Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Fyodor Dostoyevsky - Страница 11

Sisällysluettelo

Hän piti hattuaan kädessään ja tultuaan sisään pani hän sen pianon kannelle, sitten lähestyi hän minua ja ääneti ojensi minulle kätensä. Hänen huulensa hiljakseen liikkuivat; näytti, niinkuin hän olisi tahtonut minulle jotain tervehdykseksi sanoa, mutta sanoja ei kumminkaan kuulunut.

Kolmeen viikkoon emme olleet nähneet toisiamme. Minä katsoin häneen epäröivänä ja pelvolla. Kuinka hän olikaan muuttunut näinä kolmena viikkona! Kaiho ahdisti sydäntäni, kun minä näin nuo vaipuneet, vaaleat posket, jotka olivat kuin vilutautisen, muuttuneet huulet, ja pitkien, tummien ripsien takaa kuumeentapaisesti, outoa intoisaa päättäväisyyttä säteilevät silmät.

Mutta, Jumalani, kuinka hän oli kaunis! En milloinkaan, en ennen, en senjälkeen nähnyt häntä semmoisena, kun tuona onnettomana päivänä. Sekö, sekö on tämä Natasha, hänkö tämä tyttö, joka ainoastaan vuosi takasin, kääntämättä silmiänsä minusta ja liikutellen huulosiansa mukaani, kuulteli romaaniani ja joka niin iloisesti, niin huolettomasti silloin nauroi ja illallispöydässä isänsä ja minun kanssani ilveili. Hänkö tämä Natasha, joka tuolla toisessa kammarissa, painaen alas päänsä ja kokonansa punastuneena sanoi minulle: niin?

Kuului iltakirkkoon kutsuvan kellon kumea ääni. Hän värähti; äiti risti silmänsä.

— Tahdoithan sinä mennä iltakirkkoon, Natasha, jopa soitetaan kirkkoon, sanoi äiti. — Mene, Natasha kultaseni, mene vaan, onhan kirkko lähellä! Samassa hiukan kävelisitkin. Miksi istut sulkeutuneena! Katsoppas, kuinka olet vaalea, olet kuin kateellisten silmäämä.

— Minä … ehkä … en lähde tänään, sanoi Natasha verkalleen ja hiljaan, melkein kuiskaamalla. — Minä en ole terve, lisäsi hän vaaleana kuni palttina.

— Parasta olisi, jos menisit, Natasha; aioithan sinä äsken mennä ja toithan jo hattusikin. Käy rukoilemassa, Natasha, käy rukoilemassa, että Jumala antaisi sinulle terveyden, pyyteli Anna Andrejevna, katsoen arasti häneen, ikäänkuin olisi peljännyt häntä.

— No niin, mene vaan; samassa vähän käveletkin, lisäsi ukko, myöskin levottomana katsellen tytärtänsä silmiin. — Äitisi puhuu oikein. Vanja saattaakin sinua.

Olin huomaavinani lyhyen katkeran hymyn Natashan huulilla. Hän meni pianon luo, otti hattunsa ja pani sen päähänsä; hänen kätensä vapisivat. Hänen liikkeensä näyttivät tahdottomilta, konemaisilta, — ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt mitä tekikään. Isä ja äiti loivat häneen tutkivia katseita.

— Jääkää hyvästi! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

— No, no, enkelini, mitäpä tässä hyvästellä, mokomalle matkalle! Saa edes hiukan tuuli päällesi puhaltaa; katsoppas, kuinka kalpea oletkaan. Ah! Mitä minä unehutinkaan, (aina minä jotain unehutan!) minähän jo sain sinulle valmiiksi pyhäinjäännös-säilykkeen; ompelin sen sisään rukouksen, enkelini; Kijevin nunna neuvoi minulle sen viime vuonna; se on kelvollinen rukous; äsken sen jo ompelin. Pane se kaulaasi, Natasha. Kenties Herra Jumala lahjoittaa sinulle terveyden. Olethan ainoa lapsemme.

Muori otti työlippaasta Natashan kultaisen kaularistin; tämän nauhaan oli kiinnitetty vasta valmistettu pyhäinjäännös-säilyke.

— Kanna terveydeksesi! sanoi äiti, pannen ristin tyttärensä kaulaan ja siunaten hänet ristimerkillä. — Muinoin minä sinua joka yöksi ristimerkillä siunasin, kun menit nukkumaan, luin rukouksen ja sinä luit minun kanssani. Mutta nyt sinä et enää ole semmoinen, eikä Jumala annakaan sinulle sielunrauhaa. Ah, Natasha, Natasha! Ei ole apua sinulle äidinrukouksistanikaan enää!

Muori alkoi itkeä.

Natasha ääneti suuteli äitinsä kättä ja astui askeleen ovelle päin; äkkiä hän kääntyi takaisin ja lähestyi isäänsä. Hänen rintansa nousi ja laski raskaasti.

— Isä, siunatkaahan tekin omaa tytärtänne! lausui hän tukahdutetulla äänellä ja laskeusi polvilleen hänen eteensä.

Tämä hänen odottamaton, kovin juhlallinen käytöksensä pani meidät kaikki hämille. Jonkun aikaa aivan neuvottomana tarkasteli isä tytärtään.

— Natasha kultani, lapsueni, tyttöseni, rakkaani, mikä sinun on? huudahti lopulta isä, ja viljavat kyyneleet vierivät silmistään. — Miksi sinä suret? Miksi itket päivin ja öin? Näenhän minä tuon kaiken; minä en saa öitäni nukkuneeksi, nousen ylös ja kuultelen ovesi takana!… Sano minulle kaikki, Natasha, ilmaise kaikki huolesi, minulle, vanhukselle, ja me…

Hän ei päättänyt lausettansa, nosti tyttärensä ja syleili häntä innokkaasti.

Tytär vaipui hänen rintaansa vasten ja piilotti kasvonsa hänen olkaansa vastaan.

— Ei mitään, ei mitään, niin vaan … en ole terve, soperti Natasha, väkisin pidättäen sisäistä, polttavaa tuskaansa.

— Siunatkoon sinua Jumala niin, kuin minä siunaan, rakkain lapseni, kallis tyttöseni! lausui isä. — Lähettäköön Hän sinulle elinajaksesi sielunrauhan ja varjelkoon sinua kaikilta murheilta. Rukoile Jumalaa, lapsueni, jotta minun syntisen rukoukseni tulisi Hänen eteensä.

— Minunkin, olkoon minunkin siunaukseni sinun kanssasi! liitti äiti kyyneltulvan silmistään vuotaessa.

— Jääkää hyvästi! kuiskasi Natasha.

Ovella hän vielä pysähtyi, vielä kerran katsahti vanhempiinsa, ikäänkuin olisi aikonut vielä jotain sanoa, mutta ei voinut ja niin läksi hän kiireesti huoneesta. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, paha aavistus täytti mieleni.