Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Fyodor Dostoyevsky - Страница 12

Sisällysluettelo

Hän astui ääneti, kiirehtien, pää alas painuneena, minuun katsomattakaan. Mutta päästyään kadulta rantakadulle hän äkkiä pysähtyi ja tempasi minua kädestä kiinni.

— Ahdistaa! kuiskasi hän. — Sydäntä kouristaa, tukahduttaa!

— Käänny takaisin, Natasha, huudahtin minä säikähtyneenä.

— Etkö sinä sitten näe, Vanja, että minä läksin pois ainaiseksi, erosin heistä enkä milloinkaan palaa takaisin? lausui hän, luoden minuun sanomatonta kärsimystä ilmaisevan katseen.

Sydämmeni oli lakata sykkimästä. Tätä kaikkea minä aavistin jo heille mennessäni, tämä kaikki näkyi minulle ikäänkuin sumun läpi, ehkäpä jo kauvan ennen tätä päivää näin sen tällä tavoin käyvän, mutta kumminkin sattuivat nyt sanansa minuun kuni ukkosen isku.

Astuimme murheisina rantakatua. Minä en voinut puhua; minä koetin etsiä syitä, koetin ajatella ja jouduin kokonaan ymmälle. Päätäni alkoi pyörryttää. Minusta tuntui tämä niin luonnottomalta, niin mahdottomalta.

— Syytätkö sinä minua, Vanja? sanoi hän jonkun ajan kuluttua.

— En, mutta … mutta minä en usko; se on mahdotonta!… vastasin, muistamatta, mitä puhuin.

— Ei, Vanja, niin se nyt on! Minä läksin heidän luotaan enkä tiedä, kuinka heille käy … en tiedä, kuinka käy itsellenikään!

— Menetkö hänen luoksensa, Natasha? Niinkö?

— Niin, vastasi hän.

— Mutta sehän on mahdotonta! huudahdin minä epätoivoisena.

— Tiedätkö, että se on mahdotonta. Natasha parkani! Sehän on

mielettömyyttä. Sitenhän sinä surmaat heidät sekä itsesi tuhoat!

Tiedätkö sinä sen, Natasha?

— Tiedän; vaan mitäpäs minä voisin, ei se ole minun tahdossani! sanoi hän, ja hänen sanoissaan kuului niin paljon epätoivoa, ikäänkuin hän olisi ollut matkalla kuolemanrangaistusta kärsimään.

— Käänny, käänny takaisin, kunnes vielä ei ole myöhäistä, pyytelin minä häntä, ja sitä innokkaammin, sitä vakuuttavammin rukoilin, mitä enemmän itse tunsin turhiksi kaikki kehoitukseni ja niiden sopimattomuuden juuri tällä kertaa. — Ymmärrätkö sinä, Natasha, mitä teet itsellesi? Ajattelitko sinä sitä? Onhan hänen isänsä sinun isäsi vihollinen; loukkasihan ruhtinas isääsi, epäili häntä rahojen varkaudesta; hänhän se nimitti isääsi varkaaksi. Onhan heidän välillään parhaillaan oikeudenkäynti… Ja mitä! Kaiken lisäksi vielä tämä viimeinen seikka, ja tiedätkös sinä, Natasha … (oi Jumalani, tiedäthän sinä tämän kaiken) … tiedätkö, että ruhtinas epäili isääsi ja äitiäsi, että juuri he, ja tahallaan, saattoivat Aleshan sinuun mieltymään, kun Alesha vieraili teillä maalla? Ajatteleppas, kuvaileppas vain se itsellesi, mitenkä silloin isäsi tuosta valheesta kärsi. Tukkansa on näinä kahtena vuonna kokonaan harmaantunut — katsohan häntä! Ja pääasia: sinähän tuon kaiken tiedät, Natasha, hyvä Jumala kuitenkin! Minä en puhukaan siitä, miltä tuntuu heistä kadottaa sinut ijäkseen! Olethan sinä heidän aarteensa, kaikkensa, mitä heille vanhoille päivilleen on jäänyt. Minä en tahdo siitä puhuakaan: se sinun tulee itsesi tietää; muista, että isäsi pitää sinut syyttä häväistynä, jota nuo röyhkeät syyttä loukkaavat, solvaavat kostamatta! Nytpä, juuri nyt taas uudestaan virisi, sai vauhtia tuo vanha, pinttynyt vihamielisyys siitä, ette te otitte Aleshan vastaan. Ruhtinas taas loukkasi isääsi, joka vielä on vihan vimmassa tästä uudesta solvauksesta, ja nyt kaikki, kaikki tämä, kaikki nuo syytökset tulevatkin nyt todistetuiksi! Kaikki, jotka tietävät asian, sanovat ruhtinaan olevan oikeassa, kaikki syyttävät sinua ja isääsi. No, mitenkä hänelle käy? Sehän vie häneltä hengen heti kohta! Häpeä, häväistys, ja keneltä? Sinun tauttasi, hänen tyttärensä, hänen ainokaisensa, rakkaimman lapsensa tautta! Entäs äitisi? Hänkään ei voi kestää… Natasha, Natasha! Mitä teetkään? Palaja! Ole järkevä!

Hän oli vaiti; sitten katsahti hän minuun nuhtelevasti, ja niin paljon sanomatonta tuskaa, niin paljon kärsimystä oli hänen katseessaan, että minä käsitin, kuinka verisesti haavoittunut oli hänen sydämmensä ilman minun sanojanikin. Minä ymmärsin, mitä hänelle tehty päätöksensä tuli maksamaan ja miten piinasin, viiltelin häntä turhilla, myöhäisillä neuvoillani; tuon kaiken minä hyvin ymmärsin, enkä kumminkaan voinut pidättää itseäni, vaan jatkoin:

— Ja sanoithan sinä itse vast'ikään äidillesi, että, kenties, et lähde kotoa … iltakirkkoon. Siis, sinä tahdoit jäädäkin kotiin; et siis vielä lopullisesti päättänyt?

Hän vastasi minulle vain katkeralla hymyllä. Ja miksikä minä tuota kysyinkään? Täytyihän minun ymmärtää, että kaikki oli auttamattomasti päätetty. Mutta minä en voinut itseäni hallita.

— Ja rakastatko sinä sitten häntä niin äärettömästi! huudahdin, vapisevalla sydämmellä katsoen häneen, tuskinpa itsekään käsittäen, mitä kyselenkään.

— Mitä minä sinulle vastaisin, Vanja. Näethän sinä: hän käski minun tulla, ja minä olen täällä, odotan häntä, lausui hän katkerasti hymyillen.

— Mutta kuulehan, kuulehan vain, aloin minä taas pyydellä häntä, tarttuen oljen korteen, — tämän kaiken voi vielä korjata, voi vielä tehdä kokonaan toisella tavalla, aivan kaikkinensa jotenkin muulla tavalla. Voithan olla kotoa pois menemättä. Minä neuvon sinulle, miten teet, Natasha. Minä otan huolekseni sovittaa teille kaikki, kaikki, toistenne kohtaamiset, ja kaikki… Älä vain poistu kotoasi! Minä tahdon kantaa teidän kirjeenne; miksikä en voisi kantaa kirjeitänne? Niin on oleva parempi, kuin tämä nykyinen toimesi. Minä voin sen kaiken tehdä; minä teen teidän kummankin mieliksi, saattepa nähdä, että olen täyttävä tahtonne… Etkä sinä saata itseäsi hukkaan, Natasha, niinkuin nyt… Mutta nythän sinä varmasti joudut hukkaan, joudut kokonaan! Suostu siihen, Natasha: kaikki käy mainiosti, onnellisesti, ja te voitte rakastaa toisianne niin paljon, kuin vaan tahdotte… Ja kun isänne lopettavat riitansa (sillä välttämättömästi he lopettavat riitansa) — silloin…

— Riittää jo, Vanja, jätä se nyt jo, keskeytti hän, puristaen vahvasti kättäni, kyynelsilmin hymyillen. — Hyvä, kelpo Vanja! Sinä olet hyvä, rehellinen ihminen! Et sanaakaan sano itsestäsi! Minähän ensin hylkäsin sinut, ja sinä kaikki annoit anteeksi, huolehdit ainoastaan minun onnestani. Tahdot kantaa meidän kirjeemme…

Hän alkoi itkeä.

— Tiedänhän minä, Vanja, kuinka paljon sinä rakastit minua, miten vielä nytkin rakastat, etkä ainoatakaan soimausta, et ainoatakaan pahaa sanaa minulle moitteeksi koko tällä ajalla lausunut! Ja sinä, sinä!… Jumalani, kuinka olenkaan rikkonut sinua vastaan! Vanja! Muistatko, Vanja, muistatko sinä sinun ja minun yhteistä aikaamme? Ah, parasta olisi, jos en olisi tuntenut, en kohdannutkaan häntä milloinkaan!… Olisin silloin saanut elää sinun kanssasi, Vanja, sinun, sinä minun kelpopoikani, minun kyyhkyläiseni!… Ei, minä en ansaitse sinua! Näes, mimmoinen minä olen: mokomalla hetkellä minä muistutan sinulle menneestä onnestamme, ja sinähän kärsit jo ilman sitäkin! Tuonnoin et sinä kolmena viikkona meillä käynyt: minä vakuutan sinulle, Vanja, minulle ei ainoatakaan kertaa tullut ajatusta mieleen, että sinä kiroaisit minua, vihaisit minua. Minä tiesin, miksi sinä poistuit! Sinä et tahtonut olla tiellämme, olla meille elävänä nuhteena. Etteikö sinun sitten ollut raskasta nähdä meitä! Ja kuinka minä sinua odotinkaan, Vanja, mitenkä ikävöinkään! Vanja, kuules, jos minä rakastinkin Aleshaa kuni hupsu, kuni mieletön, niin sinua ehkäpä vielä enemmin, niinkuin ystävätäni, vielä enemmin rakastan. Kyllä minä luulen ja tiedän sen, etten voi sinutta elää; minä tarvitsen sinua, tarvitsen sinun sydäntäsi, sinun kultaista henkeäsi… Ah, Vanja! Kuinka karvas, kuinka raskas aika minulle nyt alkaakaan!

Hän oli sulaa kyyneltulvaansa. Todellakin, raskas oli hänen kohtalonsa!

— Ah, kuinka minä halusin nähdä sinua! pitkitti hän, tukahduttaen itkunsa. — Kuinka oletkaan laihtunut, olet sairas, kalpea; oletko sinä todella ollut sairaana, Vanja? Ja kas minua, kun en tiedustakaan sinulta asioitasi! Yhä vain puhun itsestäni; sanos, mitenkä ovat asiasi kustantajien kanssa? Kuinkas on uusi romaanisi, jatkuuko se?

— Onko nyt aika puhua romaaneista, tai minusta, Natasha! Ja mikäpäs niillä minun asioillani! Ei mitään hätää; hyvin menevät, ja Herrapa niiden kanssa! Mutta kuules, Natasha: hänkö se vaati, että menisit hänen luoksensa?

— Ei, ei hän yksin, vaan minä ehkä enemmän. Hän kyllä puhui siitä, ja samaa sanoin itsekin… Näes, ystäväiseni, minä kerron sinulle kaikki. Hänelle ehdotellaan morsianta, rikasta ja hyvin korkeasukuista, jonka sukulaisetkin kaikki ovat hyvin ylhäisiä. Aleshan isä välttämättömästi tahtoo, että hän naisi tuon neidon, ja isähän on, kuten hyvin tiedät, suurin juonittelija, hän pani kaikki vieterit liikkeelle; kymmeneen vuoteen ei toista samanlaista tilaisuutta voi odottaa. Mahtavia sukulaisia, rahoja… Tyttö, kerrotaan, on hyvin kaunis; hän kovin viehättää Aleshaa. Ja sitten isäkin tahtoo saada pikemmin Aleshan tieltään, jotta voisi itse naida, ja siksi juuri välttämättömästi tahtoo kaikilla keinoilla rikkoa meidän välimme. Hän pelkää minua ja vaikutusvaltaani Aleshaan…

— Tietääkö sitten ruhtinas teidän rakkaudestanne? keskeytin minä kummeksien. — Hänhän vain aavistaa eikä ollenkaan liene varma.

— Tietää, hän tietää kaikki.

— No, kukapas hänelle sen sanoi?

— Alesha itse joku aika sitten kertoi kaikki. Hän itse minulle sanoi, että on kaikki puhunut isälleen.

— Taivas varjelkoon! Mitä te teettekään! Itsekö ilmaisi kaikki, ja vielä tähän aikaan?

— Älä syytä häntä, Vanja, keskeytti Natasha — äläkä naura hänelle! Häntä ei saa arvostella samalla mitalla, kuin kaikkia muita. Ajatteles oikein. Eihän hän ole semmoinen, kuin sinä ja minä olemme. Hän on lapsi; eihän häntä ole niin kasvatettukaan. Ymmärtäisikös hän, mitä tekee! Ensi vaikutus, ensimäinen syrjävaikutin voi irroittaa hänet kaikesta siitä, jolle hän hetki sitten vannomalla antautui. Hänellä ei ole tahdon lujuutta. Hän voi vannoa sinulle uskollisuutta, ja jo samana päivänä, samalla totuudella ja sydämmellisyydellä voi hän antautua toiselle; tuleepa itse ensimäisenä siitä sinulle kertomaankin. Hän voi tehdä jonkun huonon työnkin, mutta syyttää siitä häntä ei voi, ehkäpä vain sääliä. Hän voi uhrata oman tahtonsakin ja, tiedäppäs, millä tavalla voikin uhrata! Mutta sen hän voi tehdä vain ennen jotain uutta miellettä; sen tultua unohtaa hän entisen kokonaan. Sillä tavoin hän unohtaisi minutkin, jos en minä olisi aina hänen luonansa. Kas, semmoinen hän on!

— Ah, Natasha, ehkä tuo ensinkään ei olekaan totta, on vain huhuja.

Kuinka hän, mokoma poikapahanen, nyt jo naisi!

— Minähän sanoin, että hänen isällään on jonkinlaisia erityisiä tuumia.

— Mutta mistäpäs sinä tiedät, että morsian on niin kaunis ja että

Alesha on häneen jo viehättynyt?

— Alesha itse minulle siitä puhui.

— Mitä! Itse puhui sinulle, että voipi toiseen rakastua, ja sinulta vaati nyt tämmöistä uhrautumista?

— Ei, Vanja, ei! Sinä et tunne häntä, sinä olet vähän ollut hänen seurassaan; hänet pitää oppia paremmin tuntemaan, ja sitten vasta tehdä päätöksiä. Ei maailmassa löydy sydäntä puhtaampaa ja rehellisempää, kuin hänen sydämmensä on! Mitä? Olisiko parempi, jos hän olisi valehdellut. Mitä tulee siihen, että toinen miellytti, niin ei huoli muuta kuin jos hän ei kohtaisi minua yhteen viikkoon, unohtaa hän minut ja rakastuu toiseen, mutta sitten kun hän taas näkee minut, on hän taas minun vallassani. Ei! Sehän onkin hyvä, että minä tiedän, ettei tuo ole minulta salassa; muutenhan minä epäilyksiini kuolisin. Niin, Vanja! Minä jo olen päättänyt: jos en minä ole hänen luonansa aina, lakkaamatta, joka hetki, hän lakkaa minua rakastamasta, unohtaa ja hylkää. Kyllä hän on semmoinen; kuka tahansa voi saada hänet valtoihinsa. Mitäpäs minä silloin tekisin? Minä kuolisin silloin … ja mitä on kuolemakaan! Mielelläni minä nytkin kuolisin! Mutta miltä tuntuu elämä hänettä? Se olisi pahempi kuin mikään kuolema, pahempi kaikkia kärsimyksiä! Ah, Vanja, Vanja! Täytyyhän jotain olla, joka sai minut nyt hänen vuoksensa hylkäämään sekä isäni että äitini! Älä houkuttele minua: se on päätetty! Hänen täytyy olla minun luonani joka hetki, joka silmänräpäys; minä en voi peruuttaa päätöstäni. Minä tiedän, että olen hukassa, sekä toiset hukkaan saattanut…

— Ah, Vanja! huudahti hän äkkiä ja koko olentonsa vapisi, — entäpä jos hän todellakin ei enää rakastakaan minua! Entäpä jos sinä äsken juuri puhuitkin hänestä totta (minä en sitä milloinkaan ole sanonut), entäpä jos hän vain valehtelee minulle ja vain näyttää olevansa suora ja rehellinen, mutta onkin ilkeä ja turhamielinen. Minä nyt tässä puolustelen häntä moitteiltasi, ja hän ehkä nyt juuri on toisen seurassa ja nauraa itseksensä, ja minä, minä kelvoton hylkäsin kaikki ja kävelin katuja pitkin, etsin häntä… Oih, Vanja!

Tuo parahdus tuli niin tuskallisesti hänen sydämmestään, että synkin suru valtasi koko minun sisäisen olentoni. Minä huomasin, että Natasha oli kokonaan kadottanut vallan itsensä yli. Eikä muu, kuin sokea, mieletön, suurin mustasukkaisuus voinut saattaa häntä moiseen mielettömään tekoon. Nytpä itsessänikin sai mustasukkaisuus vallan. Minä en voinut hillitä itseäni: häijy tunne sai minut valtoihinsa.

— Natasha, sanoin minä, — yhtä seikkaa minä vain en ymmärrä: kuinka sinä vielä voit rakastaa häntä sen jälkeen, mitä hänestä juuri puhuit? Et kunnioita häntä etkä usko edes hänen rakkauteensa, ja kumminkin menet hänen luokseen ainaiseksi, ja hänen vuoksensa kaikki uhraat? Kuinka se on ymmärrettävä? Hän piinaa sinua koko ikäsi ajan, samoin sinäkin häntä. Liikaa rakkautta se jo on sinulta, Natasha, liikaa! Minä en käsitä semmoista rakkautta.

— Niin minä rakastan kuni mieletön, vastasi Natasha kuni tuskan kalventamana. — Minä en vielä milloinkaan ennen sillä tavoin rakastanut, Vanja. Tiedänhän minä itsekin, että olen mieletön enkä rakasta niin kuin tulisi rakastaa. En minä rakasta häntä tavallisella tavalla… Kuule, Vanja: minä jo tätä ennenkin tiesin, vieläpä meidän onnellisimpina hetkinämme aavistin että hän tulee tuottamaan minulle ainoastaan kärsimyksiä. Vaan minkä sille voi, jos nyt pidän hänen tuottamansa kärsimyksetkin — onnenani? Menisinkö hänen luoksensa iloani etsimään? Enkö tietäisi jo edeltäkäsin sitä, mikä minua hänen luonaan odottaa ja mitä tulen häneltä kärsimään? Vakuuttihan hän rakastavansa minua, monet lupaukset minulle antoi, enhän kumminkaan luota ainoaankaan lupaukseensa, en pidä niitä minkään arvoisina enkä koskaan pitänyt, vaikka tiesinkin, ettei hän minulle valehdellut, eikä voinutkaan valehdella. Itse minä hänelle sanoin, itse, etten tahdo häntä millään tavoin sitoa. Se on parasta hänelle: siteitä ei kukaan siedä, enkä minäkään. Mutta kumminkin on onneni olla hänen orjansa, vapaaehtoinen orjansa; kestää häneltä kaikkea, kaikkea, kunhan vain hän olisi luonani, kunhan vain saisin häntä katsella! Tuntuu siltä että voisin sallia sen, että hän saisi rakastaa toistakin, kunhan se vain tapahtuisi minun tieteni, että minäkin saisin siinä ohella olla… Eikö se ole kurjaa, Vanja? kysäsi hän äkkiä, luoden minuun rajun, hehkuvan katseen. Jonkun aikaa jo olin huomaavinani, että hän hourii. — Onhan se kurjaa, moiset toivomukset! Mitä? Itse sanon, että se on kurjaa, mutta jos hän hylkää minut, juoksen minä hänen jäljessään vaikka maailmaan ääriin, vaikka hän hylkäisikin, vaikka pois ajaisikin minut. Sinä tässä nyt pyydät minua kääntymään takaisin, — mitäpä siitä seuraisi? Käännyn, mutta huomenna taas lähden pois; kun hän vain käskee — lähden, viheltää, kutsuu minua nimeltä, kuni koiraa kutsutaan, kiiruhdan heti jälkeensä juoksemaan… Kärsimyksiäkö! Häneltä minä en pelkää ottaa vastaan mitä kärsimyksiä tahansa! Tiedänhän, että kärsimykseni tulevat häneltä… Ah, eihän sitä voi selittää, Vanja!

— Entä isä ja äiti? ajattelin. Onkohan hän heidät kokonaan unohtanut.

— Eikö hän siis aiokkaan ottaa sinua vaimokseen, Natasha?

— Lupasi, kyllä hän lupasi. Siksipä hän minua nyt kutsuukin, että huomenna antaisimme itsemme salaa vihkiä ulkopuolella kaupunkia; eihän hän tiedä, mitä tekee. Hän, kenties, ei tiedä kuinka tulisi menetellä, jotta vihittäisiin. Ja mikä aviomies hän sitten on! Naurattaa todellakin. Ja kun on mennyt naimisiin, niin tulee onnettomaksi, alkaa soimata… Minä en tahdo, että hän jolloinkin syyttäisi minua jostain. Minä annan hänelle kaikki, ja älköön hän minulle mitään. Mitäs, jos hän naituansa tulisi onnettomaksi, niin miksikä tekisit hänet onnettomaksi?

— Mutta tämähän on jotain lumottua, Natasha, sanoin minä. — Mitä, menetkö sinä nyt suoraan hänen luokseen?

— En, hän lupasi tulla tänne, ottaa minut; me sovimme…

Ja hän katsoi hartaasti tuonnemmas, mutta siellä ei näkynyt ketään.

— Hän ei vieläkään ole täällä! Ja sinä tulit ensiksi! huudahtin minä epätoivoisena.

Natasha horjahti niinkuin olisi halvaus häntä kohdannut. Kasvonsa vääristyivät tuskasta.

— Ehkei hän tule ensinkään, soperti hän katkerasti hymyillen. — Toissa päivänä kirjoitti hän, että jos minä en lupaa tulla, niin täytyy hänen vasten tahtoansa siirtää päätöksensä vihkimisestämme; isänsäpä silloin viekin hänet morsiamen luo. Ja tuosta hän kirjoitti niin suoraan, niin luonnollisesti, ikäänkuin se ei sen kummempi olisikaan… Mitäs, jos hän todella menikin tuon toisen luo, Vanja?

Minä olin ääneti. Hän puristi kovasti kättäni — silmänsä säkenöivät.

— Hän on tuon toisen luona, lausui Natasha tuskin kuuluvasti. — Hän luotti siihen, etten minä tule tänne, siksi hän voi mennä tuon toisen luo, ja sitten voi sanoa olevansa oikeassa, hän kun ennen jo siitä kirjoitti, mutta minä en tullut. Hän ei välitä minusta, siksipä hän peräytyykin… Ah, Jumalani! Voi minua mieletöntä! Ja sanoihan hän itse minulle viime kerralla, ettei hän minusta, ettei hän minusta enää välitä… Mitä minä siis odotankaan!

— Tuolla hän on! huudahtin minä äkkiä huomattuani Aleshan tuonnempana rantakadulla.

Natasha vavahti, kiljahti, katsoi lähestyvää Aleshaa, ja äkkiä, temmaisten kätensä minun kädestäni, kiirehti hänen luokseen. Alesha myöskin alkoi astua kiiruummin, ja kohta oli Natasha jo hänen sylissään. Paitsi meitä, ei kadulla ollut juuri ketään. He suutelivat, nauroivat: Natasha nauroi ja itki samalla, ikäänkuin he olisivat tavanneet toisensa pitkän ajan kuluttua. Natashan vaaleille poskille kohosi puna; hän oli kuni kuumeessa… Alesha huomasi minut ja samassa tuli luokseni.