Читать книгу Pietolan tytöt - Heikki Meriläinen - Страница 4

Sisällysluettelo

Vuorien kiertämän Kalliojärven itäisimmässä lahdelmassa loivan kuusikkoviitarinteen päivän kaltevalla niemellä kyhnötti Pietolan matala uudistalo. Eteläpuolella taloa, lahdelman takana, kohosi mahtava, kuusikkoviitarinteinen ja jäkäläkuljuinen Hyllyäiskero niin korkealle, että moneksi viikoksi Pietolan asukkailta anasti taakseen talvisen auringon. Luode- ja pohjoispuolella seisoi tummine kuusikkorinteineen lamuharjainen Karhurovan juontea selänne. Idän suulla, aivan lähellä taloa, nuokkui partainen aarniokuusikko, jonka helmassa lirisi mutkainen Pajupuro. Lounaan ja lännen ranta yli tuon Kalliojärven oli vuorista vapaa. Sinne, matkalintujen tien suunnalle, kantoi silmä siintäviin vuoriin, jotka kaukaisuudessa liittyivät taivaanrannan pilven kaistaleihin. Talon kohdalla rantaan päin, oli sileä, pulleaselkäinen harjanne, joka kaudonkärkiselle niemelle pisti kivikkorantaiseen järveen. Siinä, niemen nenällä, lähellä rannantöyrästä, seisoi tarvaslatvainen, juuresta karsittu tuuhea mänty, jonka takana kauan viipyi kevätillan laskeva aurinko.

Huoneita oli Pietolassa pirtti länteen perin, sen edessä pistosporstua. Pohjoispuolella oli pieni navetta, sen edessä harva kontulato ja havukattoinen tanhua. Luoteen puolella, ulompana kartanosta, oli pieni puoti kötykkä, eteläpuolella taas lähellä rantaa, turvekattoinen, aidastunut sauna.

Peltoa oli Pietolassa parin tynnyrin ala, joka lahtisina siekaleina kierteli ympäri kartanoa ja jota kuokalla ja lapiolla Pieto piti sulana ja haravalla sekoitti siemenen kun se aika sattui.

Kaksitoista vuotta oli Pietolassa tuli palanut, kuin Pietolla ja Liisalla oli jo yhdeksän lasta ja kaikki tyttöjä. Tyttöjen nimet, vanhimmasta nuorimpaan, olivat: Reeta, Kerttu, Auno, Riikka, Sanna, Vappu, Katri, Saara ja Martta. Kerttu ja Auno olivat kaksoiset, samoin Sanna ja Vappu. Reeta oli neljää vuotta vanhempi Kerttua, ja oli jo täyttämässä kahdettatoista.

Vasun pohjaan oli vitsoilla nidottu kätkyen jalat ja siinä kaksi viikkoinen Martta pudisteli piikkoriepuisissa kapaloissaan ja kirahteli kuivasti. Huulet etsivät ruokaa ja sameat silmät tylsästi harreilivat korkeutta.

Siihen ryöpsähti äiti, mutta hetken perästä nousi, hiljalleen heilutteli vasua ja hymysuin, suurilla ruskeansinisillä silmillään palavasti silmäili kehtoa; muhkeihin kasvopäihin keräytyi herttainen punastus, äiti vilkasi leimuavan silmäyksen Pietoon ja virkkoi:

"Tuleppas sinä nyt vähän heiluttamaan, että varveneisi tuosta nukkumaan. Silmät sillä jo vyöryvät kiinni… Tulehan vähäsen liekuttamaan. Minä teen luudan noista varvuista ja joudun laittamaan iltaiskeittoa."

Pieto astui verkalleen kätkyen luokse, istahti pölkylle, vasemman kyynäspäänsä varasi polveensa, kasvonsa nojasi turpeaan kämmeneensä, oikealla kädellään soudatteli kehtoa; leveissä kasvoissa ilmaantui tyyni ynseys ja verkalleen ja raskaasti lupsautteli pitkäripsisiä, vahvoja silmäluomiaan.

Liisa taitteli varpuja luudan pituisiksi, istahti lähelle kätkyttä pölkylle, latoi niitä varpuja luudaksi, silmäili Pietoon, silmäili kehtoon ja virkkoi:

"Katsoppas, Pieto, kun se nyt nukkuu makeasti; on niin autuaan näköinen. Katsohan, miten se turvallisen näköisenä lepottaa… Siinä sinun näköisesi tyttö. Tuokin otsa — — tuommoinen pyöreä pullukka, keskeltä vähän lantto, ihan kuin sinullakin; ja tuosta nenästä tulee semmoinen lyhyt ja vahva tökerö, kuin sinullakin. On se isän tyttö se."

Pieto kallisti päätään kehtoon päin ja virkkoi:

"Kunpa olisi edes poika, mutta: tyttö on lapsi onnettoman, vuohi vaivasen eläin."

Liisa taputti Pietoa ja sanoi:

"Sitä sinä, Pieto, aina nuriset. Mutta ethän tiedä, jos ne ovat yhtä hyvät, kuin pojatkin."

Pieto: "Ei ole tytöissä pyssyn metsään viejää… Suut suurenevat, saaliit vähenevät."

Liisa: "Älähän huolehdi. Kyllä se Jumala aina murheen pitää luoduista lapsistaan. Mikäs meillä on hätänä? Valmiissa maailmassa mennä nuivataan, yksi päivä kerrallaan… Sinä nyt taasen olet nurrutuulella, kun tänäpäivänä ei metsästys onnistunut. Mutta saattaahan toinen päivä korvata tämänkin. Onhan meillä vielä syömistä. On aitassa viisi metsoa, ja teiriä ja pyitä on kai niitä kymmenkunta. On sitä vielä talvea saada. Vasta ollaan Marraskuussa, talvi sydämmellähän ennenkin olet enimmän saanut."

"Sitä sinä aina valitat, että ei lapsistasi tule auttajaa metsästyksessä. Etkö muista, miten Ilveskankaan Malla ennen metsästi, — metsästi kuin mies? Mistä tietää vielä, kuinka monesta noistakin tulee metsästäjiä, jotka tuossa makaavat. Katsohan tuota joukkoa, tuota punaposkista joukkoa tuossa lautturissa, — katsohan, miten ne hymyilevät. Eipä kellään ole vihannampia lapsia, kuin meillä. Ei noita tiedä vielä, miten ne isää auttavat. Reetasta kyllä näkyy tulevan karjanhoitaja. Navetassa se jo lammasten ja lehmäin kanssa nuutostaa päivät, siellä se on nytkin. Se on jo kättä pitempi eläimiä hoitamassa. Sitenhän ne nousevat yksin päivin."

Liisa nousi seisalleen, taputti Pieton partaista kasvoa ja virkkoi:

"Ei olla millämmekään."

Pieton kasvot lauhtuivat. Hän kohotti mustatukkaista päätään ja tuhkanharmailla suurilla silmillään leimautti Liisaan lämpymän katseen ja virkkoi tyytyväisellä painolla: "Mihinkäpä tästä mentänee?" painoi mustan, tymperäpartaisen ja leveän leukansa kämmeneensä — ja lievännäköisesti silmäili kehtoa, silmäili Liisaa, joka laittoi pystyvalkeaa takkaan, pesi pataa ja laittoi lintukeittoa kiehumaan.

Liisa palosteli poltettua metsoa pataan, vilkasi Pietoon: "— Pannaankos kokonaan tämä lintu pataan. Eihän mahtane tointua tuo moskajoukko iltaselle?"

Pieto: "Panehan kokonaan ja pari pyytä lisäksi." Liisa: "Pannaan nauriita enempi. Kyllä tästä toki tulee vellin höystöä yhdestäkin metsosta — tämmöisestä suuresta kantturasta. Parempihan on pitää suu säkkiä myöten."

Pieto: "Parempi kerta kyllä, kuin aina niukka. Panehan vaan pari pyytä tai teiri lisäksi. Eiköpä heitä metsässä liene toisia."

Liisa otti teiren rahilta käsiinsä, rupesi sitä leikkelemään kappaleiksi ja virkkoi hymyillen:

"Pannaanpa vaan sitte, kun niin tahdot. Syöpi kyllä suu satakin kekoa, vaan kekosellakin elää… No mikäs nyt Reetalla, kun niin punastuksissasi tulet?"

Reeta: "Kassilan muori tulee tänne. Tuossa on jo kartanolla… jo tulee tänne, kuuluu jalan kopse." Liisa: "No anna tulla… Kas kun tulitte! Terve tuloa! Olen kaiken päivän ajatellut, ett'eikö muori enää muistakkaan meitä täällä."

Kassilan muori laski nyytynsä penkille, heitti turkkinsa naulaan ja kiskasi huivin päästään. Marraskuun kolean tuulen punastuttamin kasvoin ja loistavin silmin, läheni kehtoa ja virkkoi:

"Pitihän minun toki lähteä teidän perheen uudistustanne katsomaan… No jopa se nyt Pieto on tainnut saada mieluisensa kätkylinnun, kun niin tyynesti soudattaa nyrkyttelee."

Liisa: "Eipä se kovinkaan tunnu olevan siitä mielissään; vaan hyvänäänhän sen nyt saa pitää… Sitähän tämä nurisee, kun ei saa yhtään poikaa."

Muori: "Ihmisinä niitä pidetään tyttöjäkin… No jopa siellä onkin lihava tytön loskare. Voi, voi, kun mässöttää kasvot, kuin vuosikkaalla ja kaksi leukaakin on kuin lukkarin muorilla! Kylläpä siinä ei olekaan Pietolla tyhjä soudatettavana… Mutta sepä on itse näkösensä… Ei sentään, on siinä kumpaisenkin osaa. On tuo nenä isän ja tuokin otsa vähän, mutta kulmat ja nuo hymykuopat ovat äidin puoleen… Nukkua sihottaa se vaan eikä tiedä elämän huolista… Mutta missä ne ovat toiset? Reeta tässä vaan on. Tämähän se on jo suuri tyttö. Ja se on isän näköinen, kuin suustaan sylkenyt… Kas tuollahan ne toiset jo nukkuvat oikein yöteloillaan."

Liisa: "Siellähän ne nukkuvat. Ne ovat iltaunisia, kuin kananpojat. Kun ilta vaan alkaa pimetä niin alkavat unillaan kätistä ja hierovat silmiään — niin olen aina tehnyt vuoteen, jossa saavat yönsäkin nukkua yhteen perään. Ja joutavatpahan nuo töiltään. Kyllä ne aamulla ovatkin aikanaan kilkattamassa."

Muori: "Mutta ne eivät ole karvakatoja yksikään. Suusta syöneen tuntee, ihosta ilman istuneen. Eivät ne ole hukkaan syöneet; kasvot kuin leipäreet… Kyllä siitä vuosikymmenen perästä joukkoa pemahtaa."

Liisa: "Kyllähän se sitte mäki velkansa maksaisi, mutta nyt tässä ovat länget lujalla olkapäissä, kun ovat tuossa kaikki pieniä, ei toinen toistaan kykenisi tulesta auttamaan. Ja kun syöminen on saamisessa, elämä ulon varassa, niin kyllä se kinnaroittaa. Mutta antaapa hänen vaan mennä yhden päivän kerralla. Terveinä kun lienemme, niin metsä ja järvi meitä kyllä osaltaan elättää, ja leivän jatkoa otetaan petäjästä."

Muori hymyillen katseli yhä nukkuvaa tyttöjoukkoa:

"Elätikseen se on Jumala luonut kaikki ihmiset… Mutta enhän muistakkaan. Minulla olisi täällä nyytyssä tuomisia tuolle pienelle nukkujalle. Tässä on, katsoppas Liisa, — tässä on näitä vaatteen apuja ja tässä ruo'an apua. Myöhästyneet ovat nämä saunaiset, mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan."

Liisan silmät remahtivat. Hän laski löyhästi käsiään yhteen:

"— Herra Jumala! No mihin se nyt sopii, kun olette kantaneet meille puolen talouttanne. Eihän se nyt mahdu maille eikä halmeille semmoinen paljous. Voi, voi! tuommoiset jäärän nivuset, kolme tuommoista leipämöykkyä ja voirasia. On tuossa varmaan enemmän, kuin neljä naulaa tuommoista kesävoita kuin kultaa ja juurtoleipä kuin mikä seulan pohja. No on nyt puoleksi talvea syömistä. Ja — — entäs näitä vaatteita! Mitä te nyt ajattelitte, kun tuommoisen lakanankin kannoitte ja tuommoisen peitteen! Entäs vielä näitä pienempiä riepuja, kuinka monta! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista. No ei vähä! En tiedä mitä minä sanon teille tästä. — Katsoppas nyt, Pieto, eikös tule syömistä, jos syöpiäkin."

Pieto kohotti kumaroita hartioitaan ja virkkoi:

"Eivät ne kauaksi kestä."

Liisa pani tavarat pöydälle, siirtyi takan luokse kohentelemaan tulta ja sanoi:

"Tässä on meillä lintukeitto tulella. Pitää muorinkin jäädä yöksi meille pitkästä kotvasta, meidän lintukeitolle. Eipähän teillä lapset itkene kotonakaan."

Muori istahti pölkylle kätkyen ja piisivalkean välille, heitti suonikkaat, vahvat kätensä helmaansa, katsahti ympäri matalaa pirttiä, katsahti tyttöjen vuoteelle, katsahti kätkyeen ja mieluinen myhäily loimakoissa kasvoissa, virkkoi:

"Olen mielelläni yötä, vaikka kyllä kai nyt ei yö silmää kaivaisi, kun on tuommoinen täysi kuu, mutta on niitä minulla päiviäkin. Yötä olen täällä."