Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Fyodor Dostoyevsky - Страница 15

Sisällysluettelo

Tuskin olin astunut Vosnesenskin likaiselle, märälle käytävälle, kun samassa kohtasin erään ohikulkijan, joka astui kiireesti, kuni johonkin kiiruhtaen; hän astui pää kumarruksissa, nähtävästi oli hän syvissä mietteissä. Suurimmaksi kummakseni huomasin, että se oli Ichmenev-ukko. Tämäpä ilta vasta oli täynnä odottamattomuuksia. Olin kuullut, että vanhus oli ollut, joku kolmisen päivää sitten, hyvin sairaana, ja nyt äkkiarvaamatta kohtaan hänet mokomalla säällä ulkona. Sitä paitsi ei hän ennenkään lähtenyt ulos iltasilla, ja siitä saakka, kun Natasha poistui kotoa, oli ukko aina melkein yksinomaan kotona. Minut huomattuansa näytti hän tulevan erittäin iloiseksi, niinkuin tavallisesti tulee se, joka kohtaa semmoisen ystävänsä, jolle voi ilmaista ajatuksensa; hän tarttui käteeni, puristi sitä vahvasti ja, kysymättä ollenkaan minne olin matkalla, veti hän minua muassaan. Jostain syystä oli hän rauhaton, hätäilevä, kiihkoisa. "Missäpä hän lieneekään käynyt?" mietin itsekseni. Turha olisi ollut ruveta häneltä kyselemään, sillä viime aikoina oli hän hirveän epäluuloinen ja toisinaan aivan tavallisessa kysymyksessä tai huomautuksessa oli hän huomaavinaan loukkausta, solvaamista.

Tarkastelin häntä sivulta: kasvonsa ilmaisivat sairautta; hän oli viime aikoina kovasti laihtunut; partansa oli ollut viikon päivät ajamatta.

Kokonansa harmaantuneet hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä murjotun hatun alta, pitkinä tupsuina valuivat ne vanhan, kuluneen nutun kaulukselle. Jo usein ennen olin huomannut, että hän toisinaan ikäänkuin unohti ympäristönsä; hän, esimerkiksi, ei huomannut, ettei hän ollut yksin huoneessa, vaan puheli yksinään, viittaeli käsillään. Vaikeata oli nähdä häntä silloin.

— No, mitä, Vanja, mitä? alkoi hän puhelun. — Missä kävit?

Veliseni, minäkin läksin ulos; on asiaa. Oletko terve?

— Oletteko te terve? kysäsin minä. — Ei kauvan vielä, kun olitte sairas ja nyt jo läksitte ulos.

Vanhus ei vastannut mitään, ikäänkuin ei olisi puhettani kuullutkaan.

— Onko Anna Andrejevna terveenä?

— Terve on, terve… Hiukkasen, toisekseen, hänkin sairastelee. Suree hän jotain … sinua muisteli, miksi et käy meillä. Lähdetkö sinä nyt meille, vai et? Minä, kenties, häiritsen sinua, pidätän sinua jostain asiasta? kysäsi hän äkkiä, katsahtaen minuun hiukan epäilevästi.

Epäilevä vanhus oli tullut niin herkäksi ja ärtyisäksi, että jos minä olisin nyt vastannut hänelle, etten ollut heille menossa, olisi hän varmaan kovin pahastunut ja kylmästi eronnut minusta. Kiiruhdin sen vuoksi vastaamaan myöntyvästi, että juuri olinkin menossa katsomaan Anna Andrejevnaa, vaikka tiesin myöhästyväni Natashan luo menemästä, tai ehkäpä en pääse sinne ollenkaan.

— No, sepä hyvä, sanoi ukko, vastauksestani kokonaan rauhoittuneena.

— Sepä hyvä…

Äkkiä hän taas vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, niinkuin olisi jotain aikonut sanoa, mutta jätti kumminkin sen sanomatta.

— Niin, se on hyvä! sanoi hän kotvan kuluttua konemaisesti, ikäänkuin havahtuen pitkällisestä mietiskelemisestä. — Hm!… Näes, Vanja, sinä olet aina ollut meille niin kuin oma poika: Jumala ei siunannut meitä Anna Andrejevnan kanssa … pojalla … mutta lähetti meille sinut; niin minä aina olen ajatellut. Samoin muorikin … niin! Ja sinä olet osottannutkin meille aina kunnioitusta, hellyyttä, kuni kiitollinen oma poika konsanaan. Jumala sinua sen vuoksi siunatkoon, hyvä Vanja, niinkuin me kumpikin vanhus sinua siunaamme ja rakastamme … niin!

Hänen äänensä alkoi vapista, hän vaikeni hetkiseksi.

— Niin … mutta, kuinka on laitasi? Oletko ollut sairas? Miksikä näin kauan olet ollut meillä käymättä?

Kerroin hänelle Smithin jutun alusta loppuun, pyytäen anteeksi, että tuo juttu oli estänyt minua heillä käymästä, ja sen lisäksi olin jo tulemaisillani sairaaksi, sekä että kaikkien noiden puuhien vuoksi en voinut päästä niin kauvas, Hirvisaarelle, jossa he nyt asuivat. Olinpa jo vähältä huomaamattani sanomaisillani, että olin kuitenkin tällä välillä saanut tilaisuuden käydä Natashan luona, mutta muistin kuitenkin olla siitä virkkamatta mitään.

Smithin juttu herätti vanhuksen huomiota. Hän tuli tarkkaavammaksi. Kuultuaan, että uusi asuntoni on kostea ja, kenties vielä huonompi entistä, mutta kuitenkin maksaa kuusi ruplaa kuukaudelta, hän oikein suuttui. Yleensä oli hän muuttunut erittäin kärtyisäksi ja äkkipikaiseksi. Anna Andrejevna yksin osasi olla hänelle tällaisina hetkinä mieliksi, eikä hänkään aina osannut ukkoa tyynnyttää.

— Hm!… kaikkeen tähän on syynä sinun kirjallisuutesi, Vanja! huudahti hän milt'ei vihoissansa. — Se sinut saattoi vinnille, saattaa se sinut vielä hautaankin! Puhuinhan minä sinulle silloin, ennustin tällaista!… Mutta vieläkös B. yhä kritiikkiä kirjoittaa?

— Johan hän on kuollut, keuhkotautiin kuoli. Minä, muistaakseni, olen siitä jo puhunut teille.

— Kuoli, hm!… kuoli! No, niinhän oli käyväkin. Mitä, jättikö hän mitään vaimolleen ja lapsilleen? Puhuithan sinä, että hänellä oli, muka, vaimo… Ja miksikähän tuollaiset ihmiset naivatkaan?

— Ei hän jättänyt mitään, vastasin ukolle.

— Kyllähän sen arvasin! huudahti hän semmoisella innolla, ikäänkuin asia olisi koskenut häntä hyvinkin likeisesti, ja niinkuin B. vainaja olisi ollut hänen oma veljensä. — Ei mitään! Sepäs, ei mitään! Mutta tiedätkös, Vanja, minäpä sen jo edeltä aavistin, että semmoinen on hänen loppunsa oleva, aavistin niin jo silloin, muistatko, kun sinä häntä minulle yhä kehuskelit. Helppo sanoa: ei jättänyt mitään! Hm!… mainetta saavutti. Olkoon, että hän ehkä saavuttikin kuolemattoman maineen, mutta eihän maine ole ravintoa. Minä, veliseni, silloin sinustakin oikein kaikki ennustin. Vai on B. kuollut? Ja eiköstä kuolisi vähemmästäkin! Mokoma, muka, hyvä elo … hyvä paikka, sanos muuta!

Ja samassa hän tahdottomalla käden liikkeellä osotti minulle sumuista katua, jota kosteassa ilmassa heikosti tuikkivat lyhtytulet valaisivat, osotti likaisia taloja, kosteudesta kiilteleviä käytäviä, juroja, vihasen näköisiä ja märkiä jalanastujoita, osotti kaikkea tätä kuvaa, jonka kattoi musta, kuni hiilellä maalattu pietarilainen taivas. Olimme joutuneet jo senaatintorille; edessämme tuonnempana häämöitti pimeässä muistopatsas, jonka alinta osaa kaasutulet valaisivat, ja muistopatsaan takana kohosi tumma, jättiläismäinen Isakinkirkko, hämärästi eroten taivaan synkästä pohjaväristä.

— Puhuithan sinä, Vanja, että hän oli hyvä ihminen, jalomielinen, miellyttävä, tuntehikas ja hyväsydämminen. No niin, semmoisia ovat kaikki sinun hyväsydämmiset, sympaatilliset ihmisesi! Osaavathan vain orpoja lisätä! Hm!… Luullakseni oli kuoleminenkin hänelle iloista! Oh, mokomaa. Olisi matkustanut täältä jonnekin, vaikkapa Siperiaan!… Mitä sinä tahdot, pikku tyttö? kysäsi hän äkkiä, huomattuaan käytävällä almua pyytävän lapsen.

Tämä oli pieni, laiha, noin seitsemän- tai kahdeksanvuotinen, likaisiin ryysyihin puettu tyttö; pikkusissa jaloissaan oli paljaaltaan rikkinäiset kengät. Hän koetti verhota vilusta värisevää ruumistansa jonkinlaisella päällysnuttupahasella, joka nyt jo oli jäänyt hänelle kovin pieneksi. Laihat, kalpeat ja sairaloiset kasvonsa oli hän kääntänyt meihin; arasti ja ääneti katsoi hän meihin ja ikäänkuin peläten saavansa kieltävän vastauksen, ojensi hän meitä kohden värisevän kätösensä. Tytön nähtyään alkoi vanhus kovasti vapista ja kääntyi niin äkkiä tytön puoleen, että tämä säikähti aika lailla. Tyttö vavahti ja astahti meistä poispäin.

— Mitä, mitä sinä tahdot, tyttö? kyseli vanhus. — Mitä? Pyydätkö almua? Niinkö? Tuossa, tuossa sinulle … ota, tuossa!

Ja kiirehtien sekä väristen alkoi hän etsiä taskustaan ja veti sieltä pari kolme hopearahaa. Mutta se näytti mielestään vähältä; hän otti kukkaronsa ja otettuaan sieltä paperiruplan — kaiken, mitä siellä oli — pisti hän rahan pikku kerjääjän kouraan.

— Kristus sinua suojelkoon, pikkuseni … minun pikku lapseni!

Jumalan enkeli olkoon sinun kanssasi!

Hän teki vapisevalla kädellään muutamia kertoja ristinmerkin tyttöparan yli; mutta huomattuaan, että minäkin olen siinä sekä katson häneen, rypisti hän kulmiansa ja läksi kiireisin askelin astumaan etemmäksi.

— Minä kun, näes, Vanja, alkoi hän jotenkin pitkän ajan vaiti oltuaan, — en voi nähdä, kuinka nuo pienet, viattomat olennot kadulla vilusta värisevät … kirottujen äitien ja isien tähden. Mutta, toisekseen, kuka muu äiti lähettäisikään mokomaa pikkuista tällaiseen säähän, kuin vain kaikkein onnettomin!… Varmaankin on kotona nurkassa vielä muita orpoja, ja tämä on vanhin; äiti itse on sairas; ja … hm! Eivät ole ruhtinaanlapsia! Paljon, Vanja, on maailmassa … jotka eivät ole ruhtinaanlapsia! Hm!