon lammin rannalle, jossa vanhan, tuuhean vaahteran alla oli rakas nurmipenkkimme, jolle istuimme ja luimme "Alfons ja Dalinda" satua. Vielä nytkin tuota kertomusta muistellessani tunnen mieleni lämpenevän, ja kun viime vuonna lausuin Natashalle kertomuksen alkusanat: "Alfons, kertomukseni sankari, oli syntynyt Portugalissa; Don Ramir, hänen isänsä" j.n.e., ei paljoa puuttunut, etten itkuun parahtanut. Kaiketi näytti tuo hyvin tyhmältä ja ehkäpä juuri sen vuoksi Natasha niin oudosti tälle innostukselleni hymyili. Heti hän kylläkin katui — muistan sen hyvin — ja ikäänkuin hyvitykseksi alkoi hänkin kertoa muistelmiansa entisestä yhteisestä ajastamme. Sana sanasta sukeutui ja heltyipä hänenkin mielensä. Ihana oli se ilta; muistelimme silloin, mitenkä minut lähetettiin läänin kaupungissa olevaan kouluun — Jumalani, mitenkä katkerasti Natasha silloin itki! — muistelimme erohetkeämme kun minun tuli ainaiseksi jättää Vasiljevska. Olin suorittanut pääsytutkinnon koulusta ja läksin Pietariin siellä yliopistoon valmistuakseni. Olin silloin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän oli viidennellätoista. Natasha sanoo minun olleen silloin niin oudon hentoisen ja pitkän, ettei kukaan, minut nähtyään, olisi voinut nauruaan pidättää. Eron hetkenä vein hänet muista erilleen sanoakseni hänelle jotain "oikein tärkeätä", mutta kun minun tuli se sanoa, ei sanoja löytynytkään. Hän muistaa olleeni silloin hyvin liikutetulla mielellä. Puhelustamme ei siis mitään tullut. En tiennyt, mitenkä sanottavani sanoisin ja ehkäpä hän ei olisi tunnustustani ymmärtänytkään. Aloin itkeä katkerasti, ja niinpä me erosimme ilman, että mitään selityksiä välillämme tapahtui. Kauan oli siitä kulunut ennenkuin taas toisemme kohtasimme Pietarissa. Siitä on nyt kulunut jo kaksi vuotta. Ichmenev-ukko oli tullut riita-asiansa tähden puuhaamaan ja minä olin juuri päässyt kirjailijain riveihin.