Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Fyodor Dostoyevsky - Страница 7

Sisällysluettelo

Edellä olen jo maininnut että ruhtinas oli leskimies. Hän oli nainut hyvin nuorena ja ottanut vaimon myötäjäisrahojen vuoksi. Hänen isänsä oli aikanaan tehnyt taloudellisen haaksirikon, joten hänelle oli jäänyt hyvin vähän perittävää vanhemmiltaan. Vasiljevski-tilus oli jo kahdesti kiinnitetty veloista, jotka olivat tavattoman suuret. Kaksikymmentäkaksivuotias ruhtinas, ollen palveluksessa eräässä moskovalaisessa kansliassa, oli aivan varaton ja alkoi elämänuransa "kuin lintu puun oksalla." Tästä pulasta hän pelastui ottaen vaimokseen erään kaupustelijan vanhanpuoleisen tyttären. Kauppias, luonnollisesti, petti hänet eikä antanutkaan luvattua summaa, mutta siitä huolimatta sai hän sen verran, että saattoi vaimonsa rahoilla maksaa sukutilansa kiinnitysvelat ja päästä kohtalaisen elämän alkuun. Vaimonsa tuskin nimeksikään tunsi kirjoitustaitoa, ei osannut ymmärrettävästi lausua ajatuksiansa, oli ruma, mutta siitä huolimatta oli hänellä yksi tärkeä ominaisuus: hän oli hyväsydäminen ja vaitelias. Ja juuri tätä seikkaa ruhtinas käytti hyväkseen. Vuoden ajan naimisissa oltuaan, jätti hän vaimonsa, joka oli jo synnyttänyt hänelle pojan, kaupustelija-appensa huostaan Moskovaan ja itse muutti palvelukseen ——n lääniin, jossa hän erään Pietarissa asuvan ylhäisen sukulaisensa avulla sai melkoisen tärkeän viran. Sielunsa himosi kunniaa, ylennyksiä, virka-uria, ja tultuaan huomaamaan, ettei hän vaimonsa kanssa voi Pietarissa tai Moskovassa elää, teki hän päätöksensä — paremman toivossa alkaa uransa maaseudulla. Kerrottiin, että hän jo ensimäisenä aviovuotenansa kohteli niin törkeästi vaimoansa, että oli hänet hautaan saattaa. Tuota huhua Nikolai Sergeitsh ei mitenkään todeksi voinut uskoa, hän oikein loukkaantui siitä ja hyvin innokkaasti puolusti ruhtinasta, vakuutti, että aivan mahdotonta on niin alentavaa edes ajatellakaan. Seitsemän vuoden kuluttua kuoli ruhtinatar, ja leskeksi jäänyt puolisonsa muutti Pietariin, jossa hän jo kohta herätti huomiota. Ollen vielä nuori, kaunis, varakas, lahjakas, hienotunteinen, äärettömän ilomielinen, ei hänen huolinut esiintyä onnenonkijana, suojeluksen tavottelijana, mutta aivan itsenäisenä, kaikista muista riippumattomana. Kerrottiin hänessä todella olevan jotain lumoavaa, valloittavaa, voimakasta. Varsinkin naiset olivat häneen ihastuneet ja likinen tuttavuutensa erään hienon piirin kaunottaren kanssa lisäsi hänen kuuluisuuttaan. Huolimatta siitä, että säästäväisyytensä oli melkein perinnöllistä, että tuo säästäväisyytensä usein tuntui jo itaruudelta, levitteli hän tarpeen tullen rahojaan säälimättä, menetti korttipelissä suuriakin summia, kun sattui semmoisen pelitoveriksi, jolta vastaisuudessa sopi apua odottaa, eikä tämmöiselle tapatessaan pienintäkään värettä kasvoillaan huomattu. Mutta eipä huvitukset olleet päämääränsä hänen muuttaessaan Pietariin — hänen tuli päästä varmalle tolalle, saada varma jalansija onnenuralla. Ja kyllä se hänelle ennen pitkää onnistuikin. Ylhäinen sukulaisensa, kreivi Nainski, joka, jos hän olisi esiintynyt tavallisena avunanojana, ei olisi hänestä hituistakaan välittänyt, nyt ihmetteli hänen saavuttamaansa menestystä ylhäisten seurapiirissä, jonka vuoksi näkikin hyväksi ja sopivaksi ottaa hänet erikoisen huomionsa esineeksi, ottipa hänen seitsenvuotisen poikansa omaksi kasvattipojakseen. Näiden tapahtumain aikana kävi ruhtinas Vasiljevskissa ja oppi tuntemaan Ichmenevin. Sen jälkeen sai hän kreivin välityksellä huomattavan viran eräässä tärkeimmässä lähettiläsvirastossa ja matkusti ulkomaille. Sitä seuraavat kuulumiset hänestä olivat jotenkin hämäriä: kerrottiin hänen sotkeutuneen hyvin roskaiseen juttuun, vaikk'ei kukaan osannut sanoa, mitä lajia se oikeastaan oli. Varmaa vain oli se, että hän osti ne neljäsataa sielua, joista jo edellä mainitsin. Useampia vuosia ulkomailla oleskeltuaan ja arvossa kohottuaan palasi hän Pietariin ja samassa sai korkean viran. Ichmenevkassa kerrottiin, että ruhtinas ennen pitkää ottaa uuden vaimon, tällä kertaa kuuluisasta, rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta suvusta. "Korkeaksi ylimykseksi mielii!" puheli Nikolai Sergeits, hykertäen tyytyväisenä käsiään. Minä olin silloin Pietarin yliopistossa ja tänne minulle Ichmenev kirjoitti pyytäen minun tiedustamaan, onko ruhtinaan naimispuheissa perää. Samalla kirjoitti hän ruhtinaallekin, jonka suosioon hän minut sulki, vaikka ruhtinas ei kirjeeseen vastannut. Sen verran vain minä tiesin, että ruhtinaan poika, kreivi Nainskin kasvatti, pääsi yhdeksäntoistavuotisena lyseosta. Mainitsin siitä kirjeessäni Ichmeneville kuin myöskin, että ruhtinas on erittäin hellä pojalleen, rakastaa häntä ja on jo varma poikansa tulevaisuudesta. Tämän kaiken olin kuullut nuoren ruhtinaan tutuilta ylioppilastovereilta. Samaan aikaan sai Nikolai Sergeitsh ruhtinaalta kirjeen, josta hän kovin hämmästyi…

Tähän saakka oli ruhtinas, kuten jo ennen mainitsin, kirjoittanut Nikolai Sergeitshille ainoastaan tilaa koskevista asioista, nyt sen sijaan kirjoitti hän laajasti ja mitä ystävällisimmästi omista perhe-oloistaan: valitti poikansa käytöstä, mainitsi, että huonolla käytöksellään poika saattaa hänelle mieliharmia. Joskaan hän moisen, muka, pikku pojan tekemille kepposille ei suurta merkitystä annakaan — näytti, että hän samalla tahtoi poikaansa puolustaa — on hän kumminkin päättänyt hiukan rangaista poikaansa, antaa hänelle pienen varoituksen ja siinä tarkoituksessa lähettää hänet vähäksi aikaa maalle Ichmenevin hoidettavaksi. Ruhtinas kirjoitti luottavansa "parhaimpaan, jalomielisimpään Nikolai Sergeitshiinsa ja varsinkin Anna Andrejenaan", pyysi, että he ottaisivat perheensä keskuuteen hänen hulivilipoikansa, maaseudun hiljaisuudessa neuvoisivat hänelle järkevyyttä, jos mahdollista rakastaisivat häntä ja varsinkin hänen kevytmielistä luonnettansa oikasisivat ja "tekisivät hänelle selviksi ne pelastavat ja vakavat säännöt, joita paitsi ihminen ei saata elämässään toimeen tulla". Ichmenev suostui ehdotukseen. Nuoren ruhtinaan saavuttua otettiin hänet vastaan kuni oma poika. Hän saavutti heti Nikolai Sergeitshin rakkauden ja vanhus rakastikin nuorta ruhtinasta saman verran kuin omaa tytärtänsä Natashaa, vielä sittenkin, kun isän ja Nikolai Sergeitshin väli oli rikkaantunut, puheli Ichmenev joskus mielihyvällä "omasta Aleshastansa", kuten oli Aleksei Petrovitshia tottunut nimittämään. Ja todellakin nuori ruhtinas olikin hyvin miellyttävä poika, kaunis, hentoinen, tunteellinen kuni nainen, samalla myöskin iloinen ja avomielinen. Sielunsa oli mitä herttaisin ja jalotunteisin, sydämensä rakastava, vilpitön ja kiitollinen, ja senpätähden tulikin hänestä koko Ichmenevin perheen epäjumala. Vaikka ijältään jo yhdeksäntoistavuotias, oli hän silti vielä hyvin lapsellinen. Oli aivan mahdotonta löytää syytä, miksi isä oli hänet luotansa pois lähettänyt, vaikka, kuten sanottiin, niin paljon häntä rakasti. Kerrottiin nuoren ruhtinaan elelleen Pietarissa joutilaana ja kevytmielisesti, hän ei huolinut ottaa vastaan mitään virkaa ja siten pahoitti isänsä mielen. Tuosta ei Nikolai Sergeitsh Aleshalta kysellyt ollenkaan, kun oli hyvin uskottavaa, että ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh oli tahallaan jättänyt kirjeessään mainitsematta syyn poikansa karkottamiseen. Huhuttiin kyllä jostain Aleshan anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä, joistakin hänen suhteistaan erääseen naiseen, jostain kaksintaisteluhaasteesta, jostain suuresta tappiosta korttipelissä; puhuttiinpa jostakin vierasten rahojen tuhlaamisestakin. Toiset puheet tiesivät, ettei ruhtinas lähettänyt poikaansa maalle minkään pojan tekemän rikoksen tähden, vaan että isällä oli joitakin omia, itsekkäitä syitä. Tämmöisiä kuullessaan harmistui Nikolai Sergeitsh eikä ottanut puheita uskoakseen, ja varsinkin siitä syystä, kun tiesi Aleshan hellästi rakastavan isäänsä, jota lapsuudessaan ja nuoruutensa ensi vuosina tuskin tunsikaan. Muuten saattoi huomata, että hän oli kokonaan isänsä tahdon alainen. Joskus kyllä Alesha lörpötteli jostain kreivittärestä, jota hän isänsä kera samaan aikaan hakkaili, ja että hän, Alesha, oli voiton puolella, josta isä hänelle ankarasti vihastui. Tätä juttua kertoi Alesha riemastuksella, lapsellisella avomielisyydellä, raikuvan iloisasti nauraen kertomukselleen; mutta Nikolai Sergeitsh ei sallinut hänen loppuun jutella. Osittaisesti vahvisti Alesha huhun, että isänsä on taaskin naimahommissa.

Alesha oli jo lähes vuoden elänyt pakolaisuudessa; määräaikoina kirjoitti hän isällensä kunnioittavia, tasaisia kirjeitä ja viimein hän tottui niin Vasiljevskin elämään, että, kun isä kesällä matkusti sinne, ilmoitettuaan matkastaan jo edeltäkäsin Ichmeneville, alkoi maanpakolainen itse isältänsä pyytää lupaa jäädä mahdollisimman kauaksi aikaa Vasiljevskiin, vakuuttaen, että maaelämä onkin hänen oikea kutsumuksensa.

Kaikki Aleshan tekemät päätökset, kaikki hänen mietteensä johtuivat hänen ylenmäärin heikkohermoisesta alttiudestaan, tunteellisuudestaan, ajattelemattomuudestaan, joka joskus tuntui jo kevytmielisyydeltä, suuresta taipumuksestaan alistua kaikille ulkoisille vaikutuksille sekä vihdoin tahdonvoiman täydellisestä puutteesta. Ruhtinas kuuntelikin poikansa tuumia maalle jäämisestä nähtävällä epäilyksellä…

Ja muussakin suhteessa saattoi Nikolai Sergeitsh tuskin enää tuntea entistä "ystäväänsä", siksi paljon oli ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh entisestään muuttunut. Syyttä suotta oli hän muuttunut riitaisaksi Nikolai Sergeitshille; tiluksen tilejä tarkastaessaan osotti hän mitä ilettävintä ahneutta, itaruutta ja selittämätöntä epäilyä. Tuo kaikki hyväsydämistä Ichmenevia kovin suretti; kauan aikaa ei hän voinut uskoa omia korviansa. Kaikki kävi päinvastoin nyt, kuin neljätoista vuotta tätä ennen, ruhtinaan ensikertaa Vasiljevskissa käydessä: nyt hän kävi kaikkien naapuriensa luona, tietysti ylhäisöön kuuluvien, sitä vastoin ei hän Nikolai Sergeitshin luo tullut kertaakaan ja muutenkin käyttäytyi hän kuni käskijä käskynalaistaan kohtaan ja tällöin aivan arvaamatta tapahtui käsittämätön seikka; kaiketta pätevättä syyttä syttyi mitä kiivain kiista ruhtinaan ja Nikolai Sergeitshin kesken. Kumpanenkin käytti kiivaita ja loukkaavia sanoja. Harmistuneena läksi Ichmenev Vasiljevskista, mutta juttu ei siihen päättynytkään. Kautta lähiseutujen kierti mitä rumimpia juoruja. Tosiasiana, muka, kerrottiin, että Nikolai Sergeitsh, tultuaan nuoren ruhtinaan luonteen tuntemaan, aikoi käyttää tämän heikkoja puolia hyväkseen; että tyttärensä Natasha, joka nyt oli seitsemäntoistavuotias, osasi rakastuttaa kahdenkymmenenvuotisen nuorukaisen; että isä ja äiti hyväksyivät tyttärensä rakkauden vehkeet, joskin tekeytyivät kokonaan tietämättömiksi; että "viekas ja ilkeä Natasha" noituuksillaan kokonaan kietoi pauloihinsa nuoren ruhtinaan eikä sallinut hänen koko vuodessa kohdata ainoatakaan todellisesti jalosukuista neitoa, joita naapuritilusten omistajain perheissä niin viljalti löytyi. Vakuutettiin myöskin, että rakastuneet olivat jo tehneet päätöksensä vihityttää itsensä Vasiljevskista viidentoista virstan päässä olevassa Grigorjevan kylässä, muka, salaa Natashan vanhemmista, vaikka nuo itse asiassa tiesivät juonet pienimpään yksityiskohtaan saakka ja salaa neuvoivat tytärtänsä. Sanalla sanoen, kaikkea sitä, mitä nuo mies- sekä nais-juonittelijat asiasta lavertelivat, ei saisi suurimpaankaan kirjaan sopimaan. Vaan kummallisinta sittenkin oli se, että ruhtinas uskoi nuo juorut todeksi, ja saatuaan Pietarissa jonkun maaseudulta lähettämän nimettömän kirjeen, varta vasten tuon seikan tähden matkusti Vasiljevskiin. Tietysti se, joka edes vähäisenkin tunsi Nikolai Sergeitshia, ei olisi sanaakaan noista syytöksistä uskonut; mutta, niinkuin tavallista on, kaikki kuitenkin olivat levottomia, jokainen soimasi, puhui juoruja, pudisti päätä ja — armotta tuomitsi. Ichmenev oli siksi ylpeä, ettei huolinut puuttua puolustamaan tytärtänsä, puhdistamaan häntä juoruista, ja ankarasti varoitti hän vaimoansakin, ettei tämä ryhtyisi mitään selityksiä naapureille tekemään. Ja tuo pahoin paneteltu tytär Natasha — hän ei vielä vuoden kuluttuakaan tietänyt miltei ainoatakaan sanaa tuosta juorujen tulvasta, häneltä se tarkkaan salattiin, ja hän oli entisekseen iloinen ja viaton kuni kaksitoistavuotinen lapsi.

Epäsopua ruhtinaan ja Ichmenevin kesken yhä lisääntyi. Toisten asioista huolehtijat eivät olleet jouten. Kantelijoita ja todistajiakin yhä löytyi ja niin saatiin ruhtinas lopulta uskomaan, ettei Nikolai Sergeitshin monivuotinen Vasiljevskin tilan hoito ollut läheskään mallikelpoisen rehellistä. Eikä vielä siinä kyllin; kaiken lisäksi vakuutettiin, että Nikolai Sergeitsh kolme vuotta sitten metsää myytyään, piti itselleen kaksitoistatuhatta ruplaa, johon saatettiin mitä vakuuttavimpia todistuksia oikeudessa esittää; ettei hänellä ollut metsän kauppoja tehdäkseen ruhtinaalta laillista valtakirjaa, joten hän siis toimi ominpäin, ja vasta kaupan tapahduttua uskotteli ruhtinaalle, että kauppa oli välttämätön, sekä että kauppahinta merkittiin tilan tileihin pienemmäksi, kuin todellisuudessa oli saatu.

Tietysti tuo kaikki oli sulaa valhetta, kuten sittemmin kävikin ilmi, mutta ruhtinas uskoi valheet ja vierastenmiesten kuullen haukkui Nikolai Sergeitshia varkaaksi. Semmoista Ichmenev ei voinut sietää ja hän vastasi solvaukseen solvauksella; isännän ja pehtorin välillä syttyi aika rymy, ja kaiken tuon loppuna oli — käräjänkäynti. Jo heti käräjöimisen alussa alkoi Nikolai Sergeitsh joutua tappiolle, hänellä kun ei ollut mahtavia puolustajia eikä kokemusta. Hänen tiluksensa otettiin takavarikkoon. Tästä harmistuneena jätti ukko kaikki sillensä ja päätti viimein muuttaa Pietariin; asiansa maalla jätti hän taitavalle asianajajalle. Näytti siltä kuin ruhtinas olisi kohta huomannut syyttä Ichmenevia loukanneensa. Mutta molemmanpuoliset solvaukset olivat siksi suuria, ettei sovinnonteosta voinut olla toivoakaan, ja vihastunut ruhtinas käytti kaiken voimansa, saadakseen asian kääntymään edukseen, s.o. ryöstääkseen entiseltä pehtoriltaan viimeisenkin leipäpalan.