Читать книгу Pietolan tytöt - Heikki Meriläinen - Страница 15

Sisällysluettelo

Iltaan vieri purppurainen aurinko.

Lehmät tulivat kotiin. Mutta kovin oudostellen ne turvat maassa kävelivät aukeata paloa, jossa sieltä täältä kitkahteli savua kytevästä lahokannosta tai muuraismättäästä. Kävelivät ristin rastin. Viimein kokoutuivat talon paikalle ja rupesivat suun täydeltä haikeasti ammomaan, rönkyivät pitkät henkäjäkset ja oikein ruumiin voimasta.

Siitä heräsivät tytöt, pyyhkäsivät univeden suupielestään ja hyppäsivät seisalleen.

Sanna: "Minä nukuin aivan siki."

Vappu: "Aivan henkihieverinä minäkin nukuin."

Riikka: "Marttapa tuo nukkuu vieläkin."

Auno: "Antaa nukkua."

Reeta: "Mutta mihinkäs lypsämme lehmät?"

Kerttu: "Ei auta mun, täytyy lähteä metsään tekemään tuohiropehia."

Auno: "Aivan totta, niistähän saamme maitoastioita."

Sanna: "Ja puhtaita!"

Auno: "Mihin se veitsi tuli, lähdemme tuohiperiin?"

Reeta: "Tuossa se on kivellä."

Vappu: "Jäi toki tuo kirves ja puukko sitä lyytä palamatta, kun otettiin ne mukaan tuonne viertoretkelle. Muuten ei olisi kynttä karkeampaa koko päntyeellä."

* * * * *

Metsästä tulivat tytöt ja tuohiropeita oli toistakymmentä.

Reeta, Auno, Sanna, Riikka ja Katri rupesivat lehmiä lypsämään.

Ystävällisesti nuoleksivat lehmät lypsäjiään, loiskauttivatpa joskus karkealla kielellään arkoja palohaavojakin, josta tytöt kipeästi hiivistivät, mutta eivät sitä voineet kieltää lehmiltä.

Kerttu teki yhdestä ropeesta siivilän siten, että keskelle pohjaa leikkasi pyöreän reiän ja siihen pisti havunkerkistä tukon. Se pantiin toisen päälle ja siihen kaadettiin maito, että se juoksi sen havutukon läpi ropeeseen ja siten, puhdistui maito.

Sitte he joivat lämmintä maitoa minkä jaksoivat.

Mutta tähteeksi jäi viisi isoa rovetta maitoa täyteen, jotka he kantoivat metsän rannakseen kuusen juureen ja kuusen koskuella peittivät, ettei karise roskia.

Siihen sammaleiselle kuusenkengälle istuivat tytöt ja kasvot näyttivät iloisemmilta.

Riikka: "Maatappa möllähtivät lehmät tuohon palolle. Kestikki nuokkuu ja märehtii."

Kerttu painoi päänsä kuusta vasten, pureskeli kynsiään ja virkkoi:

"Nuo lehmät sitä ovat tavaraa"

Reeta: "Kun se olisi aina kesä ja näin lämmin, niin noiden turvinhan sitä henkensä pidettäisiin."

Sanna: "Rähmistettäisiin kuin koirankuontolaiset, imettäisiin vaan noita lehmämullia! Mutta mitäs sitte, kun tuo lehti kellastuu ja pohjoinen alkaa puhallella oikeen äitipuolen henkeä? Silloin taitavat käydä keveöiksi nämä Aatamin vaatteet."

Vappu: "Niin käperrymme kuin torakat hangelle! Tuli työtään tekee minkä pakkanenkin."

Aunon rinta nytkähti ja kirkkaina välähtivät tummansiniset silmät.

"Kuolemasta ei ole vielä pelkoa. Siihen kun lehti kellastuu, on vielä monen miehen ikä. Ei tiedä mikä onnen potkaus meitä saavuttaa. Ja jos ei muuta, niin onhan kerjuuvärkit tallessa. On sitä maata muuallakin, ilmaa etempänäkin. Kerjännyt on isä, kerjännyt on äiti; ei tule synti suuremmaksi, jos mekin kerjäämme."

Kerttu: "Se olkoon viimeinen keino."

Riikka: "Ennen kuolen, ennenkuin kerjään!"

Katri: "Samat sanat!"

Sanna: "Mika se on hätänä valmiissa maailmassa! Tuommoisia ahvenen könttäleitä kuin äskenkin paistetaan ja keitetään, niin ei ole tyhjä näpissä; ja tuommoista kullanhohtavaa maitoa palanpainoksi, niin onhan meillä elämä kuin herroilla jouluna!… Mitä se Reeta itkee? Heitetään pois itku, ei siitä lähde ruuan jatkoa. Annetaan ilveksen itkeä, sillä on isommat silmät ja enemmän vettä."

Kerttu: "Niimpä kyllä… Tehdään nyt tähän maja, tehdään semmoinen laukupuoli vaan."

Auno: "Tehdään vaan, onhan se parempi tyhjää."

Kerttu: "Pannaan tähän näiden kuusten välille vahva ulku näin korkealle. Eihän se korkea tarvitse olla, kunhan istumaan sopii. Tänne perälle ja kupeelle pannaan näin korkealle seinää, että tulee noin luisu katto."

Sanna: "Mutta tähän tehdään pieni maja maitohuoneeksi".

Kerttu: "Tehdään vaan. Alkakaa vaan kiskoa koskuvia katoksi; minä laitan seiniä."

Päivä oli maillaan. Yön verhoon hämärtyi hiilakka taivas.

Lehmät olivat paenneet yösyöntiin. Korven helmasta värähteli lehmänkellon himmeä kaiku. Nuotio palaa liekotteli majan edessä, jonka savu laskeutui siniseksi lavaksi Pajupuron laaksoon.

Lehtiselle vuoteelle kallistuivat tytöt. Reeta, Saara ja Martta kyyristyivät aivan vierekkäin, painoivat kasvonsa maata päin ja tuhkivat raskaasti, että hartiat notkahtelivat.

Toisten tyttöin silmät välkkyivät kirkkaina kuni tammikuun tähdet.

Yksi kerrallaan siitä kohoilivat paitsi Reeta, Saara ja Martta ja katosivat kultarantaisen kesäyön mieluiseen hämärään ja yhtyivät toisiinsa noiden savua nihkavien tuhkaläjäin luona entisen asuntonsa vaiheella.

Mykkä oli tienoo, levolla oli luonto. Mutta Kalliojärven pinnalla narahtelivat sorsat ja rannalla hymyili tervennä tuuhea mänty.

Sen juureen siirtyivät tytöt ja silmäilivät viihtynyttä järveä ja nukkuvaa Hyllyäiskeroa.

Vähäpuheisina he istuivat, vaikka kasvoissa liikkuivat levottomat väreet.

Kerttu viimein virkkoi:

"Mikä verkko se nyt peräksi pantanee?"

Auno; "Ei pääse edes ihmisiin, kun olemme alasti kuin rotan pojat."

Sanna: "Emme lähde pyrkimäänkään ennenkuin on suurempi pakko."

Vappu: "Milloinka suurempi pakko on kuin nyt?"

Sanna: "Esimerkiksi silloin, kun ei ole mitä syödä. Enkä minä sittenkään lähde kerjuuseen, en astu kerjuunaskelta. On isän ja äitin kertomukset kerjuuretkiltään siksi tuoreessa muistossa, että siinä tanteret tehdään ennenkuin lähden."

Riikka: "Sen sanon minäkin! On kuollut kummempiakin."

Vappu: "Henkeni säästän viimeiseksi tavalla tai toisella. Köyhyys ei ole vika kun sen kunnialla hallitsee."

Auno: "Henki on eläkkeen poika, se on vanha sananlasku… Vaatteesta on pahin kimpeli."

Kerttu: "Kun olisi edes neulaa ja lankaa, niin näistä tähteistä kokoilisimme ketineitä yhdelle, joka lähtisi käymään Ahtolassa. Sillä emännällä on vaatteita vaivasenkin varalla. Hänelle antaisimme yhden lehmän, kun pääsisimme vaate päälle. Ja jospa antaisivat leipävärkkiä, niin antaisimme toisenkin lehmän. Kyllä meillä maitoa on maidon sijaan kolmestakin lehmästä."

Auno: "Se on paras keino."

Riikka: "Mutta Kellokasta, Maatikkia ja Helunata ei anneta. Lankeri ja Pulmikki ovat matalamaitoisemmat ja semmoiset pahankariset kintturat."

Katri: "Pulmikki on minun nimikkoni, en minä sitä anna".

Auno: "Parhaassa se on vievän mieli. Ei ne sitä toki tahdokkaan… Niin, kukapa alastonna lähti sinne Ahtolaan; säikähtävät ihmiset puolikuolijaaksi?"

Kerttu ei näyttänyt kuuntelevan toisten puhetta, ojenti kätensä niskansa taakse, liitti sormensa ristiin takaraivansa ympäri, keikisti niskansa taaksepäin ja huulet yhteen nipistettyinä suurilla vesiharmailla silmillään katseli taivaanrantoja, katseli kauan aivan rävähtämättä.

Mutta viimein hän virkkoi:

"Niin, se on totta, että me emme ole niin onnettomat kuin nyt näyttää. Noita lehmiä meillä on liiaksi, emme niin monelle saa talveksi suojaakaan. Kaksi tai kolme lehmää panemme vaatteesen, syömiseen ja siemeneen. Ensi työksemme teemme pirtin tuon valmiin uunin ympärille. Tuosta korvesta kannamme hirret ja koirankaulalle salvamme, kuten isäkin ensimmäisen saunan oli tehnyt. Samoin teemme saunan. Sitte rupeamme kuokkimaan tuota paloa, laitamme sen kelpotavalla kylvöön, niin kaunista katselemme tulevana kesänä. Siten on meillä työtä ja ruokaa. Sitte kun olemme heinän tehneet, niin teemme navetan samalla tavalla kuin pirtin ja saunankin pyöreistä hirsistä. Mutta nyt tuohen irti ollessa pitäisi katoiksi kiskoa tuohia. Ja siinäkään ei ole kaukaista, yksi päivä niitä antaa, kun menemme tuohon pahkalehtoon."

Sanna: "Siihen tuumaan minä tartun ensimmäiseksi!"

Katri: "Siihen minäkin!"

Riikka: "Samat sanat."

Vappu: "En ole muita kipeämpi"

Auno: "Hyvä tuuma. Mutta se on ensimmäinen harkittava, että miten pääsemme vaate päälle."

Vappu: "Sinne Ahtolaan sitä pitää lanttasta, kuten Kerttu jo sanoi."

Auno: "Alastikko sinä menet?"

Sanna: "Vaikka alasti, hyvä ei hävetä."

Vappu: "Onhan noita hameensiekaleita, ommellaan näistä muutamille vaatteet, toiset ovat alasti sen aikaa."

Auno: "Sepä juuri, että ommellaan, — mutta miten, kun ei ole neulaa eikä lankaa?"

Vappu: "Puretaan verkosta lankaa, tehdään katajasta neula ja ylenluoden ommella kurnitaan, niin anna luihottaa!"

Sanna: "Mutta oikein todella, sehän on mainio keino. Se naula vetää."

Katri: "Se oli hyvä neuvo."

Riikka: "Ei muuta kuin huomisaamuna ruvetaan askartelemaan. Tehty on työ alotettu… No silloin sen tietää talon omakseen, kun noin tyhjästä lähtee. No tyhjästä Jumala maailmankin loi… Mutta missä mahtaa olla isä? Ei ole ollut päästään selvä sitte äitin kuoleman ja nyt… Voi, voi sentään, jospa olisi pysynyt edes entisellään!"

Koira juosta leuhotti metsästä.

Vappu: "Kas Musti tulee! Voi, voi Musti miekunaa, kun olet iloinen! Luulin sinut palaneen, kun ei näkynyt. No mikä sinulla on kun niin leimuat? Voi, voi, kun olet mielissäsi! Onko sinulla nälkä? Kyllä se on nälkä nyt koirassa, ihan keskellä koiraa on nälkä. Kyllä se on nälkä, kun olet niin livakkana."

Sanna: "Mutta kuka se kulkee tuolla ahon reunalla?… Isä se on, käyskelee kuin haamu tuonen mailla… Tänne tulee… Se näyttää olevan tajullaan."

Kerttu: "Tajullaan se näyttää olevan".

Alla-päin ja silmäluomet turvoksissa ukko käyskeli öistä paloa sanaakaan lausumatta. Tuli aherruksen vaiheelle, jossa muutamat kekäleet vielä savua kitkahtelivat.

Siihen hän istui nokiselle kivelle ja katseli mykkää uunia, joka tylysti katseli ahjojen keskeltä.

Tytöt toivat päivällisen: kalapadan, paistinkalalevyn ja maitoropeen

Pieton eteen.

Pieton suu hymähti, mutta jäykistyi jäljelleen ja alla päin rupesi syömään. Ei näyttänyt mitään ajattelevan, mutta hiljakseen virkkoi:

Tuo koira ei antanut nukkua… Kun makasin kuusen juurella, niin ulvoi ja vokisi luona.

Enempi ei hän puhunut; söi melkein runsaan aterian ja syötyään köllistyi tuhkaiselle kentälle nokinen kivi pään aluksena ja peitteenä aamuruskon kultaiset siivet.

Vappu antoi ruuan tähteet Mustille, joka häntä lupallaan haveltaen söi maittavan ateriansa. Pitkällä kielellään sitte loiskautteli suunsa ympäryksiä, luihautteli karvojaan, vilautteli muutamia ystävällisiä silmäyksiä tyttöihin ja kytjähti kynsiensä päälle Pieton eteen ja raukeasti ummisti silmänsä.

Menivätpä tytötkin majaansa, kallistuivat lehtivuoteelleen vaikka jo kuusissa juhisi mieto huomentuuli; aamun hohtoa joi Hyllyäiskeron mahtava harja ja länteen painui tumma yö.

* * * * *

Puolipäivän aurinko lauloi huolien jättämätä tyttölatajasta majan köyhälle vuoteelle. Etelän vaisu tuuli tuoksutteli niukkaa savua nuotion riutuneista kekäleistä vasten majan suuta, että paarmat ja hyttyset pakenivat hiljaisen majan alastomista asukkaista.

Lehmät kiitivät paarmain käsissä ympäri paloa ja ammoivat haikeasti.

Siitä heräsivät tytöt.

Silmiään hieroen ja korvallistaan raapien he selvittelivät itseään unentöhmeröstä ja vaivaisesti toinnuttelivat jaloilleen.

Reeta ja Riikka ne lähtivät lehmiä lypsämään ja niitten avuksi Saara ja Martta kärpäsiä hosumaan.

Kerttu, Auno ja Sanna lähtivät verkkoja kokemaan. Katri ja Vappu saivat ruveta tulta laittamaan ja pataa pesemään valmiiksi.

Verkkomiehet toivat melkoisen kopareen pyristeleviä kullanhohtavia säynäjän neituria ja kyrmyniskaisia jukuripäitä ahvenia. Niistä paistain ja keittäin laitettiin murkinata.

Riikka se kävi isää herättämässä, repi käsistä ja jaloista ja kiljahteli, mutta eihän se tointunut. Eipä tiennyt uupunut mies vaikka paarmat ja kärpäset suristen pitivät syönnöstään verisellä tanterellaan ukon pinttyneellä kaulavarrella ja partaisella korvallisella.

Iltalypsyissä oli jo päivä, kun ukko nousta konkoi ylös.

Riikka toi paistinkalaa ja maitoropeen. Pieto rupesi syömään. Näpillään lohkoi levyltä mureata paistinkalaa selkäviillon siian kyljestä, kolmikannalla pisteli suuhunsa, ryyppäsi maitoa päälle ja puoliummessa silmin unisennäköisenä purra mutusteli.