Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Fyodor Dostoyevsky - Страница 4

Sisällysluettelo

Viime vuonna, kahdentenakolmatta päivänä maaliskuuta, sain ottaa osaa hyvin kummalliseen tapahtumaan. Olin aamusta saakka kävellyt kaupungissa etsimässä itselleni asuntoa. Tähänastinen asuntoni oli kovin kostea, ja pahaa ennustava yskäni alkoi siinä asuessani. Jo syksyllä olin tehnyt päätöksen muuttaa pois tuosta terveydelleni vaarallisesta asunnosta, mutta kevääseen se muuttaminen sittenkin jäi. En nytkään, päivän pituisesta hakemisestani huolimatta, sopivaa ja kunnollista asuntoa löytänyt. Tahdoin, näes, saada ominaisen asunnon enkä yksityistä vuokrakamaria, sitä paitsi tuli asuntoni välttämättömästi olla jotenkin tilava, vaikkapa yksikamarisenkin, ja ennen kaikkea tuli sen olla mitä huokeimman. Entuudesta tiesin, että ahtaassa huoneessa ajatuksetkin ahtaalla pysyvät. Uusia novelleitani suunnitellessani oli tapanani astuskella edestakaisin lattialla. Ja minun tuleekin tunnustaa, että minä mieluimmin mietiskelin ja haaveilin, kuin kirjoitin romaaneitani, ja siihen ei ollut laiskuus syynä. Miksikä sitten niin tein?…

Aamulla tunsin jo itseni pahoinvointiseksi ja auringon laskiessa olin aivan sairaana, jotain kuumetta tunsin ruumiissani. Ja olinhan sitä paitsi kävellyt kaiken päivää, joten siis jo väsymyskin vaivasi. Iltahämärässä astuin Vosnesenskinkatua. Minä suurella nautinnolla katson Pietarissa maaliskuun aurinkoa ja varsinkin sen laskeumista kirkkaana pakkas-iltana. Kirkkaan valon vallassa katu kauttaaltaan alkaa äkkiä loistaa. Rakennukset näyttävät säteileviltä. Niiden harmaa, keltanen ja likaisenviheriä väri hetkiseksi kadottaa kaiken kolkkoutensa; sydän rinnassa tuntee riemastusta, tunnet outoja väreitä ruumiissasi käyvän, juuri kuin armaan käden kosketuksen synnyttämä sähkövirta siinä vierisi. Mieli uudistuu, aatteet saavat uuden uran… Ihmeellistä! Mitä kaikkea yksi ainoa auringonsäde voi vaikuttaa ihmissydämessä!

Jopa sammui viimeinenkin auringonsäde; pakkanen yltyi ja alkoi nenää nipistellä; hämärtää; myymälöissä kaasutulet sytytetään. Tultuani Müllerin ravintolan luo pysähdyin äkisti kuni kiinni naulattu ja katsoin kadun toiselle puolelle, ikäänkuin aavistaen jotain outoa nyt heti tapahtuvan. Samassa huomasinkin toisella puolella katua vanhan ukon ja koiran hänen muassaan. Muistan vieläkin, että samassa jokin outo, mitä vastenmielisin tunne kouristi sydäntäni, ja etten mitenkään voinut tunteeni syitä selittää.

En ole mikään mystikko; aavistuksia ja enteitä tuskin nimeksikään uskon, ja kumminkin on elämän matkalla sattunut minulle, kuten ehkä monelle muullekin, seikkoja semmoisia, joille on jotenkin vaikea selitystä löytää. Niinpä nytkin tuo ukko kadun toisella puolella, — miksikä nyt, hänet huomattuani, minut heti outo aavistus valtasi, aavistus siitä, että tänä iltana jotain erinäistä on tapahtuva? Olisikohan sentähden, kun en ollut terve, ja ovathan sairaan ihmisen tunteet usein pettäviä.

Ukko, astuen kumarassa ja hiljaa kepillään käytävän kiviin koskettaen, kulki hitaasti, muutteli jalkojansa niinkuin ne olisivat puupökkelöitä. En ollut vielä koskaan toista näin kummallista, noin outoa olentoa kohdannut. Jonkun kerran olin jo hänet Müllerin ravintolassa nähnyt, ja silloinkin aina oli hän tehnyt minuun mitä kummallisimman vaikutuksen. Korkea vartalonsa, köyristynyt selkänsä, kalmanharmaat kahdeksankymmenenvuotiset kasvonsa, vanha, ompeleista ratkeillut nuttunsa, murjottu, kahdenkymmenenvuotinen huopahattunsa, joka peitti hänen miltei kokonaan paljastuneen päänsä, jonka niskapuolella oli vain ei enää harmaita, mutta jo vaalean keltaisia haipenia, vaistomaiset, kuni viritetyn vieterin voimalla tapahtuvat liikkeensä — tuo kaikki tahtomattakin kummastutti kaikkia, ken hänet ensi kertaa kohtasi. Tuntui todellakin jotenkin oudolta nähdä tuo entisajan vanhus yksinään, hoidotta, vanhus, joka oli kuin hoitajiltaan pakoon päässyt mielipuoli. Kaiken muun ohella kummastutti minua hänen tavaton laihuutensa — lihaa hänessä ei liene enää ollut yhtään, tuntui, että vain nahka olisi luut verhonut. Suuret, himmeät, oudonlaisten sinirengasten ympäröimät silmänsä tuijottivat aina suoraan eteen, ei koskaan muualle, ja olempa melkein varma, ettei hän silmillään nähnyt mitään. Jos hän sinuun katsoikin, tuli hän kuitenkin suoraan sinua kohti, aivan kuin edessään olisikin vain tyhjyyttä. Useasti tulin tuon huomanneeksi. Hän oli vasta jonkun kerran käynyt Müllerin ravintolassa, mutta aina koiransa seurassa. Kukaan ravintolan vieraista ei häntä puhutellut eikä hänkään kellenkään ainoatakaan sanaa lausunut.

— Minkä vuoksi hän käy ravintolassa, mitä asiaa hänellä olisi? ajattelin seisoessani toisella puolella katua, tahtomattanikin sieltä ukkoa tarkastellen. Sairauden ja väsymyksen lisäksi tunsin outoa harmia.

Mitäpä hän ajatelnee, mikä hänen mielensä täyttänee? jatkoin mietiskelyäni.

Ajatelneeko hän ollenkaan? Onkohan kasvoiltaan eloisuus jo kokonaan poistunut. Mitäpä lie tuon koiraluuskan löytänyt, senkun lakkaamatta seuraa häntä, on kuin osa hänestä ja, katsos kummaa, sehän onkin niin paljon ukon kaltainen!

Koirapaha lienee niinikään ollut kahdeksankymmenenvuotias; niin, kyllä se oli niin vanha. Sehän näytti kaikkia muita koiria vanhemmalta ja jostain syystä samassa, kun ensi kerran tuon näin, tuli mieleeni ajatus, ettei se voi olla toisten koirain kaltainen, vaan että se on kummallinen koira; siinä varmaan on jotain luonnotonta, loihdittua; ehkäpä siinä koiran muodossa onkin Mefistofel, joillakin salaperäisillä, yliaistillisilla siteillä on sen kohtalo kiinnitetty isännän kohtaloon. Koiran nähtyänne olisitte heti sanoneet, että aivan varmaan ei se kahteenkymmeneen vuoteen ole ruokaa saanut. Se olikin laiha kuin luuranko, tai paremmin sanoen — yhtä laiha kuin omistajansakin. Karva oli miltei kokonaan pois kulunut, vieläpä sen hännästäkin, joka lakkaamatta koipien välissä jäykkänä riippui. Pää pitkine korvineen oli niinikään riipuksissa. En ollut koskaan ennen noin rumaa koiraa nähnyt. Kun nuo kumpikin kadulla kulkivat, oli isäntä aina edellä, koira takana, kuono isännän nutun helmassa kiinni. Tuntui kuin niiden kummankin sekä ulkomuoto että astunta olisi joka askeleella ääneen lausunut:

"Olemmehan vanhoja, voi Herra, niin ylen vanhoja!"

Muistelen, että kerran tuli mieleeni ajatus, että ehkä tuo ukko ja koira ovatkin jotenkin päässeet lähtemään irti Gavornin kuvittamasta Hoffmanin satukirjasta ja nyt tuon kirjan kuljeksivana ilmoituksena maailmata maleksivat.

Ukon mentyä ravintolaan seurasin häntä sinne.

Ukko herätti ravintolassa yleistä kummastusta; isäntäkin näytti tyytymättömältä kun tuo outo vieras sisään astui. Ukko ei koskaan mitään tilannut; aina hän astui uunin luo nurkkaan ja istuutui sinne. Jos joskus oli joku hänen paikkansa ehtinyt ottaa, seisoi hän kotvan aikaa ymmällä, epäröivänä, tuli hämilleen ja meni ikkunan viereiseen nurkkaan. Siellä otti hän tuolin, verkalleen laskeutui istumaan, otti hatun päästään, laski sen lähellensä lattialle, hatun viereen laski keppinsä, nojautui tuolin selkämään ja jäi siihen aivan liikkumattomaksi kolmeksi tai neljäksikin tunniksi. Ei hän koskaan ottanut mitään sanomalehteä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, ei edes äännähtänytkään; hän istui vain ja katsoa tuijotti eteensä, vaikka katseensakin oli niin tylsä ja eloton, että huoleti saattoi sanoa, ettei hän nähnyt tai kuullut mitään siitä, mitä lähellänsä tapahtui.

Koira, pari kolme kertaa yhdessä kohdin pyörähdettyään, asettui isäntänsä jalkoihin, asetti turpansa hänen kenkiensä väliin, huoahti syvään, oikaisihe itsensä ja niinikään jäi kaikeksi iltaa liikkumattomaksi, ikäänkuin olisi siksi ajaksi kuollut. Voi luulla että nuo kaksi olentoa olisivat jossain kaiken päivää kuolleina maanneet, mutta sitten auringon laskettua äkkiä eloon elpyivät vain sen tähden, että saattaisivat mennä Müllerin ravintolaan ja niin täyttäisivät jonkin salaperäisen, käsittämättömän velvollisuutensa. Istuttuaan näin kolme, neljä tuntia, nousi ukko seisoalle, otti hattunsa ja läksi kotiinsa jonnekin. Koira nousi samalla, painoi hännän koipien väliin, päänsä riipuksiin, seurasi isäntäänsä, kuten aina, verkalleen, konemaisesti. Ravintolan muut vieraat alkoivat lopulta kaikin tavoin vieroa ukkoa, kukaan heistä ei istunut hänen lähellensäkään, näytti kuin kaikki olisivat ukkoa inhonneet. Sitäkään ei hän ollenkaan huomannut.

Suurin osa ravintolassa kävijöistä oli saksalaisia. He olivat erilaisten laitosten omistajia Vosnesenskinkadun varrelta — lukkoseppiä, leipureita, värjäreitä, hatuntekijöitä, satulamaakareita — patriarkaalista väkeä, saksalaisessa merkityksessä. Müllerin ravintolassa vallitsikin oikea patriarkaalisuus. Usein isäntä itsekin istui tuttujen vierastensa pöytään, jolloin aina vissi määrä punssipulloja tyhjennettiin. Talon koirat ja pienet lapset niinikään tulivat vierasten seuraan ja vieraat hyväilivät sekä lapsia että koiria. Oltiin kaikki keskenään tuttuja ja kukin toistansa kunnioitti. Ja kun vieraat kiintyivät saksalaisia sanomalehtiä lukemaan, kuului oven takaa isännän kamarista "Ach du mein lieber Augustin", jota rämisevällä pianolla isännän vaaleaverinen, pitkätukkainen tytär soitteli. Vieraat kuuntelivat soittoa mielellään. Minä kävin Müllerin ravintolassa kunkin kuukauden alkupäivinä ja luin siellä isännän tilaamia venäläisiä aikakauskirjoja.

Tultuani nyt ravintolaan näin ukon jo istumassa ikkunan luona ja koirankin hänen jalkainsa juuressa. Ääneti istuin tuolille ja ajattelin: "minkä vuoksi tulinkaan tänne, kun minulla täällä ei ole mitään tehtävää, kun olen sairas ja tulisi siis kiiruhtaa kotiini, juoda teetä ja käydä vuoteeseen? Tulinkohan todellakin vain nähdäkseni ukkoa?" Minua alkoi jo harmittaa. "Vähätpä minä tuosta ukosta", ajattelin, muistaessani tunteen, joka minut valtasi tuonnottain, kun ukon kadulla näin. Ja välittäisinkö enempää noista ikävistä saksoistakaan! Miksikä on mieleni haaveileva? Mistä tämä syyttäsuottainen levottomuus, joka viime päivinä on mieleni vallannut, joka häiritsee elämääni ja estää näkemästä elämää sen oikeassa valossa, josta eräs syvämietteinen arvostelija viime novelliani arvostellessaan harmistuneesti huomautti? Ja kuitenkin, näitä siinä mietiskellessäni ja harmitellessani, jäin istumaan ravintolaan; tautini yhä vain yltyi ja viimein oli minun sääli lähteä pois lämpimästä suojasta. Otin käteeni erään frankfurtilaisen sanomalehden, luin siitä pari riviä ja aloin torkkua. Saksat eivät häirinneet minua. He lukivat, tupakoivat ja joskus, ehkä kerran, pari tunnin kuluessa, joku matalalla äänellä kertoi jonkun lyhyen uutisen Frankfurtista, tai toisti saksalaisen sukkeluuksien kirjoittajan Safirin jonkun jutun tai sukkeluuden; sitten he taas uudistuneella kansallisylpeydellään vaipuivat lukemiseensa.

Olin siinä torkkunut ehkä puolen tuntia kun kylmien väreiden puistuttamana äkkiä heräsin. Nyt tuli ehdottomasti lähteä kotiin. Mutta samassa sai minut eräs äänetön kohtaus taaskin pysähtymään. Edellä jo mainitsin että tuolille päästyään ukko heti kiinnitti katseensa johonkin esineeseen, johon sitten kaiken iltaa muuttumatta tuijotti. Joskus hänen tuo ajatukseton, läpitunkeva, mitään huomaamatoin katseensa sattui minuun ja teki mitä vastenmielisimmän vaikutuksen; en päässyt siitä muutoin kuin paikkaa muuttamalla. Tällä kertaa oli ukon katseen uhriksi sattunut eräs pieni, paksun pyöreä, erittäin siistin näköinen, kovaksi tärkättyyn pystykauluspaitaan puettu, punakka, Riiasta tänne vasta äskettäin tullut saksalainen kauppias Adam Ivanovitsh Shultz, kuten sittemmin kuulin, Müllerin hyvä ystävä, joka ei vielä tuntenut ukon tapoja eikä useita ravintolan vieraistakaan. Hän oli innolla lukenut "Dorfbarbieria" ja ryypiskellyt punssia; kerran, kohotettuaan katseensa, huomasi ukon häneen katsoa tuijottavan. Tästä hän kovin närkästyi.

Adam Ivanovitsh oli arvostaan arka ja vähästä loukkaantui, kuten yleensä "kunnon saksalaiset" konsanaan. Hän piti julkeana ja loukkaavana että häneen noin tarkkaan ja kursailematta katsotaan. Kumminkin salasi hän harminsa, käänsi katseensa epäkohteliaasta vieraasta, mutisi itsekseen jotain ja piiloutui sanomalehtensä taakse. Eipä kuitenkaan kauvan malttanut piilossa olla, parin minutin kuluttua katsahti epäilevästi lehtensä yli — taaskin vastassa sama tuijottava katse, sama mieletön tirkistäminen. Adam Ivanovitsh ei vieläkään mitään virkkanut. Mutta kun hän kolmannellakin kerralla keksi samaa, närkästyi hän ja piti velvollisuutenaan puolustaa kunnon saksalaisuuttaan eikä sallia kunniallisen yleisön edessä häväistä Riian kaunista kaupunkia, jonka edustajana, tietystikin, hän tässä itseään piti. Ärtyisenä heitti hän sanomalehden kädestään, kolahutti kepillä päättävästi pöytään ja hehkuen omanarvon tuntoa, punssin ja loukatun kunniantunnon nostattama puna poskillaan, käänsi hän säkenöivät silmänsä tuohon harmilliseen ukkoon. Näytti siltä, että katseillaan taistelijat koettivat silmiensä magnetillisella voimalla voittaa vastustajansa, odottaen, kumpi ensin häpeisi ja loisi katseensa maahan. Kepin kolina ja Adam Ivanovitshin omituinen asento veti kaikkien vierasten huomion taistelijoihin. Kukin oli jättänyt lukemisensa ja juhlallisella, äänettömällä uteliaisuudella seurattiin taistelijoiden kamppailua. Kohtaus oli perin koomillinen. Mutta turhiinpa meni punertavan saksan tuikeain silmäin magnetillinen voima. Ukko ei tuntunut siitä yhtään välittävän, tuijotti vain entisekseen yhä enemmän raivostuvaa herra Shultzia huomaamatta edes, että oli kaikkien uteliaisuuden esineenä, aivan kuin päänsä ei olisikaan ollut maan päällä, mutta kuussa. Nyt jo loppui Adam Ivanovitshin kärsivällisyys ja suuttumus puhkesi sanoihin.

— Miksi te minuun niin tarkkaan katsotte? karjasi hän saksaksi terävällä, kimakalla äänellä, muuttuen hyvin uhkaavan muotoiseksi.

Vastustajansa pysyi ääneti, niinkuin ei olisi ymmärtänyt eikä edes kuullutkaan kysymystä. Adam Ivanovitsh päätti puhua venättä.

— Minä teitä kysyy, miks' hän ahkerasti minua katsoo? huusi hän kahta vihaisemmin. — Minä tiedetään hovissa ja te ei tiedetä! lisäsi hän noustuaan seisomaan.

Ukkopa ei nytkään edes liikahtanutkaan. Saksalaisten joukosta kuului tyytymätöntä murinaa; Müller tuli huoneeseen tiedustelemaan hälinän syytä. Tultuaan asiasta selville ja luullen ukkoa kuuroksi huusi hän tämän korvaan:

"Härra Shultz kysyy teitä ei ahkerasti katsoa häntä", huusi hän niin kovin, kuin suinkin voi, katsellen ja tarkastellen käsittämätöntä vierasta.

Vaistomaisesti katsahti ukko Mülleriin ja jonkinlaisia hämmästyksen tai levottomuuden synnyttämiä merkkejä ilmaantui hänen tähänastisille elottomille kasvoilleen. Hän tuli hämilleen, röhisten kumartui alas, hätäillen otti hattunsa ja keppinsä, nousi tuolilta ja jonkinlainen surkea hymy kasvoillaan — hymy, joka on sorretun köyhäparan kasvoilla silloin, kun on sattunut ottamaan vieraan istuimen ja hänet siitä pois käsketään — alkoi hän tehdä lähtöä. Tässä köyhän, rahjistuneen ukon kuuliaisessa ja nöyrässä hätäilemisessä oli niin paljon sääliä herättävää, niin paljon semmoista, josta sydän rinnassa ikäänkuin ympäri kääntyy, että kaikki huoneessa olijat, yksimpä Adam Ivanovitshkin, asiassa heti mielensä muuttivat. Oli selvää, ettei ukko saattanut loukata ketään, vaan että hän hyvin hyvästi tiesi, jotta hänet voidaan ulos potkaista, käskeä pois huoneesta kuni kerjäläinen käsketään.

Müller oli hyvä ja sääliväinen mies.

— Ei, ei, sanoi hän pudistellen rauhottavasti ukkoa olkapäästä, — te istuu! Aber herr Shultz kysyy varsin teitä ei ahkerasti katsoa häntä. Hän tiedetään hovissa.

Ukko rukka ei ymmärtänyt nytkään, hämmentyi yhä enemmän, kumartui ottamaan hatusta pudonnutta vanhaa, reikäistä, sinistä liinaansa, alkoi kutsua koiraa, joka makasi liikkumatta lattialla ja, kuten saattoi luulla, sikeästi nukkui, pää käpälien välissä.

— Asorka, Asorka! höperteli hän vanhuksen värisevällä äänellä. —

Asorka!

Asorka ei liikahtanutkaan.

— Asorka, Asorka! kutsui ukko suruissaan ja kosketti kepillä koiraa; koira vaan pysyi liikkumatta.

Keppi putosi ukon kädestä. Hän kumartui, laskeusi polvilleen ja molemmin käsin kohotti Asorkan kuonoa. Asorka parka! Se oli kuollut. Isäntänsä jalkoihin hiljaa se kuoli joko vanhuudesta tai nälkään. Kuni salaman satuttamana katsoi ukko koiraansa hetkisen, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää, että Asorka todellakin oli kuollut; kumartui sitten verkalleen entisen palvelijansa ja ystävänsä yli ja painoi kalpeat kasvonsa koiran elotonta kuonoa vasten. Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Liikutetuin mielin seurasimme tapahtumaa… Vanhus parka nousi ylös. Hän oli entistä kalpeampi ja vapisi kuni vilutautinen.

— Voipi kuva tehdä, puheli hyväsydäminen Müller, tahtoen jollain tavoin ukkoa lohduttaa. (Kuvalla hän tarkoitti täytettyä koiran nahkaa.) — Voipi hyvä tehdä kuva. Theodor Karlovitsh Kryger oikein, oikein hyvä tekee kuva. Theodor Karlovitsh Kryger on yks' suuri mestari kuva tekee, puheli Müller, nosti ukon kepin lattialta ja antoi sen hänelle.

— Niin, minä hyvän tekee kuva, puuttui vaatimattomasti itse herra

Kryger puheeseen ja astui ukon luo.

Hän oli pitkä, laiha, hyvänluontoinen, ruskea, takkulatukkainen saksa, silmälasit käyrällä nenällään.

— Theodor Karlovitsh Krygerillä on suuri talantti tehdä erinomaisen hyvä kuva, sanoi Müller innoissaan keksinnöstään.

— Niin, minulla on suuri talantti tehdä erinomaisen hyvä kuva, ehätti herra Kryger, — ja minä teke teille ilmaiseksi koirasta kuvan, lisäsi hän jalomielisessä uhraavaisuudessaan.

— Ei, minä maksan teille siitä, että te tekee kuva! huusi kohti kurkkua Adam Ivanovitsh Shultz, muuttuen kahtavertaa punaisemmaksi, hänkin jalomielisyyttä hohtaen, pitäen itseään syyllisenä koko tähän onnettomuuteen.

Vanhus kuunteli näitä puheita vaikkei, kuten näytti, sanaakaan siitä ymmärtänyt. Koko ruumiinsa yhä vieläkin vapisi.

— Odottaa! Odottaa! Ottaa yksi ryyppy hyvä konjakki! huudahti Müller nähtyään kummallisen vieraansa aikovan lähteä.

Ryyppy tuotiin. Vanhus tarttui siihen konemaisesti, mutta kätensä vapisi ja ennenkuin hän sai ryypyn huulilleen, kaatui siitä maahan puolet, ja maistamatta pisaraakaan asetti hän ryypyn takaisin tarjottimelle. Sen jälkeen myhähti hän oudosti, ikäänkuin tarkoituksetta, ja läksi kiireisin, horjuvin askelin huoneesta, ja jätti Asorkan lattialle. Huoneeseen jääneet seisoimme kummastuksissamme; kuului huudahtuksia ja ihmettelyä.

— Hyi! Was für eine Geschichte! puhelivat saksat, tuijottaen toisiinsa.

Minä kiiruhdin vanhuksen jälestä. Oikealla ravintolasta oli muutaman askeleen päässä kaita, pimeä, isojen rakennusten varjostama poikkikatu. Oli kuin joku olisi kehoittanut minua sinne, kuni kuiskaten, että aivan varmaan ukko oli sille kadulle lähtenyt. Kadun oikealla puolella oleva toinen talo oli rakennustelineiden ympäröimä. Telineiden ympärillä oli lauta-aita, joka ulettui melkein kadun puoliväliin, aidan viereen oli laitettu puukäytävä jalankävijöille. Aidan ja talon muodostamassa pimeässä nurkassa tapasin vanhuksen. Hän istui puukäytävän rapulla ja kyynärpäät polviin tukien piteli päätään molemmin käsin. Istuin siihen hänen viereensä.

— Kuulkaas, sanoin neuvotonna, mistä alkaisin puheen: — älkää

Asorkan tähden surko. Lähtekää kanssani, minä saatan teitä kotiin.

Rauhoittukaa. Minä kutsun heti ajurin. Missä te asutte?

Vanhus ei vastannut mitään. En tiennyt mitä tekisin. Kadulla, paitsi meitä kahta, ei ollut muita ketään. Äkkiä alkoi vanhus tapailla kättäni.

— Ahdistaa! lausui hän kähisevällä, tuskin kuuluvalla äänellä. —

Ahdistaa!

— Mennään kotiin! huudahtin minä, nousin seisomaan ja koetin auttaa ukkoa ylös. — Kotona juotte teetä ja käytte vuoteeseen… Minä heti haen ajurin… Kutsun lääkärin … minä tunnen erään lääkärin…

En muista tarkoin mitä kaikkea hänelle puhuin.

Hän koetti nousta, mutta hiukan kohottuaan putosi jälleen istumaan ja taaskin alkoi höpistä yhtäläisellä kähisevällä, tukahutetulla äänellä. Kumarruin vielä likemmäksi häntä kuullakseni.

— Hirvisaarella, kähisi hän, — kuudennella linjalla … ku-udennella lin-jalla…

Ja hän vaikeni.

— Mitä, asutteko Hirvisaarella? Ettehän lähteneet sinnepäin, se on vasemmalla eikä oikealla. Minä heti saatan teidät…

Vanhus ei liikahtanutkaan. Tartuin käteensä — se putosi hervahtaen kuni kuolleen käsi. Katsahdin kasvoihinsa, kosketin häneen kädelläni — hän oli kuollut. Oli kuin olisi tämä kaikki unessa tapahtunut.

Tästä koitui minulle paljon puuhaa, ja tällä aikaa paranin taudistanikin. Kohta löytyi ukon asunto. Hän ei asunutkaan Hirvisaarella, vaan hyvin lähellä kuolinpaikkaansa, Klugen talon vinnikamarissa, viidennessä kerroksessa, erikoisessa huoneuksessa, johon kuului pieni eteinen ja iso, hyvin matala, pieni-ikkunainen kamari. Kaikesta saattoi huomata vanhuksen eläneen köyhänä. Huonekaluina oli vain pöytä, kaksi tuolia ja ikäkulu sohva, kova kuin kivi, josta, kaiken lisäksi, niinitäytteet joka puolelta ulos tunkeuivat. Eikä sekään ollut ukon, vaan talonisännän oma. Kaikesta päättäen uuni ei ollut pitkään aikaan lämminnyt; kynttilää ei niinikään löytynyt. Saattoi olla melkein varma, että vanhus kävikin Müllerin ravintolassa vain sen vuoksi, jotta saisi istua kynttilän valaisemassa huoneessa ja lämmitellä vanhaa ruumistaan. Pöydällä oli tyhjä savituoppi ja sen vieressä palanen vanhaa, kuivettunutta leipää. Rahaa ei löytynyt yhtään. Hautajaisien varalle ei ollut alusvaatteitakaan; joku lahjoitti sitä varten paidan. Oli selvää, ettei hän näin aivan yksin voinut tulla toimeen, vaan että jonkun edes joskus täytyi hänen luonansa käydä. Pöytälaatikossa oli hänen passinsa. Syntyisin oli hän ulkomaalainen, muuttunut Venäjän alamaiseksi, nimensä oli Jeremias Smith, ammatiltaan koneenkäyttäjä, ikänsä seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta. Pöydällä oli kaksi kirjaa: maantiedon alkeiskirja ja venäjänkielinen Uusi Testamentti, jonka lehtien reunamilla oli lyijykynällä ja kynnellä piirrettyjä viivoja. Nuo kirjat otin huostaani. Kuulustelin talon muilta asukkailta sekä isännältä — kukaan ei tiennyt kuin hyvin vähän vanhuksesta kertoa. Talo oli oli jokseenkin suuri, vuokralaisia paljon, enimmäkseen käsityöläisiä ja saksalaisia rouvia, jotka vuokrasivat asuntoja yksityisille ja tarjosivat samalla täyden ylläpidon. Talon aatelissukuiselta isännöitsijältä en onnistunut sen sanottavampaa selkoa saada; isännöitsijä tiesi vain, että asunnon vuokra oli kuusi ruplaa kuukaudelta ja että vanhus oli siinä asunut neljä kuukautta, oli jättänyt kahden kuukauden vuokran maksamatta ja sen tähden sanottu pois asunnosta. Kysymykseen: kävikö ketään vanhuksen luona, ei kukaan voinut mitään varmaa vastausta antaa. Talo oli iso — kuka ne kaikki moisessa Noakin arkissa kävijät tuntisi, ken ne muistaisi. Viisi vuotta taloa palvellut talonmies olisi ehkä joitakin tietoja voinut antaa, mutta hänkin oli pari viikkoa sitten matkustanut kotikyläänsä ja jättänyt sijaisekseen veljensä pojan, ja tämä ei ollut vielä ehtinyt talon asukkaihin tutustua. En osaa varmaan sanoa mitä lopputuloksia tiedusteluista oli, ukko kumminkin hautaan saatettiin. Näihin aikoihin pistäysin, muiden puuhieni välillä, Hirvisaarella, kuudennella linjalla, jonne tultuani hymyilin itselleni — mitäpäs minä täällä kuudennella linjalla saatoin nähdä muuta kuin tavallisia asuinrakennuksia tavallisessa rivissä? Mutta miksikä vanhus kuollessaan kuudetta linjaa mainitsi, ajattelin, miksi viimeiset ajatuksensa kulkivat kohti Hirvisaarta? Jokohan se oli kuolevan hourailua?

Tarkastelin Smithin tyhjäksi jäänyttä asuntoa. Se miellytti minua ja päätin vuokrata sen. Kamari oli iso, joskin niin matala, että ensi päivinä tuntui että pääni ylettyy välikattoon. Ennen pitkää tuntui se jo kodikkaalta. Eihän kuudella ruplalla saattanut parempaa toivoakaan. Parasta siinä oli sen erikoisasema. Minun tuli vain palkata itselleni palvelija, sillä yksin oli minun mahdoton toimeen tulla. Ensi aluksi suostui talonmies käymään kerran päivässä siivoamassa ja järjestämässä huoneen. Ehkäpä tulee joku vanhusta kyselemään, ajattelin. Mutta viisi päivää kului eikä luonani ketään käynyt.