Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Fyodor Dostoyevsky - Страница 8

Sisällysluettelo

Sillä tavoin siis Ichmenev perheineen muutti Pietariin. En huoli kertoa siitä, kuinka Natasha ja minä taas pitkän ajan kuluttua toisemme kohtasimme. Näiden kuluneiden neljän vuoden aikana oli hän alati mielessäni. Minä kyllä en itsekään ymmärtänyt tunteitani, joita muistelemiseni herätti; mutta nyt taas hänet tavattuani ymmärsin heti, että kohtalo oli hänet minulle määrännyt. Ensi aikoina, heidän muuttonsa ensi päivinä olin huomaavinani, ettei hän noina viime vuosina olisi kovinkaan paljon kehittynyt, ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan entisestään muuttunut, vaan pysynyt vieläkin samanlaisena pikku tyttönä, kuten oli erotessamme. Mutta pian tulin hänessä huomaamaan joka päivä jotain uutta, tähän saakka minulle kokonaan outoa, aivan kuin tahallaan minulta salattua, ikäänkuin täysi-ikäinen neito olisi tahallaan itsensä minulta piiloittanut — ja oi, kuinka suloista tuntuikaan kun tuon huomasin! Ichmenev oli ensi päivät Pietarissa ärtyisä ja katkera. Asiansa kävivät huonosti — sitä hän harmitteli, tuskaili, puuhaili asiapaperinensa eikä joutanut muistamaankaan meitä. Anna Andrejevna käveli kuin unessa, eikä ensin osannut saada mistään selvää. Hän pelkäsi Pietarin kaupunkia. Hän huokaili ja arkaili, suri entistä eloansa, itki Ichmenevkaa ja sitä, että Natasha on jo täysikasvuiseksi kohonnut eikä kellään ole aikaa edes muistaa häntä. Ja kun mummolla ei ollut ketään muuta, jolle sydänhuolensa olisi uskonut, jutteli hän ne hämmästyttävän avomielisesti, minulle.

Tähän aikaan juuri minä vähän ennen Ichmenevien tuloa olin saanut valmiiksi ensimäisen romaanini, teokseni, joka alotti kirjailija-urani, ja, kuten vasta-alkaja ainakin, en tiennyt, mitä teoksellani tekisin. Ichmeneville en siitä mitään virkkanut; olin menettämäisilläni heidän ystävyytensä kun elin jouten, s.o., en palvellut missään virastossa enkä puuhannut itselleni tointa. Todellakin minä häpesin tunnustaa heille, miten aikani vietin. Kuinka olisin sanonut, etten huoli ruveta virkamieheksi, vaan sen sijaan tahdon kirjoittaa romaaneja; siksipä jonkun aikaa uskottelin heille, etten ole saanut virkaa, vaikka kyllä olen sitä kaikin voimin hakenut. Ichmenevillä taas ei ollut aikaa ottaa siitä sen tarkempaa selkoa. Muistan, että Natasha kuunneltuaan kerran puhettamme, salaa vei minut syrjään ja kyynelsilmin rukoili, että huolehtisin tulevaisuudestani, kyseli ja uteli, mitä minä oikeastaan teen, ja kun en hänellekään toimiani ilmaissut, vannotti minua, etten laiskuudella ja toimettomuudella saattaisi itseäni turmioon. Täytyypä tunnustaa, että vaikk'en hänelle toimiani virkkanutkaan, niin muistelen, että jos hän silloin olisi ainoallakin sanalla romaaniani kehunut, olisin siitä hinnasta antanut mennä kaikki parhaimmatkin arvostelut, joita myöhemmin osakseni tuli.

Ilmestyipä vihdoinkin romaanini painosta. Kirjailijapiireissä oli jo kauan aikaa ennen sen ilmestymistä siitä paljon puhuttu. B. luki käsikirjoitukseni ja iloitsi kuni lapsi. Ja kumminkin! Jos lienen onnea tuntenut, niin ei se ollut menestykseni ensimäisinä huumaavina hetkinä, vaan silloin, kun käsikirjoitustani en ollut lukenut kellekään, en edes näyttänytkään sitä; se oli noina pitkinä öinä, jolloin mieleni valtasivat riemuisat toiveet ja haaveilut, jolloin rinnassa piili voimallinen rakkaus työhön, jolloin elin mielikuvitusteni elämää, elin kuni sukulaisteni, kuni todellisuudessa olevien olentojen parissa, elin niiden kanssa, jotka itse olin luonut, rakastin niitä, iloitsin niiden iloja, surin niiden suruja, usein itkien mitä katkerimmin vaatimattomien sankarieni kohtaloja. Sanoin en voi kertoa sitä hämmästystä, minkä menestykseni herätti Ichmenev-vanhuksissa, ilonsa oli ehkä vielä suurempi. Anna Andrejevna ei ottanut uskoaksensa, että tuo nuori, tuo kaikkien kehuma kirjailija olisi sama Vanja, joka, j.n.e. j.n.e.; hän vain pudisti päätään. Ukko taasen ei pitkään aikaan toipunut hämmästyksestään, olipa ensi kerran asiasta kuultuaan koko lailla säikähtänyt; sen jälkeen alkoi hän puhua kadotetusta virka-urasta sekä yleensä kaikkien kirjailijain huikentelevasta käytöksestä. Mutta yhäti kuulemansa uudet puheet ja ilmoitukset aikakauskirjoissa sekä viimeiseksi erään semmoisen henkilön kehumiset, johon hän täydellisesti luotti, saivat hänet muuttamaan mielensä asiassa. Ja nähtyään minulla olevan rahaa sekä kuultuaan mitenkä paljon kirjailijoille työstä maksetaan, haihtui viimeinkin epäilyksensä. Hän kun aina saattoi äkkiä epäilyksestä siirtyä täydelliseen, riemuiseen luottamukseen, niin hän nytkin, oikein lapsellisesti onnestani iloiten, antautui samassa mitä rohkeimpien toiveitten valtaan, loi mitä loistavimpia suunnitteluja tulevaisuudestani. Joka päivä ennusti hän minulle uusia uria, esitti uusia suunnitteluja, joista ei enää mitään puuttunut. Alkoipa hän nyt osottaa minulle jonkinlaista tähän saakka kuulumatonta, erinomaista kunnioitustaan. Ja kumminkin muistan joskus taas hänen epäilleen, usein hän kesken riemuisimpain haaveilujensa ilmasi äkkiä epäilyksensä, josta hän joutui aivan ymmälle.

"Kirjailija, runoilija. Onpa tuo jotenkin kummallista… Milloinkas runoilijat olisivat päässeet oikein ihmisiksi, saaneet virkoja? Kaikki he ovat tuollaisia tuulihattuja, vastenmielistä väkeä!"

Panin merkille, että moiset epäilykset ja kaikki nuo arat kysymykset tulivat hänelle mieleen useimmiten iltahämärässä, (näin tarkasti säilyy muistossani kaikki vähimmätkin seikat ja koko tuo kultainen aika!) Hämärän tultua muuttui vanhus erittäin hermokkaaksi, herkäksi ja epäileväksi. Natasha ja minä sen jo edeltäkäsin tiesimme ja hymyilimme sille. Muistan, että tällöin koetin poistaa hänen epäilyksiään, kerroin juttuja kenraali Sumarokovista, siitä että Dershavinille lähetettiin nuuskarasia, joka oli kultarahoja täynnä, että keisarinna kävi Lomonosovia tervehtimässä; kerroin Pushkinista, Gogolista.

—Tiedän, veliseni, kaiken tuon tiedän, intti vanhus vaikka ehkä ensi kertaa elämässään lienee kuullut tuosta kerrottavan. — Hm! Kuules, Vanja, sittenkin olen iloinen, ettei kirjapahasesi ole runoa. Runot, veliseni ovat pelkkää lörpötystä, älä sinä sano siihen mitään, vaan usko minua, vanhusta; minä suon sinulle hyvää; runo on pelkkää lörpötystä, ajan tuhlaamista! Runojen kirjoittaminen sopii vain koulupojille; runot saattavat teikäläisiä, nuoria miehiä, hulluinhuoneeseen… Olkoon nyt niin, että Pushkin on suuri, ken sen kieltäisi! Mutta sittenkin olivat kynätuotteensa vain runopahaisia eikä muuta mitään; tuommoista eetterimäistä, jotain päiväkautista… Minä kylläkin, sivumennen sanoen, olen kyllä hyvin vähän hänen kirjoituksiaan lukenut… Proosa — kas se on eri asia! Siinähän kirjailija saattaa opettaakin — no, esimerkiksi, muistuttaa isänmaanrakkaudesta, tahi noin vaan hyveistä yleensä … niin! Minä, veliseni, en nyt osaa sitä sanoilla lausua, mutta ymmärräthän tarkoitukseni; sinua rakastaen puhun. No, no, lueppas! lausui hän lopuksi jonkinlaisella suojelijaa tavottavalla äänellä, kun vihdoin toin kirjani ja teen juotuamme istuimme kaikki pöydän ympärille. — Lueppas, mitä sinä sait aikaan; kovin paljon sinusta hokevat! Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä!

Aukaisin kirjan ja valmistausin lukemaan. Samana iltana kirjani oli vasta päässyt painosta ja saatuani sen käsiini kiiruhdin heti Ichmenevien luo lukeakseni heille teokseni.

Olin jo usein tuskaillut ja harmitellut etten voinut sitä jo ennen lukea heille, lukea jo käsikirjoituksesta, joka oli kustantajalla! Natasha oikein itki harmista, torui ja nuhteli minua kun vieraat ihmiset saavat lukea romaanini ennen, kuin hän saa sitä nähdäkään…

Mutta nyt vihdoin viimeinkin istumme pöydän ympärillä. Ukko tekeytyi hyvin totiseksi ja kritikoivaksi. Hän tahtoi olla mitä ankarin tuomari, tahtoi "itse saada vakuutuksen." Mummokin oli tavallista juhlallisempi; luulen, että hän tilaisuutta varten pani päähänsä uuden myssyn. Jo pitemmän aikaa oli hän huomannut, että minä äärettömällä rakkaudella katselen hänen armasta Natashaansa, että hengitykseni salpautuu ja maailma silmissäni mustenee puhellessani Natashan kanssa ja että Natashakin entistä enemmän minua tarkastelee. Niin. Koitti vihdoinkin tuo aika, se tuli menestyksen, kultaisten toiveitten ja mitä täydellisimmän onnen hetkenä. Kaikki kerrassaan, kaikki samalla aikaa tuli! Mummo oli pannut merkille, että ukkokin on alkanut kovin suuresti minua kehua ja erinomaisella huolellisuudella minua ja tytärtään silmällä pitää … ja silloin mummo äkkiä säikähti — enhän minä sittenkään ollut mikään kreivi, en ruhtinas, en mahtava prinssi, en edes lainoppinut kollegineuvos, nuori, ritarimerkeillä palkittu kaunis mies! Anna Andrejevna ei koskaan toivonut puolittain.

"Miestä kehutaan", ajatteli hän minusta, "mutta miksikä — se on tietämätöntä. Kirjailija, runoilija… Mutta mikäs tuo kirjailija oikeastaan on?"