Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Fyodor Dostoyevsky - Страница 13

Sisällysluettelo

Minä katsoin Aleshaan hyvin tarkkaan, vaikka olin jo useastikin hänet tätä ennen nähnyt; katsoin hänen silmiinsä, ikäänkuin hänen katseensa olisi voinut päästää minut kaikista epäilyksistäni, niinkuin siinä olisin löytänyt selityksen siihen, miten, kuinka tämä lapsi voi lumota Natashan, voi herättää hänessä semmoisen mielettömän rakkauden, — rakkauden moisen, joka saattoi unohtamaan lapsen ensimmäisen velvollisuuden, arvelematta uhraamaan kaiken sen, mikä tähän saakka oli Natashalle pyhäkkönä. Ruhtinas tarttui molempiin käsiini, puristi niitä vahvasti, ja hänen lempeä, kirkas katseensa tunkeutui sydämmeeni.

Minä tunsin, että olen voinut erehtyä päätelmissäni hänen suhteensa jo yksistään siitä syystä, että pidin häntä vihollisenani. Niin, minä en rakastanut häntä ja, tunnustan, en koskaan voinut häntä rakastaa, — minä yksinäni, ehkä, kaikista niistä, jotka hänet tunsivat. Hänessä oli paljon semmoista, josta en ensinkään pitänyt, jopa hänen komea ulkomuotonsakin, ja ehkäpä juuri siitä syystä, että hän näytti niin liiallisen komealta. Jälkeenpäin tulin huomaamaan, että siinäkin suhteessa minä arvostelin liian puolueellisesti. Hän oli korkeakasvuinen, ryhdikäs, hoikka; kasvonsa olivat soikeat, alati kalpeat; vaalea tukka, suuret, siniset, lempeät ja haaveilevat silmät, joissa toisinaan äkkiä välähteli mitä avomielisin, mitä lapsellisin iloisuus. Hänen pienillä, ruusunpunaisilla, somilla huulillansa asui aina jotain totisuutta; sitä odottamattomampi ja sitä lumoavampi oli niillä äkkiä ilmaantuva hymy, joka oli niin viaton ja avomielinen, että te hänen jäljestään itsekin, missä mielen tilassa tahansa olisittekaan, tuntisitte kohta olevanne pakotetut hänelle vastaan hymyilemään aivan samoin, kuin hänkin on hymyillyt. Hän ei pukeutunut ylellisesti, mutta aina sievästi; hyvin voi huomata, ettei sievyyden vaatimusten täyttäminen tuottanut hänelle vähintäkään vaikeutta, että se oli hänessä synnynnäistä.

Totta kyllä, että hänessä hiukan löytyi semmoista, jota ei sopinut kokonaan hyväksyä, muutamia vähemmin siedettäviä puutteellisuuksia: kevytmielisyyttä, itsetyytyväisyyttä, kohteliaaseen muotoon peittyvää julkeutta. Mutta hän oli sydämmeltänsä peräti selkeä ja rehti, itse ennen muita toi ilmi nuo puutteensa, paheksui niitä ja teki niistä pilaa. Minusta tuntui, ettei tuo lapsi milloinkaan, eipä edes leikilläkään, voinut valehdella, mutta jos olisikin valehdellut, niin ei olisi aavistanutkaan siinä mitään pahaa olevan. Hänen itsekkäisyytensäkin näytti sisältävän jotain viehättävää, ehkäpä juuri siksi, että hän oli niin avomielinen, eikä salaperäinen. Hänessä ei ollut nimeksikään salaperäisyyttä. Sydämeltään oli hän heikko, luottava ja ujo; tahdonvoimaa hänellä ei ollut nimeksikään. Tehdä hänelle vääryyttä tai pettää häntä olisi ollut sekä synti että sääli, samoin kuin on synti pettää ja sortaa lasta. Ikäisekseen oli hän liian naivi eikä melkein ollenkaan ymmärtänyt todellista elämää, vaikkapa hän, luultavasti, ei neljänkymmenen vanhanakaan olisi oppinut elämää tuntemaan. Tämmöiset ihmiset ovat ikäänkuin koko elinajakseen tuomitut olemaan ala-ikäisinä. Luulen, ettei voinut löytyä ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut olla rakastamatta häntä lapsen lailla, hän olisi hyväilyillään saavuttanut suosionne. Natasha sanoi oikein: hän olisi voinut tehdä jonkun huonon työnkin, jos vain joku voimakas syrjävaikutin olisi hänet siihen vetänyt, mutta tullessaan tuntemaan tuollaisen työnsä seuraukset, olisi hän, luullakseni, katumuksen tuskissa voinut kuolla. Vaistomaisesti Natasha tunsi, että hän tulee olemaan Aleshan käskijänä, valtijaana, jopa että Alesha tulee hänen uhrikseen. Natasha jo edeltäkättä tunsi nautintoa saada rakastaa mielettömästi sekä tuskallisesti kiusata sitä, jota rakastaa, juuri siksi, että rakastaa, ja ehkäpä juuri siksi kiiruhtikin ensiksi uhraamaan itsensä hänelle. Mutta loistipa rakkaus Aleshankin silmistä, ja riemastuksella katsoi hän Natashaan. Natasha loi minuun juhlallisen katseen. Nyt oli hän unohtanut kaikki — vanhempansa, jäähyväiset sekä epäilyksensä… Hän oli onnellinen.

— Vanja, huudahti hän, — minä olen syyllinen hänen edessään, enkä ansaitse saada häntä! Minä luulin, ettet sinä enää tulekkaan, Alesha. Unohda minun huonot luuloni, Vanja. Minä sovitan sen! lisäsi hän, katsoen häneen äärettömällä rakkaudella.

Alesha hymyili, suuteli hänen kättänsä ja, päästämättä sitä kädestään, sanoi minulle:

— Älkää syyttäkö minuakaan. Jo kauvan aikaa halusin minä puristaa teitä kuni veljeä rintaani vasten; kuinka paljon Natasha onkaan teistä minulle puhunut! Mehän emme vielä ole teidän kanssanne kunnollisesti tutustuneetkaan, ja jotain on esteenä välillämme. Olkaamme ystäviä … antakaa meille anteeksi, lisäsi hän puoliääneen ja hiukan punastuen, mutta niin viehättävästi hymyillen, etten minä voinut olla sydämmellisesti vastaamatta hänen tervehdykseensä.

— Niin, niin, Alesha, ehätti Natasha sanomaan, — hän on meidän, hän on meidän veljemme, hän on jo antanut meille anteeksi, emmekä me hänettä tule onnellisiksi. Olenhan jo sinulle siitä puhunut… Ah, me olemme kovia lapsia, Alesha. Mutta me käymme elämään kolmen… Vanja! pitkitti hän vapisevin huulin — nyt sinä palaat kotiin, heidän luoksensa; sinulla on oikea kultainen sydän, ja vaikka he eivät annakaan minulle anteeksi, niin nähdessään, että sinäkin annoit anteeksi, he ehkä tulevat hiukan leppeämmiksi minulle. Kerro heille kaikki, kaikki, omilla sydämmesi sanoilla; etsi semmoiset sanat… Puolusta minua, pelasta; kerro heille kaikki syyt, kaikki, kuten ne itse käsität. Tiedätkös, Vanja, etten minä ehkä olisi tehnyt tätä, jos ei sinua tänään olisi ollut minun muassani! Sinä olet minun pelastukseni: minä heti luotin sinuun, että sinä osaat heille niin kertoa, jotta ainakin tämän ensi kauhun heiltä voit hiukan lieventää. Oi Jumalani, Jumalani!… Sano heille minun puolestani, että minä hyvin tiedän sen, ettei minulle nyt voi antaa anteeksi, sillä jos he antaisivatkin anteeksi, Jumalani ei anna; sano, että jos he kiroavatkin minut, niin minä kuitenkin tulen aina siunaamaan heitä ja rukoilemaan heidän puolestansa kaiken ikäni. Minun sydämmeni on kokonaan oleva heidän luonaan! Ah, miksikä emme voi kaikki olla onnellisia! Miksi, miksi!… Jumalani! Mitä minä nyt tein! huudahti hän äkkiä, ikäänkuin toinnuttuansa ja, vavisten kauhusta, peitti hän käsillään kasvonsa.

Alesha painoi ääneti hänet rintaansa vasten ja syleili. Kului jonkun aikaa äänettömyydessä.

— Ja te voitte vaatia tämmöistä uhria! sanoin minä, katsoen moittivasti Aleshaan.

— Älkää syyttäkö minua! sanoi hän taasen, — minä vakuutan teille, että nämät nykyiset onnettomuudet kaikki, vaikka ne ovatkin hyvin suuria, ovat vain lyhytaikaisia. Minä olen siitä aivan varma. Täytyy vain pysyä lujana, jotta voisi voittaa tämän hetken; samaa sanoi Natasha minullekin. Tiedättekö, että syynä tähän kaikkeen on tuo sukuylpeys, nuo kokonaan turhat riidat, ja jonkinlaiset käräjöimiset!… Mutta (sitäkin minä olen kauvan ajatellut, voin vakuuttaa teille) … sen kaiken täytyy loppua. Me kaikki liitymme yhteen ja silloin tulemme täydellisesti onnellisiksi, vieläpä vanhuksemmekin, meidät nähdessään, tekevät sovinnon. Kukapa voi sanoa, ehkäpä juuri meidän avioliittomme onkin oleva alkuna heidän sovintoonsa. Minä luulen, ettei muuten voikaan olla. Kuinka te luulette?

— Te sanotte: avioliittomme. Koskas te annatte vihkiä itsenne? kysäsin minä, katsahtaen Natashaan.

— Huomenna, eli ylihuomenna; ainakin ylihuomenna — varmaankin. Nähkääs, minä en itsekään vielä oikein tiedä ja, totta sanoen, en ole vielä mitään valmistuksia tehnyt. Minä luulin, että ehkäpä Natasha vielä tänään ei tulekkaan, sitä paitsi tahtoi isä välttämättömästi viedä minut tänään morsiamen luo (minullehan ehdotellaan morsianta; on kai Natasha teille siitä puhunut. Mutta minä en huoli siitä). No niin, minä en siis voinut oikein varmaan luottaa. Mutta kumminkin meidät vihitään ylihuomenna. Niin ainakin minusta tuntuu, sillä eihän se muuten sovi. Huomenna me matkustamme Pskovin tietä. Tässä lähellä maalla asuu eräs minun tovereistani, lyceisti, oikein hyvä ihminen; minä, kenties, esitän hänet teille. Siellä kylässä on pappikin, vaikka toisekseen, en varmaan tiedä, onko vai ei. Olisihan pitänyt edeltäpäin tiedustaa, mutta en ehtinyt… Ja toisekseen, oikeastaan ovat nuo kaikki pikku seikkoja. Kunhan vain pääasia on selvillä. Voinee kai jostain lähikylästä pyytää pappia; kuinka te luulette? — Kai siellä on lähellä kyliä! Sääli vain, etten minä saanut vielä riviäkään sinne kirjoittaneeksi, olisi pitänyt edeltäpäin ilmoittaa. Kenties ei ole ystäväni kotonakaan… Mutta — se on vähäpätöinen asia! Jos vaan on päättäväisyyttä, seuraa muu kaikki itsestänsä, eikö niin? Nyt huomiseen tai vaikkapa ylihuomiseen saakka asuu Natasha minun asunnossani. Minä vuokrasin eri asunnon, jossa me vihiltä palattuamme tulemme asumaan. Enhän minä enää mene asumaan isäni luo, — eikö niin? Tulettehan meillä käymään? Minä laitan huoneet oikein sievästi. Meillä tulevat käymään lyceistitoverini; minä panen toimeen illatsuja…

Hämilläni ja suruissani katsoin häneen. Natasha katseillaan pyyti minua, etten tuomitsisi Aleshaa ankaruudella, vaan olisin lempeämpi. Hän kuunteli Aleshan puhetta surullisesti hymyillen, sekä samalla ikäänkuin olisi ihaillut häntä, aivan niinkuin ihaillaan armasta, iloista lasta kuunnellessa sen ajatuksetonta, mutta siltä mieluista lavertelemista. Minä loin moittivan katseen Natashaan. Tunsin äärettömän tuskan painostavan itseäni.

— Entä isänne? kysäsin Aleshalta. — Uskotteko varmasti, että hän antaa teille anteeksi?

— Välttämättömästi; mitäpä hän muutakaan tekisi? Niin, no, tietysti hän kiroo minua alussa; olenpa siitä varma. Kyllä hän on semmoinen; ja minulle on hän niin ankara. Ehkäpä kirjoittaa vielä jollekin valituksen; sanalla sanoen, käyttää isällistä valtaansa… Mutta ei se ole sen vaarallisempaa. Hän rakastaa minua rajattomasti; on vihoissaan, mutta antaa sitten anteeksikin. Silloin tulevat kaikki sovintoon keskenään, ja jokainen meistä on onnellinen. Niin Natashankin isä.

— Mutta jos ei annakaan anteeksi? Oletteko sitä ajatelleet?

— Välttämättömästi antaa, mutta ehk'ei niin kohta. Ja mitäs sitten? Minä näytän hänelle, että minullakin on luonteen lujuutta. Hän aina minua toruu, ettei minulla ole luonteen lujuutta, että minä olen kevytmielinen. Nytpähän näkee, olenko kevytmielinen, vai en? Eihän perheelliseksi mieheksi tuleminen ole leikin tekoa; sittepä en enää olekaan mikään nulikka … se tahtoo sanoa, minä tarkoitan, että minä tulen semmoiseksi kuin muutkin … no, tuonlaiset perheelliset ihmiset. Tulen elämään omalla työlläni. Natasha sanoo, että se on paljoa parempi, kuin elää muiden kustannuksella, kuten me kaikki elämme. Jospa te vain tietäisitte, miten paljon hyviä asioita Natasha minulle puhuu! Itse minä en voisi koskaan semmoista keksiä, — en ole niin kasvanut, ei ole minua sillä tavalla kasvatettu. Tosin minä itsekin tiedän, että olen kevytmielinen enkä miltei mihinkään kelpaa; mutta, tiedättekös, toissapäivänä tuli päähäni mainio ajatus. Vaikka nyt ei ole semmoinen aika, kuitenkin minä kerron teille, sillä pitäähän Natashankin kuulla se, ja te annatte meille neuvoja. Nähkääs: minä aion kirjoittaa kertomuksia ja, niin kuin tekin, myydä niitä aikakauskirjoihin. Autattehan te minua, niinhän? Minä luotin teihin, ja koko viime yön sommittelin erästä romaania, niin vain, koetteeksi, ja tiedättekös: siitä voisi tulla oikein sievä kappale. Aiheen minä otin eräästä Scribe'n ilveilystä… No, minä kerron teille siitä sitten. Pääasia on, että siitä maksetaan … maksetaanhan teillekin!

Minä en voinut olla naurahtamatta.

— Tehän nauratte, sanoi hän hymyillen kanssani. — Ei, mutta kuulkaas, jatkoi hän käsittämättömällä avomielisyydellä, — älkää te välittäkö siitä, että minä näytän tällaiselta; mutta kyllä minulla on hyvin paljon huomiokykyä; saattepa sen nähdä. Miksikä en koettaisi? Ehkä siitä tuleekin jotain… Mutta toisekseen; ehkä te olette oikeassa: enhän minä tiedä mitään todellisesta elämästä; niinhän minulle Natashakin sanoo, ja samoinpa ne kaikki muutkin sanovat; mikä kirjailija minusta tulisi? Naurakaa vaan, mutta ohjatkaa minua; senhän teette Natashan vuoksi, ja häntä te rakastatte. Minä sanon teille totuuden: minä en ansaitse häntä; minä tunnen sen; se on kyllä minulle hyvin raskasta, enkä minä tiedä, minkä vuoksi hän minua niin paljon rakastaa? Ja minä, niin luulen, voisin antaa hänen edestänsä koko elämäni! Todellakin, tähän hetkeen asti minä en peljännyt mitään, mutta nyt pelkään: mitä me vaan olemmekaan aikoneet tehdä! Jumalani! Eiköhän sittenkin ihmiseltä juuri silloin, kun hän on kokonaan antaunut velvollisuudelleen, eikö juuri silloin tule puuttumaan kykyä ja voimaa velvollisuutensa täyttämiseen. Olkaa edes te meidän apunamme, hyvä ystävä! Nyt enää te vain yksin olette meidän ystävämme. Mitäpäs minä yksin ymmärtäisin! Antakaa anteeksi, että minä niin paljon pyydän apuanne; minä pidän teitä hyvin jalosydämmisenä ihmisenä ja minua äärettömästi parempana. Mutta minä tahdon tulla hyväksi, olkaa vakuutettu, ja tulen mahdolliseksi saamaan teidän kumpasenkin rakkautenne.

Nyt hän taas puristi kättäni ja hänen kauneissa silmissään loisteli hyvyyttä ja ihania tunteita. Niin luottavasti ojensi hän minulle kätensä, niin varmasti uskoi, että minä olen hänen ystävänsä.

— Natasha auttaa minua tulemaan paremmaksi, pitkitti hän. — Te vain älkää luulko jotain hyvin pahaa, älkää kovin paljon surko meidän tähtemme. Onhan minulla paljon toiveita, ja aineellisessa suhteessa tulemme me kaikin puolin turvatuiksi. Minä, esimerkiksi, jos romaanini ei onnistuisi (minä, totta sanoen, jo äskettäin ajattelin, että romaani-tuumani on tyhmyyttä, nyt siitä tässä kerroin sen tähden, että saisin kuulla teidän mielipiteenne), — jos romaani ei onnistu, voin minä hätätilassa antaa musiikkitunteja. Te kai ette tietäne, että minä olen oppinut musiikkia? En minä katso häpeäksi elää semmoisellakin työllä. Tässä asiassa olen minä kokonaan uusien aatteiden mies. Sitä paitsi on minulla paljon kalliita korukaluja, toilettiesineitä; miksikä niitä säästäisin? Minä myön ne ja, tietäkääs, me voimme niillä rahoilla elää pitkät ajat! Viimein, ihan viimeisimmässä tapauksessa minä ehkä antaun palvelemaan jossain virastossa. Tuleepa isäni siitä hyvilleenkin; hän yhä ajaa minua palvelukseen, mutta minä aina teen sairauden kieltoni syyksi. (Lienenpä, muuten, jo jonnekin virastoon kirjoitettukin virkamieheksi). Mutta nyt kun hän näkee, että avioliitto saattoi minulle hyvää, vakaannutti minut ja että minä todellakin aloin tehdä työtä, — tulee hän iloiseksi ja antaa minulle anteeksi.

— Mutta, Aleksei Petrovitsh, oletteko ajatelleet sitä, mikä juttu nyt syntyy isänne ja Natashan isän välillä? Kuinka luulette, mitä on tapahtuva tänä iltana hänen kotonaan?

Ja minä viittasin Natashaan, joka oli sanoistani mennyt kalman kalpeaksi.

Minä olin säälimätön.

— Niin, niin, te olette oikeassa, se on kauheata! vastasi Alesha, — minä olen jo ajatellut sitä ja henkisesti kärsin… Mutta mikäpäs auttaa? Te olette oikeassa: vaikka ehk'edes hänen vanhempansa antaisivat meille anteeksi! Ja kuinka paljon minä rakastan heitä kumpaakin, jospa te sen tietäisitte! Ovathan he olleet minulle aivan kuin oma isä ja äiti, ja tällä lailla minä heidät palkitsen! Oih, noita riitoja, noita käräjöimisiä! Ette usko, kuinka vastenmielisiä ne ovat meille! Ja minkä vuoksi he riitelevät! Me kaikki rakastamme toisiamme, ja kumminkin riitelemme! Sopisivat pois, niin olisi asia lopussa! Todellakin, niin minä heidän sijassaan tekisin… Sananne pelottavat minua. Natasha, se on hirveätä, mitä me sinun kanssasi olemme aikoneet tehdä! Niin minä olen sanonut aina… Sinä se niin välttämättömästä tahdot… Mutta kuulkaas, Ivan Petrovitsh, kenties tämä kaikki vielä kääntyykin hyväksi; mitä te luulette? Tekeväthän he lopultakin sovinnon keskenään! Me saatamme heidät sovintoon. Niin se on, välttämättömästi niin; he eivät voi vastustaa rakkauttamme… Jos he kiroavatkin meitä, rakastamme me heitä sittenkin; eiväthän he voi sitä vastustaa. Te ette voi uskoa, kuinka hyvä sydän minun isä-ukollani toisinaan on! Hänhän vain tavan vuoksi katsoo noin altakulmin, mutta kumminkin on hän monessa asiassa hyvin viisas. Jos te vain tietäisitte, kuinka lempeästi hän puheli tänään kanssani, varoitti minua! Ja minä kun juuri tänään teen vasten hänen tahtoaan; minä olen siitä hyvin pahoillani. Ja kaikki vain noiden kelvottomien ennakkoluulojen tähden! Tämähän on hulluutta! Ja aivan varmaa on, että, jos hän olisi Natashan seurassa puolikaan tuntia, tarkastaisi häntä kunnollisesti, niin ei hän ollenkaan estelisi meitä.

Tätä sanoessaan katsahti Alesha hellästi ja innokkaasti Natashaan.

— Tuhannen kertaa olen minä mielessäni kuvitellut, jatkoi hän lavertelemistaan, — kuinka isäni tulee rakastamaan Natashaa, kun oppii hänet tuntemaan, ja kuinka Natasha on heitä kaikkia hämmästyttävä. Eihän heistä ainoakaan ole milloinkaan nähnyt tällaista tyttöä! Isäni on saanut päähänsä, että Natasha on vain juonittelija. Minun velvollisuuteni on palauttaa Natashalle hänen kunniansa, ja minä teen sen! Ah, Natasha! Kaikkien täytyy sinua rakastaa, kaikkien, eikä ole oleva ainoatakaan ihmistä, joka sinua ei rakastaisi, lisäsi hän innossaan. — Vaikk'en minä ollenkaan ansaitse sinua, rakasta kuitenkin minua, ja minä … tunnethan sinä minut! Ja kuinka paljon sitten me onneamme varten tarvitsemmekaan! Ei, minä luotan, uskon, että tämän illan täytyy tuottaa meille kaikille onnea, rauhaa ja sopua! Ollos siunattu tämä ilta! Niinhän, Natasha! Mutta mikä sinun on? Jumalani, mikä sinun on?

Natasha oli vaalea kuni kuollut. Kaiken aikaa, kun Alesha laverteli, katsoi Natasha häneen tarkkaan: mutta hänen katseensa tuli yhä himmeämmäksi ja liikkumattomammaksi, kasvonsa yhä vaaleammiksi ja vaaleammiksi. Minusta näytti, ettei hän lopulta enää kuullutkaan, mutta oli jonkinlaisessa horrostilassa. Aleshan huudahdus oli ikäänkuin äkkiä hänet herättänyt. Hän tointui, tarkasteli ympäristöänsä ja äkkiä kiirehti minun luokseni. Hätäisesti, ikäänkuin kiirehtien ja Aleshalta salaten, veti hän taskustansa kirjeen ja antoi sen minulle. Kirje oli osotettu hänen vanhemmillensa ja jo eilen kirjoitettu. Sitä minulle antaessaan katsoi hän minuun hyvin tarkkaan, ikäänkuin kiintyen minuun katseillaan. Siinä katseessa oli epätoivoa; en koskaan voi unohtaa tuota kauheata katsetta. Pelko valtasi minut; huomasin, että hän nyt vasta täydelleen tunsi päätöksensä koko kauheuden. Hän koetti minulle jotain sanoa, alkoipa jo puhua, mutta silloin äkkiä meni tainnoksiin. Ennätin ottaa hänet kiinni. Alesha vaaleni säikähdyksestä; hän hieroi Natashan ohimoja, suuteli hänen käsiään, huuliaan. Parin minutin kuluttua Natasha tointui. Jonkun matkan päässä seisoivat ajurin vaunut, joilla Alesha oli tullut. Alesha viittasi kuskille. Vaunuihin noustessaan tarttui Natasha raivoisasti käteeni, ja kuuma kyynel poltti sormiani. Vaunut läksivät liikkeelle. Vielä kauvan aikaa seisoin siinä ja seurasin häntä silmilläni. Kaikki onneni meni sillä hetkellä murskaksi ja elämäni katkesi kahtia. Kirvelevällä sydämellä tunsin sen… Verkalleen astelin minä takaisin tuttua tietä vanhusten luo. En ymmärtänyt, mitä heille sanoisin, kuinka astuisin huoneeseensa. Ajatukseni olivat turtuneet, jalkani horjuivat…

Se oli onneni historia; niin päättyi lempeni tarina. Tahdon nyt jatkaa keskeytynyttä kertomustani.