Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Fyodor Dostoyevsky - Страница 6

Sisällysluettelo

Nikolai Sergeitsh Ichmenev polveutui kuuluisasta, vaikkakin jo kauvan sitten köyhtyneestä suvusta. Vanhemmiltaan oli hän perinyt puolitoista sataa sielua käsittävän hyvän tilan. Noin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä rupesi hän husaariksi. Asiat tuntuivat menevän hyvin; mutta kuudentena palvelusvuotenansa eräänä kova-onnisena iltana menetti hän pelissä kaiken omaisuutensa. Seuraavana yönä ei hän silmäänsä unta saanut. Illalla oli hän taas pelipöydän ääressä, asetti peliin hevosensa — ainoan, mitä hänelle omaisuudestaan oli jäänyt. Hän voitti kerran, toisen ja kolmannenkin, puolentunnin kuluttua oli saanut takaisin erään pienen kylänsä, Ichmenevkan, jossa viimeisen väenlaskun aikana oli viisikymmentä sielua. Hän luopui pelistä ja huomenna erosi sotapalveluksesta. Sata sielua oli hän ainaiseksi menettänyt. Kahden kuukauden kuluttua myönnettiin hänelle ero palveluksesta ja luutnantin arvo, nyt hän muutti asumaan takaisin voittamaansa kylään. Pelitappiostaan ei hän milloinkaan puhunut ja huolimatta erinomaisesta hyväntahtoisuudestaan olisi hän aivan varmaan ijäkseen suuttunut sille, joka olisi uskaltanut hänelle pelistä puhua. Pienellä tilallaan hän ahkerasti puuhaeli taloustoimissa ja kolmenkymmenenviidenvuotisena otti vaimokseen köyhän aatelistyttären Anna Andrejevna Shumilovan. Morsiamella ei ollut myötäjäisiä ollenkaan; hän oli saanut kasvatuksen maahan siirtyneen Mon-Reveshin johdon alaisessa läänin kasvatuslaitoksessa aatelisia varten, ja tästä seikasta oli Anna Andrejevna aina hyvin kerskaava, vaikkei koskaan kukaan saattanut huomata, millä tapaa tuon kasvatuksen vaikutukset Anna Andrejevnan toimissa ja käytöksessä ilmenivät. Nikolai Sergeitsh oli oikein mallikelpoinen isäntä, josta naapuritilallisetkin oppia ottivat. Niin oli kulunut muutamia vuosia. Silloin aivan odottamatta tuli naapurihoviin Vasiljevskiin, jonka alustalaisia oli yhdeksänsataa sielua, tilan Pietarissa asuva omistaja ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh Valkovski. Tämä tulo antoi paikkakunnalla paljon puheen aihetta. Ruhtinas oli vielä verrattain nuori, joskin jo ensi nuoruuden vuosien elänyt, oli korkeassa virassa, kuuluisissa sukulaisuus-suhteissa, kaunis, varakas ja kaiken muun ohella, leskimies, joka seikka oli erittäin suuresta merkityksestä piirin naisväestölle, rouville ja neitosille. Paljon puhuttiin siitä loistavasta vastaanotosta, jonka kuvernööri oli lääninkaupungissa toimeenpannut. Kuvernööri oli Valkovskin kaukainen sukulainen. Kerrottiin niinikään, että läänin kaikki vallasnaiset "pani ruhtinas kohteliaisuuksillaan vallan pyöräpäälle", j.n.e. Sanalla sanoen, Valkovski oli yksi noita Pietarin ylhäisön loistavia edustajia, joita maaseudulla harvoin nähdään ja jotka sinne tultuaan tekevät seudun asukkaihin erinomaisen vaikutuksen.

Ruhtinas ei suinkaan ollut ystävällisimpiä luonteeltaan, varsinkin niitä kohtaan, joita ei luullut tarvitsevansa tai joita hän piti itseään alempiarvoisina. Naapuriensa kanssa ei hän huolinut tutustua ja niin sai hän kohta useita vihamiehiä. Mutta mimmoinen olikaan naapurien hämmästys, kun saatiin kuulla, että hän meni Nikolai Sergeitshan luo. Tämä kylläkin oli hänen lähin naapurinsa, mutta sittenkin herätti tuo odottamaton tieto yleistä kummastelua. Ichmenevan talossa onnistui ruhtinaan saavuttaa myötätuntoisuutta. Ennen pitkää hurmasi hän käytöksellään sekä isännän että emännän; varsinkin emäntä, Anna Andrejevna, oli erittäin ihastunut. Jonkun ajan kuluttua pidettiinkin ruhtinasta kuni omaista; hän kävikin talossa joka päivä, kutsui isäntäväen luoksensa, lasketteli sukkeluuksia, kertoi pilajuttuja, soitteli heidän huonolla pianollaan, lauleli iloisia lauluja. Ichmenev-puolisot eivät osanneet kyllin ihmetellä sitä, että näin miellyttävästä, rakastettavasta miehestä saatettiin puhua että hän on ylpeä, korskea, kuiva egoisti, kuten muut naapurit yksimielisesti juttelivat. Muuta ei saattanut uskoa, kuin että avomielinen, suorasukainen, omanvoiton pyytämätön, jalomielinen Nikolai Sergeitsh miellytti ruhtinasta. Mutta kohtapa seikka selveni. Ruhtinas oli tullut Vasiljevskiin erottaakseen pehtorinsa, irstailevan, kunnianhimoisen saksan, lasisilmiä käyttävän käyränenäisen, harmaapäisen agronomin, joka kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mitä julkeimmasti varasti isäntänsä omaisuutta ja oli muutamia maa-orjia kuoliaaksi rääkännyt. Pehtori Ivan Karlovitshin koiranjuonet tulivat ilmi, häntä vastaan ilmeni useita selviä todisteita; hän otti pahasti loukkaantuakseen, puhui paljon saksalaisesta rehellisyydestään, vaan siitä huolimatta tuli toimestaan erotetuksi. Ruhtinas tarvitsi nyt tilustensa hoitajaa ja siksi hän valitsi Nikolai Sergeitshin, parhaimman talonisännän ja rehellisimmäksi tunnetun miehen, jota tietysti, ei kellään ollut vähintäkään syytä epäillä. Tuntui, että ruhtinas olisi mielellään toivonut Nikolai Sergeitshan tarjoutuvan hänelle pehtoriksi, mutta kun ei niin käynyt, ruhtinas eräänä päivänä mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmällä tavalla esitti asian Nikolai Sergeitshille. Ichmenev ensin kielsi, mutta hyvä palkka sai Anna Andrejevnan taipumaan ja ruhtinaan erinomainen ystävällisyys haihdutti viimeisetkin epäilykset. Tulee myöntää, että ruhtinas oli hyvä ihmistuntija. Vähän aikaa seurusteltuaan Ichmenevin kanssa hän käsitti oikein tämän luonteen, tunsi kenenkä kanssa on tekemisissä ja tiesi, että Ichmenev on voitettava sydämellisellä ystävyydellä, on voitettava hänen sydämensä ja ettei ilman sitä rahakaan yhtään auta. Ruhtinas tarvitsi juuri semmoista miestä, johon hän voisi täydellisesti luottaa, jottei hänen enää koskaan tarvitseisi Vasiljevskiin tulla, kuten hän todella oli päättänyt. Todellakin onnistui hänen siinä määrin saavuttaa Ichmenevin luottamuksen, ettei tämä hituistakaan epäillyt, että ruhtinaan ystävällisyys oli vilpitöntä. Nikolai Sergeitsh oli noita parhaimpia, oikeimpa tuonkaltainen naivin-romantillinen ihminen, jotka ovat niin erinomaisen kunnon ihmisiä Venäjän maassamme, sanottakoon heistä muuten mitä tahansa, ja jotka jos vaikka käsittämättömistäkin syistä johonkin ihmiseen mielistyvät, kiintyvät silloin koko sydämellään, joutuen tällöin joskus varsin koomillisiksikin.

Sen jälkeen oli kulunut useampia vuosia. Ruhtinaan tilus oli loistavalla kannalla. Kirjeenvaihto Vasiljevskin omistajan ja pehtorin välillä tapahtui kaikessa säädyllisyydessä eikä se koskenutkaan kuin vain talousasioita. Ruhtinas ei tahtonut sekaantua Nikolai Sergeitshin toimiin, lähettihän vain silloin tällöin joitakin neuvoja ja ohjeita, joiden erinomainen käytännöllisyys ja ilmeinen hyödyllisyys Ichmenevia ihmetytti. Saattoi huomata, että ruhtinas osasi rajottaa menonsa välttämättömimpiin kuin myöskin tiesi kartuttaa varojansa. Noin viisi vuotta Vasiljevskissa käyntinsä jälkeen lähetti hän Nikolai Sergeitshille valtakirjan, jonka nojalla tuli ostaa samassa kuvernementissa myytävänä oleva erinomaisen hyvä, neljäsataa sielua käsittävä maatila. Nikolai Sergeitsh tunsi iloa mielessään, ruhtinaan hyvä onni, huhut hänen edistyksistään ja virkaylennyksistään tuottivat iloa pehtorin sydämelle, aivan niinkuin asia olisi koskenut hänen omaa veljeänsä. Mutta korkeimmilleen nousi riemunsa silloin, kun ruhtinas antoi uuden todistuksen rajattomasta luottamuksestaan. Asia oli seuraava… Niin, vaan koska ruhtinas Valkovski on myöskin yksi tämän kertomukseni päähenkilöistä, katson välttämättömäksi nyt ensin, kertoa tarkemmin muutamia seikkoja ruhtinaan elämästä.