Читать книгу Pietolan tytöt - Heikki Meriläinen - Страница 10

Sisällysluettelo

Oli Huhtikuun poutaisen päivän ilta Maaliskuun rajalla, Survehuhmaren ympärillä paitasillaan ja hikipäisinä tytöt liehuivat. Kahdella petkeleellä vuoroon survottiin. Toiset levähtivät silloin, kuin toiset tekivät työtä.

Kerttu ja Vappu olivat survomassa…

Sanna vilkasi oveen.

"Kuka nyt tulee? Ka muori! Kassilan muori! Muori, muori! Olette niin kauan olleet käymättä."

Muori istahti rahille ja laski kätensä polvilleen. Leuka! hervahti alas ja rinta huohotti väsymyksestä.

"Olen ollut kipeänä koko ajan, kun täältä viimeksi menin kotiin."

Vappu: "Mitäs sinne menitte. Olisitte olleet täällä."

Muori: "Lähdin viimeisillä voimillanikin teitä katsomaan. Tulevat tästä kevätsuvet ja hölseet, niin sitte en pääse ollenkaan… No miten nyt täällä olette voineet?"

Kerttu: "Oikein hyvin. Ikävä vaan on ollut teitä."

Auno: "Rupesimme tässä survomaan, kun loppuivat petäjäjauhot."

Muori: "Onkos teillä muita jauhoja?"

Sanna: "On meillä suuri säkki vielä koskematta tuolla kylkeisessä. Ahtolan isäntä toi mustalla oriillaan viikolla… Ja voi kun se hirnui! Ja isä on saanut paljon metsoja. On joka päivä syöty ja tuolla aitassa on vielä monta jälellä. On meillä vielä tynnyrissäkin jauhoja. Reeta se aina tekee rieskaa: panee tämän maljan täyden makeita jauhoja ja kaksi tämän täyttä petäjäjauhoja ja leipoo rieskoja aivan samallaisia, kuin äitikin."

Muorin kasvot kirkastuivat.

"Vai niin, vai niin, vai tuotiin Ahtolasta jauhosäkki. Hyvä, hyvä."

Auno: "Ahtolan isäntä aikoi käydä kylvämässä meidän pellon kesällä."

Kerttu: "Ja kyntämässäkin."

Vappu: "Onpa meillä iso tynnyri ohriakin tuolla aitan loukossa.

Saattaa se Reeta niistä jauhoja jauhaa."

Kerttu: "Niin… Ne pani äiti siemeniksi; eikä niitä jauheta."

Muori: "Vai niin, vai niin, että Ahtolainen toi jauhosäkin. Niin se Jumala pitää murheen. — — Missäs teillä nyt ovat housut ja hameet, kun olette paitasillanne? Ka tuollapa ne ovat kuivamassa orrella. Ovathan ne vielä ehyet?"

Auno: "Ehyet toki! Emme ole raskineet joka päivä pitääkkään; mutta tänä päivänä ryötöstimme tuolla halonhakkuussa koko päivän, niin pidimme niitä. Kylläpä tässä tarkenemme paitasillammekin."

Sanna: "Niillä teidän lähettämillä kirveillä olemme hakanneet halkoja. Voi, kun ne ovat hyvät ja terävät! Emme nukkuneet sinä yönä, kuin saimme ne kirveet."

Vappu: "Heittäkää toki turkkinne pois ja olkaa edes yötä täällä."

Muori kohosi seisalleen.

"Vai niin… Hyvä, hyvä, kun tuotiin Ahtolasta jauhoja. Kyllä minä puhun veljelleni Erkkolaiselle, että sekin toisi. Sillä on suuri aitta täynnä vanhaa eloa. Ja se mies kun auttaa, niin se ei vähällä auta. Enkä minä luule, että meidänkään isäntä on niin kätensä pessyt, ett'ei vähän auttaisi, kun minä puhun… Hyvä, hyvä, kun olette täällä niin hyvin voineet."

Muori otti turkkinsa povesta paksun leivän ja laski sen pöydälle.

"Tuossa on leipä. En jaksanut enempää tuoda ja tässä aapelus.

Pitäisihän opetella lukemaan."

Vappu otti aapeluksen.

"Voi, voi minkälainen punakantinen. Ka, kun on suuri kukko! Kun on aivan kuin meidän kukko."

Saara läheni muoria, painoi päänsä muorin reiteen ja vaikeroiden virkkoi: "Antaahan muori minulle tuon kirjan?"

Muori: "Se on, hyvät lapset, yhteinen teille kaikille. Osaatteko te ollenkaan lukea?"

Sanna: "Osaamme isä meidän ja herran siunauksen."

Kerttu: "Emme kirjasta osaa, vaan ulkoa. Äiti se opetti."

Sanna: "Eipä äitikään kirjasta lukenut."

Pieto työntyi ovesta pirttiin.

Muori: "Kas Pieto! No nyt tuli markkinat! Tuodempahan siellä mies tulee. Onhan nyt Pietolla koko maailman linnut selässään. Tuoksi se syyhytti minun suutani koko matkan tullessani. Ai ihmettä! Kuinkahan monta nokkaa tuossa rykelmässä on? Kyllä siinä on monet päät."

Pieto laski lintutakkansa lattialle, heitti turkkinsa naulaan, pyyhki hikistä otsaansa, puhalteli ja mielihyvällä katseli muoria. Kohotteli olkapäitään ja tyytyväisenä virkkoi: "Tulee se taakka linnuistakin."

Vappu suhahti Aunolle: "Kas isää, kun on nyt hyvällä tuulella."

Auno: "Ole hiljaa."

Muori: "Jo vähemmästäkin. Käskee siihen olla voimia pehmeässä lumessa hiihtäessä tuommoinen riippi selässä. Mutta tosi on vanha sananlasku, että jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa."

Pieto: "Kyllä se työstä käypi Olen enemmän, kuin kolme peninkulmaa hiihtänyt tänäkin päivänä metsojen jälessä. On ollut vielä niin kitjakka keli ja tuommoinen taakka kun on selässä, niin syvään se vaipuu suksi. Mutta ei tuo mennyt tyhjään, vielä jäi kolmetoista ammuttua metsoa metsään."

Muori löi käsiään yhteen.

"Aijai, vai kolmetoista vielä metsään! Ja montako tässä?"

Pieto: "On kai niitä kahdeksantoista."

Muori: "Enemmän, kuin kolmekymmentä! No, jo nyt on ollut antimieli. Jo on metsän emäntä aukaissut aittansa oven. Kuinka monta olet tänä päivänä saanut?"

Pieto: "Kaikki metsot; nuo neljä teirtä ovat eilisiä."

Muori: "No, miten se on mahdollista? En tähän elettyyni ole kuullut yhtenä päivänä ammuttavan noin paljoa; — en soitimestakaan."

Pieto: "Keino se työn tekee, ei väen väkevyys. Minä eilisnä aamuna jo löysin tuon metsoparven ja vainosin ampuakseni. Mutta ne olivat niin arkoja, ett'eivät kestäneet, niin minä vaan hiihtoa suohkasin perässä koko päivän, etteivät saaneet syödä. Illalla pimeän tullen varroin, mihin laskeutuvat hyydökseen. Siihen minäkin tein nuotioni ja tänä aamuna, kussa vaan kohosivat honkien latvoihin, niin silloin minäkin olin kintereillä. Ammuin jo yhden, mutta ne pölähtivät lentoon. Vaan ne kun eivät pakkasella lennä pitkään, niin minä, kun täyttä väkeäni lähdin kaiuttamaan perään, niin tapasin paikalla ja ammuin taasen muutaman. Ne taas siirtyivät palasen matkaa, mutta minä rehmitin perässä ja ennen kuin tiesivätkään olin siellä minäkin. Sitä tekosta tein ja ajelin koko päivän, ett'eivät saaneet syödä, mutta kun ilta tuli, niin jo jureusivat syömään, ett'eivät olleet tietääkseenkään, vaikka minä kolmetoista metsoa ammuin yksistä jalkaini sijoista. Ei kun vihassa vaan repivät männyn kerkkiä."

Muori: "No ei vähän, kun kolmetoista yksistä jalkainsa sijoista."

Pieto: "Niin, olisi niitä saanut vaikka viisikymmentä, mutta luodit loppuivat."

Muori: "No jo tuota oli tuossakin. Ei ole katumista."

Pieto: "Tallessa ne ovat siellä. Kun minä aamulla taasen lähden, niin kyllä niistä luku haihtuu."

Muori: "Kelpaa elää: noutaa vain, kuin aitastaan."

Tytöt sukerehtivat lintujen ympärillä lukien ja lonien niitä.

Muori kääntyi tyttöjen puoleen.

"Niin teistä, lapsukaiset, Jumala pitää huolta. Harvat ovat ne lapset, jotka ovat niin rikkaita, kuin te siinä olette. Kiitos Jumalalle!"

Sanna tarttui syliksi muoriin.

"Olkaa muori täällä yötä."

Muori: "Aivan mielelläni olen. En lähtisi pois vaikka ajaisitte."

Pystyvalkea paloi. Sen ympärille kokoutuivat tytöt ja muorikin, joukossa lintuja höyhentämään.

Siihen tuli Pietokin Sannan viereen, kohotti olkapäitään ja pyyhkäsi suortuvia silmiltään.

"Annappas Sanna minulle se metso, se näkyy olevan vanha kanttura. Ei, siitä lähde sinulle höyhenet. Ota sinä tuolta nuorempia, niissä ovat höyhenet löyhemmässä… Kas se… mutta jo se on tuo käynyt useammassa hongassa, kuin on tuo nokka tuommoiseksi käyristynyt."

Muori: "On se omituista, kun se vanhemmuuten tuo nokka menee noin koukkuun ja valkeaksi."

Pieto: "Niin se on. Ei se näy linnullakaan ikä merkittä menevän… Mutta jo ovat tuon päälakeen lujaan tarttuneet nuo höyhenet. Ei uskoisi… Noo, kyllä tästä elo saadaan, kunhan tässä tuumitaan."

Muori katseli vuoroon tyttöjä ja Pietoa.

"No olet, sinä Pieto, onnellinen. Lapset tuosta yksin vuosin nousevat, kuin päivä. Toista on, kun minulla ei ole yhtään lasta. Vaikka kuusi on ollut, niin kaikki ovat mullassa… Moni pahoilee sitä, kun tulee paljo lapsia, vaan omine ruokineen ne tulevat. Nähdäänpä miten runsaalla kädellä Jumala nytkin ruokkii tätä puoliorpoa lapsijoukkoa."

Pieto nykki metsosta höyheniä ja kovasti roksi vanhan metson karkea kesi.

"Kunpa olisi tuon Pajupuron varsi niittynä." Tyttöjen ja muorin silmät remahtivat ja lennättivät kummeksivan katseen isään.

Muori: "Etehen on elävän mieli, kuollut taakse katsokohon. Eihän sitä tiedä, jos vielä onkin. Nuorista tuki tulee, vara vasta kasvavista. Kunhan tuo joukko pääsee päätään pitemmäksi, niin ei tiedä, mitä ne vielä raivaavat!"

Pieto: "Vähä on turvaa vävystä, vähä turva tyttärestä."

* * * * *

Metsokeitto oli syöty ja vuoteellaan viruivat jo Pietolan eläjät. Pieton vuoteelta, pöydän päästä, kuului raskas kuorsaus, mutta tyttöjen vuoteelta kuului vilkasta puheen sipinätä.

Kerttu yli Martasta työnti päänsä muorin likelle.

"Minkään tähden isä tänä iltana oli niin hyvällä tuulella? Ei milloinkaan ole vielä niin paljoa puhunut."

Muori: "Sen tähden kai, kun oli saanut niin paljo lintuja."

Kerttu: "Koko aikana sitte, kuin viimeksi kävitte, ei ole isä puhunut mitään; eikä se ole kotona ollutkaan, kuin yösydämmen. Öitäkin on ollut metsässä."

Sanna: "Omin päimme olemme tässä rehmineet kotona".

Vappu: "Mutta tässä yhtenä iltana, kun ei ollut isä kotona, niin me melskasimme; me räimme niin, niin kovasti että… Oltiin sokkosilla ja Sanna oli sokkona. Niin se kun kerran tuossa pöydän luona minua tavotti, niin luikasin pois edestä kuin matikka, niin Sanna tölmäsi pöytään… Hi-hi-hi… Silloin pöytä meni, meni… hi-hi-hi-hi… ylen kuppuraisiaan ja kupitkin kolisten menivät penkin alle."

Reeta: "Kas, kun tuntuu lystiltä, kun niin makeasti naurattaa. Hyviä töitään… vieläpä viitsii muistella. — Ovat aina kuin päättömät, — seinätkin vähällä särkevät."

Sanna: "Pitäähän sitä ruokansa edestä."

Muori: "Kyllähän sitä nuorena on mieli kevyt, kuin kevätlinnulla, mutta tänne asti, kun eletään, niin ei tule liikoja askelia. — — — Vai aikoi Ahtolan isäntä käydä peltonne kylvämässä. Hyvä, hyvä. Niin, kunhan nyt ihmiset auttaisivat teitä tässä huonoimmallanne ollessa, että pääsisitte kohoamaan. Kyllä sitä sitte tuumia olisi. Tuo Pajupuron varsihan kuuluu olevan niittymaata, sitä alkaisitte raivata vähän kerralla niityksi. Talven aikana hakkaisitte metsän haloiksi, kesällä sulan aikana siivoaisitte murrot; ja sitten se vähitellen muuttuisi niityksi. Sillä tavoin me ennen Erkkilässä teimme niittyä Lainiopurolle. Pieni, pahanen mökki se oli Erkkiläkin minun lapsena ollessani; aivan samallainen tantti metsän sisässä, kuin tämäkin nyt. Vaan on siinä nyt leipää ja leivän särvintä… Petäjä-leivällä se on Erkkiläkin tehty siksi, mikä se jo nyt on. Niitty on pellon äiti, sanoo sananlasku. Kun mekin saimme niittyä ja lehmiä oli lähes kymmenen, niin maitoa kun oli yltä kyllin, niin ei ollut leipä määrässä. Usein oli leipänä vain tuohilevyllä paistettua petäjämökeröä, jota kolmikannalla apettiin. Mutta kalaa ja maitoa, kun oli, niin ei hätäpäivää tullut Meillä ei ollut lintuja, niinkuin teillä… En sitä minäkään ole venynyt vehnäisillä, kasvanut kanan munilla. Eivät ne ole kaikki päivät olleet mieltä myöten, eivätkä kaikki atriat nenällä haistaen. Mutta tähän asti on Jumala auttanut."

Sanna: "Mutta me rupeamme hakkaamaan Pajupuron korpea haloiksi."

Vappu: "Alamme kyllä."

Reeta: "Alkaja havukoissa. Mitä häntä hupajaa."

Kerttu: "Kyllä alamme. Vaikka kuusen päivässä jyrsisimme haloiksi, niin tehtyä sekin on."

Auno: "Nyt kun kevään pitkät ja lämpimät päivät tulevat, niin mikäs meidän on hakatessa. Hakkaamme vaan."

Vappu: "Hakkaamme vaan, että korpi raikuu."

Muori käänti itseään kylelleen, vetäytyi vähän koukkuun, pani kätensä päänsä alle, raukeasti lupsautteli pitkäripsisiä silmäluomiaan.

"Nukutaan nyt. Minä huomenna opetan teitä lukemaan. Nukutaan nyt."

Kolmena päivänä oli muori tyttöjä opettanut lukemaan. Kerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Katri ne jo tavata junnasivat Reeta, Riikka ja Saara vielä kirjaimia muistelivat.

Illan lähetessä muori katsahti lempeän silmäyksen tyttöihin, kohotti olkapäitään ja virkkoi: "No, nythän te olette alussa. Voitte jo omin päinnekin alkaa jatkaa. Minä lähden kotona käymään ja tulen taasen teitä ohjailemaan, jos Jumala suopi."

Pani turkin päälleen ja lähti.

Rantaan saattoivat tytöt.

Sanna tarttui syliksi muoriin ja näkyi tahtovan sanoa, mutta ei oikein tiennyt mitä sanoisi. Muori kumartui, taputti poskelle Sannaa.

"Mitä se Sanna sanoisi?"

Sanna: "Kun menette pois. Milloinka tulette?"

Muori kädellään painoi Sannan päätä, kohotti korkean päänsä, katsoi etelän rannalle.

"En nyt, hyvät lapset, tiedä. Jumalassa on juoksun määrä. Jo näyttää ilma lauhtuvan, tuo tuulen perä sinistyvän. Näyttää lientyvän suven näköiseksi. Jos tulee suvi ja huovettaa tämän lumen, niin ei sitä sitte heti pääse. Mutta kyllä minä teitä muistan."

Sanna: "Käyttekö siellä Erkkolassa, että ne toisivat meille jauhoja?"

Muori nyökäytti päätään.

"Käyn, käyn. Jumalan haltuun nyt!"

Muori otti sauvat käsiinsä, kallistui eteenpäin nojalleen ja alkoi harvasteeseen siirrellä suksiaan eteenpäin pitkin Kalliojärveä. Pitkät turkin helmat heilahtelivat leveillä lanteilla puoleen ja toiseen; sauvain suoverot kitjahtelivat Huhtikuun hangessa ja päällä kaarteli kajakka taivas.

Yhdessä ryhmässä seisoivat tytöt rannassa kynsille lyödyn näköisinä ja katsoivat etenevää muoria.

Kerttu: "Tuntuu, kuin olisi viime kerran lähtenyt tuo muori."

Auno: "Niin minustakin tuntuu."

Sanna: "Ei toki viimekertaa. Aikoihan se tulla meitä opettamaan lukemaan. Huomenna tahi ylihuomenna on täällä."

Vappu: "Pyhänä se vasta tulee ja opettaa meitä. Mutta minä silloin jo osaankin enemmän."

Kerttu: "Ei se kule kiireesti, mutta katsokaapa minkä taipaleen on jo mennyt."

Auno: "Mustana pilkkana vaan siintää tuolta selältä. Kohta menee jo tuon saaren anojaan."

Kerttu: "Näyttää niin pieneltä, vaikka on niin iso; — isompi isääkin. Näyttää kyynärän pituiselta vaan."

Sanna: "Eikä erota jalkojakaan enää ollenkaan."

Auno: "Nyt kohta kiertää tuon saaren suojaan… Niinpä tekee. Sinne hupeni."