Читать книгу Pietolan tytöt - Heikki Meriläinen - Страница 12

Sisällysluettelo

Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä, kuin Kassilan muori viimeksi lähti Pietolasta. Pajupuron korpea oli jo neljä latoalaa auennut niityksi ja viisi lehmää, kaksi vasikkaa ja neljä lammasta oli uudessa navetassa. Reeta, Saara ja Martta hoitelivat kotielämistä. Toiset tytöt pitivät huolto ulko- ja metsätöistä. Pajupuron korpeen kulki tyttöjen latu Ja päivä päivältä sen aukea suureni.

Oli kojakka ilta Huhtikuussa. Metsästä tultuaan olivat tytöt syöneet iltaisensa ja illan kajaksen valossa istuivat pirttinsä peripenkillä.

Auno katseli kämmentään ja virkkoi:

"Ilkeä kun tuohon tuli tänä päivänä tuommoinen verirakko."

Sanna: "On minullakin tuossa sormen juuressa aika rollukka ja kihelmöipi pahennusta."

Vappu: "On minullakin, mutta olkoon. Kylläpä tänä päivänä aukesikin korpi sen edestä. Kun Kassilan muori nyt tulisi kattelemaan sitä aukeaa! Sehän se kerran esitteli meille niityn tekoa Pajupurolle."

Kiikka: "Eipä taida muori tulla enää."

Kerttu: "Vuoteen omana on muori; ei tuntenut minua enää, kun kävin tässä viime viikolla. No, kyllä se tuo hauta viepi näköisekseen, ennenkuin se kokonaan viepi. Siinä ei ole mullan muuttamista. Ne suuret silmätkin olivat kuoppaan painuneet ja posket sisään loksahtaneet; ja joka paikassa ei muuta, kuin luut ja sininen nahka ja nukkumaton henki laiden raossa. Hourata hupatti vaan. Mutta se kauniita rukouksia lukee houratessaan… Niin, meiltähän jäi se lukeminen, kuin kantoon."

Auno: "Niinpä teki."

Vappu: "Kova lykky sentään, kun se todellakin jäi, vaikka se Kassilan muori meitä niin toimessaan opetti. Se on todellakin unehtunut, ett'en suinkaan minä iitäkään tuntisi, vaikka jo tavata jaanasin. Ja kirjaimiahan ne hariloivat jo jokainen, mutta kyllä se on unohtanut, hävinnyt kuin tuhka tuuleen."

Sanna istui selkäkenossa, heilutteli oikeaa jalkaansa toisen polven päällä, keikautti vähän niskojaan ja virkkoi: "Hävitköön! Vähä vahinko. Pääsee tämän maailmaa läpi toki oiki luennoin ja laulannoin. En perusta! Lukekoot kirjanoppineet ja fariseukset; kyllä meillä on muutakin työtä. Niinpä toki helppoakin se luenta. Minä muistan, kun Kassilan muorin opettaessa kolme päivää istuttiin, niin hartioita pakotti, kuin olisi suolatynnyri ollut selässä ja pää tuli huomioksi, että silmät valehtelivat."

Vappu: "Sannalla on ollut vaikea, kuin Venäläispojalla. Sekin oli tuumannut, että 'ennen nurmie kynnäis, ennenkuin lukis.' Mutta minä vaan lukisin mielelläni, kun osaisin."

Sanna: "Siinäpä se onkin temppu. Oppineen se on hyvä työtä tehdä; mutta entäs se alku? Siinä se kakka leivotaan."

Vappu: "Tokipa siinä nyt ovat tekijäiset! Kunhan ruvetaan, niin ei muuta, kuin lähtö vaikeinta."

Reeta asetteli kenkiään orteen kuivamaan. Kasvot olivat tympeän näköiset. "Se olikin sana! — Kunhan ruvetaan! Mutta mistä sitä lähdetään? Kyllä et sormestasi ime, älä luulekkaan."

Sanna jatkoi: "Älä luule luuta lihaksi, koiran päätä paistikkaaksi."

Vappu: "Mutta minäpä haen sen aapeluksen. Tuolla se on aitan loukossa romuvasussa."

Auno: "Käy vaan; katsellaan tässä illan valossa…"

Vappu toi aapeluksen, makea hymy poskilla, heitti pöydälle Kertun eteen ja virkkoi: "Tiinä titä oiti, sanoi Pahka-Joona lukkarille."

Kerttu aukasi homeisen aapeluksen, katseli sitä; kutristi kulmansa ja tähysteli oikein tarkasti.

"Vieläpä näkyvät tuossa sen aikuiset puikon jälet, kun Kassilan muori luetti."

Sanna: "Vaan näkyykös muistin jälet?"

Vappu pani kätensä Kertun kaulaan ja tähysteli.

"No onpa todellakin siitä aikoinaan puikon kärellä jyrnälletty, kun vielä jäljet näkyvät."

Sanna: "Annahan minäkin katson… Ka tosiaankin! Kyllä tuota kyntämistä ei olisi paperi kaukaa kestänyt Mutta ii siinä käyköttää ihan entisellä sijallaan, vaan homehtunut on jo parta. Annahan koetellaan, vieläkö muita muistaisi. Ii, ässä, ää. Mutta mikäs se tämä kolmisorkkanen on?"

Vappu: "Se on ämmä. Mutta tuo rengaskorva, mikäs se olikaan?"

Kerttu: "Muistaakseni ee."

Sanna: "Entäs tuo pitkäkaulainen?"

Vappu: "Se on poika-ii, ja tuo taakkaselkäinen se on tee. Ja tuolla tuo tienneuvoja se on myös tee, vaikk'eivät ne ole vähääkään toistensa näköiset. Ja tuo suurimahainen se on ää. Mutta tuo jakkara, lienee se ämmän sukua mutta ei sillä ole kuin kaksi sorkkaa."

Auno: "Se on ämmä, jos en vaan väärin muistane."

Sanna: "Entäs tuo pitkäsäärinen lama-Kaaperi, mikäs virka se sillä on?"

Kerttu: "Se on ii."

Sanna: "No onhan niitä iitä koko poikue!"

Auno: "Ei se ole ii; se on jii, ja tuo nollotus — se on oo. Mutta tuota karhapäätä en muista."

Kerttu: "En minäkään muista."

Kiikka: "Eihän se liene äksä."

Vappu: "Hyh! Äksä on, jolla on tuo rotan häntä perässä. Kyllä minä sen muistan. — — — Kyllä olisi nyt Muori tarpeeseen."

Auno: "Mutta näitä yksikantaisia kirjaimiahan muori ensin opettikin. Katsellaampas niitä täältä toiselta puolen lehteä. Käännähän, Kerttu, siitä lehti… Ka siellähän ne ovatkin kirjaimet, jotka erottaa."

Vappu: "Siinä on kirjaimia, jotka pysyvät näpissä; tuokin ässä on takareellä vedettävä."

Katri pukkasi Aunoa kylkeen ja punastuneena virkkoi: "Katsos, muori on oven suussa."

Kaikki kääntyivät sinne katsomaan ja pöllähtivät. Hetken perästä Sanna virkkoi: "No olettehan te täällä. Terve tuloa! Voi kun on hyvä, kun tulitte!"

Muori ei virkkanut mitään, katseli vaan loistavin silmin tyttöjä. Kurttuiset kasvot olivat muorilla mieluisessa hymyssä ja entinen, harmaapäällyksinen turkki löyhällä. Kaulus repsotti olkapäille käännettynä ja laihoilla suonikkailla käsillään piteli hän turkkiaan kiinnempänä. Semmoisena hartiat hieman kumarassa ja paulakengät jalassa seisoi muori.

Sanna astui muoria kohti, mutta muori väisti, nousi pankolle ja halkoläjän päältä uunille.

Kaikkien kasvoissa näkyi kummallinen väristys; olivat hiljaa, ettei kuulunut hengitystäkään.

Kerttu huokasi syvän huokauksen ja virkkoi: "Kyllä ei ollut se oikeaa."

Reeta: "Sitä minäkin."

Katri: "Minua pelottaa. Hyi, oikein värisyttää!"

Sanna: "Pahalta minustakin tuntuu, — mutta mitä se ennusti?"

Reeta: "Sitä se ennustaa samoin, kuin äitimmekin haamu, että Kassilan muori on kuollut."

Sanna: "No älä nyt semmoisia… Mutta tuleepahan isä tänäkin iltana kotiin… Ompahan lintuja muutamia kepertynyt."

Pieto tuli ovesta, heitti lintunsa lattialle, katsahti tyttöihin ja virkkoi: "Kassilan muori se on heittänyt".

Sanna: "Ilmankos se… No kaikkia sentään! Milloin se on kuollut ja missä sen kuulitte?"

Pieto: "Tänä aamuna oli nukkunut, kuin uneensa. Oli katsellut kirkkaasti yli päänsä ja ihastuen sanonut: 'kas sitä, Jeesuspahan voitti!' Siihen oli naurusuuhun vaipunut."

Sanna: "Kuka sitä kertoi?"

Pieto: "Kassilan Paavo oli arkun lautoja hakkaamassa Jylhänkankaalla, se kertoi."

Vappu: "Jylhänkankaalla! No miksikä niin kaukana?"

Pieto: "Eihän niitä arkun lautoja oteta vanhalle kuolijalle niin likeltä, kuin muita tarvispuita; — eikä niin likeltä, jossa elävät kulkevat."

Riikka: "Minkätähden?"

Pieto: "Niin ne vanhat ovat tarkoittaneet. Sen puun haltija on karjalle pahanluoveinen."

Vappu: "Kun olisi tuossa, niin lähtisin katsomaan."

Auno: "Eipä se tule sillä takaisin."

Katri paiskautui loukkoon kasvoilleen käsiään vasten ja hartiat vapisivat.

Sanna: "Voi, voi, kun eivät semmoisetkaan ihmiset saa elää enempää aikaa, kuin se muorikin."

Reeta: "Onhan se oman ikänsä jo elänyt."

Kerttu ja Auno painoivat otsansa pöytää vasten. Riikka teki vuoteen ja kytjähti siihen.

Siihen siirtyi Marttakin; mutta heti voivahti kipeästi, oikasi äkkiään selälleen, hampaat kirahtivat ja joka jäsen tärisi.

Auno hyppäsi ja virkkoi:

"Kouristi Martan!… Niinpään teki. Voi, voi raukkaa!"

Kerttu: "Siihen koski niin pahoin. No hallitaan, että ei saa niin pahoin pieksäytyä… Auohan noita kouria! Voi, voi raukkaa!… No nyt se heittää… Annetaan vaan olla siinä."

Martan kasvot vaalistuivat. Hän raukesi hermotonna vuoteelle, mutta rinta aaltoili raskaasti ja syvät, sikeät hengitykset epävakaisesti puhkeilivat.

Vuoteelleen kallistuivat toisetkin tytöt ja käsillään peittivät kasvonsa.

Pietokin pääsi iltaistaan syömästä, niin kallistui vuoteelleen ja heti kuului sikeä kuorsaus.

Tyttöjä ei nukuttanut Siitä silmiään he huomisaamuna nousivat ylös tuhrannein kasvoin. Istuskelivat penkillä ja siirtelehtivät paikasta toiseen.

Vasta iltapäivällä otti Kerttu kirveensä ja lähti hiihtämään

Pajupurolle päin. Sinne lähtivät toisetkin, paitsi Reeta, Saara ja

Martta hiljaisina hoitivat elukoita kotona.