Читать книгу Pietolan tytöt - Heikki Meriläinen - Страница 14

Sisällysluettelo

Niin elettiin. Ajat eellehen menivät, vuosi vuotehen liittyi.

Siirtyipä toinen kesä käsiin.

Oli poutapäivä Heinäkuun alussa. Etelän mieto tuuli hiljaa läikytteli Kalliojärven luisua rantaa ja harvakseen heilutteli kasken ruskealehtisiä, kuivia oksia.

Pieto katseli taivaalle, katseli kaikille ilman suunnille.

"Nytpä on paras kaskenpoltto."

Ei tarvittu toista käskyä. Tytöt juoksivat aittaan. Siellä pukeutuivat sitä varten varustettuihin repalevaatteihin ja panivat virsut jalkaan.

Oli jo virsut jalassa Pietollakin; lähti kävelemään kasken sivua ja virkkoi: "Tuolta altatuulen sytytetään. Annetaan vastatuuleen palaa, niin se palaa hitaammasti ja palo tulee parempi. Niin ennen vanhat sanoivat."

Pieto se iski tulen ja viritti tuohikäppyrän. Pisti sen kasken laitaan, jossa se alkoi liekotella ja pikkuinen, musta pulppuileva savu pyörteisenä kallistui metsään. Jokainen tyttö otti tuohilevyn, jolla pistelivät tulta kasken ranteeseen. Iloisesti se alkoikin palaa rekotella ja näpeästi levisi pitkin kasken risuista lievettä. Oli kasken takasivulla kuin savuinen aita, joka nojautui metsän rinnettä vasten. Mutta kohta leveni tuli paksumpaan kaskeen. Kerta kerralta suureni tulen voima ja mustanharmaina pyörteinä virkeästi nousi sakea savu korkeutta kohti. Jo jymistä alkoi maa tulen voimasta. Havuluutineen tytöt ja Pieto varttuivat tuulen alla, ett'ei tuli metsään pääsisi. Kun kanervikko rupesi palaa kurnaltelemaan, niin silloin hosuivat havuvastalla tulta, että se tukehtui. Siten torjuttiin metsän puoleinen laita. Pieto se tuohoskeli jälelle jääpiä niemekkeitä, mutta tytöt olivat aivan huolettomina. Iloisina he katsoivat, kun mustanpunertavat liekit kuhisivat kuivissa kuusen havuissa ja purkivat tervamustaa savua, joka mahtavana patsaana kohosi korkeutta kohti täyttäen ilman, ett'ei aurinkoakaan näkynyt kuin joskus vilaukselta; ja silloinkin punaisena, kuin veri.

Kerttu luutansa varrella tonki paloa, otti multaa kouraansa, haisteli sitä ja tuumaili:

"On tuo multa, kuin talkkunata. Voi, voi kun tämä on hyvää! Kyllä tuohon pätii siementä hämmentää."

Auno: "No pyörteessä siitä oras lähtee."

Sanna mielissään hykerteli käsiään ja loistavin silmin virkkoi:

"No erinäköinen se on tulevana kesänä näillä aioin. Piilossa ovat nuo mustat kannot; siinä kuhisee tuota pitkä ruis… ruis kuin hanki! Ja silloin leivältä paistaa pienen Pietolan ympäristö. Silloin sanotaan, että eletään sitä meilläkin! Humu kuuluu, eikä köyhyyttä!"

Katri: "No älä nyt noin ole vielä hyvilläsi. Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa."

Sanna: "Jos vaan tämmöinen kesä sattuu, niin siinä ei auta muu, kuin totuus. Ruis kuin seinä seisoo tässä tulevana kesänä."

Kerttu: "Eivätpä ne ole kesätkään kaikki yhtäkaikki. Vuosi on vuoden veli, vaan ei vuoden vertainen, sanoo sananlasku."

Vappu: "Katsokaapa tuota Karhurovan lievettä, kun koko rinne on savun vallassa, että pisimpien puiden latvat pistävät esiin sinisen harmaasta merestä. Ai ihme, kun tuo on somaa!"

Sanna: "Lähtevät sieltä nyt sääsket… Soo, herra Jumala!… Mikä se oli se jyräys?"

Kaikki kauhistuivat ja harreilevin silmin joutuivat katselemaan ilman kaikille suunnille. Pahoin pöllistyi Pietokin.

Kerttu: "Ukkonen se oli."

Auno: "Tuolla pohjoisessa on pilvi."

Sanna: "Olkoon siellä; ei se tule tänne vastatuuleen,"

Kerttu: "Vastatuuleenhan ukkosen pilvi aina kulkee…! Kas, ai vanhan se lientyy tännepäin! Tässä päällä on jo liennettä."

Riikka: "His… miten lyöpi! Voi, voi!… Se olikin jyräys se. Voi, voi, mihin me menemme?"

Katri vapisten: "Ollaan vaan tässä. Ei sitä saa Jumalan ilmalla pakoon juosta."

Reeta: "Jo tihmoo vettä. Tuohon käsiselälle putosi jo. Voi kun ei kerinnyt palaa tuo kaski ennen!"

Sanna: "Kun tuulisi, niin ei se kauan viipyisi; vaan nyt jo aivan tyyntyi. Aivan pystyyn nousee savukin."

Kerttu: "Mutta, mikäs tuolla rinteellä puita huojuttaa?"

Auno: "Sieltä tulee tuuli. Kas, jo kuuluu johina! Voi, voi, minkälainen ilma tulee!"

Vappu: "Puut kaatuvat tuolla metsässä."

Kerttu: "Voi miten reuhtoo tulta."

Auno: "Kun kokonaiset kuuset nousevat ilmaan! Kas miten reuhuavat, kuin revontulet! Voi, kun on hirmuista."

Sanna: "Miten jyrisee tuo tuli, että maa täräjää! No on tulella voimaa; ei uskoisi, jos ei näkisi. Nyt ei ole kaukaista kaskessa. Mutta lähtevät nyt varmaan sääsket kartanostakin, on aivan savun kapalossa, ei näy vähääkään."

Vappu: "Kovinpa nuo sääsket viime yönä olivatkin kiiteisillään, huutivat: 'en minä, en minä' ja purivat sentään kuin koirat; mutta eiköön siellä nyt juoksu tule."

Riikka: "Niin luulisi."

Reeta kauhistuen:

"Mikä isällä, kun huutaa? Voi, voi!"

Kerttu: "Lähdetään katsomaan."

Auno: "Voi Jumala, koti palaa! Voi hyvä Jumala, koti palaa! Koti palaa!"

Huutaen ja parkuen juoksivat tytöt kasken ympärystää. Valkeat virsut vilkkasivat ja siekaleiset hameet rempalehtivat polvissa.

Pieto juoksenteli sinne ja tänne, tapaili jotakin käteensä, mutta ei näkynyt tietävän mitä ottaisi; juoksi rantaan, tuli samassa takaisin ja kiljasi kovalla äänellä: "sammutetaan!" Otti aidaksen ja juoksi tuleen. Mutta liekit löivät ympäri korvia ja tukka paloi. Kahden käden pieksi hän päätään ja juoksi pois tulen alta, silmäili taakseen ja parahti itkun sekaisesti:

Jo palaa navetta ja lato! Voi Jumala nähköön!…

Sitte tukkaansa repien ja parkuen pakeni savun läpi metsään.

Tytöt parkuivat toimettomina eivätkä tienneet, kun myrsky lennätti kaskesta palavia hiiliä ja liekit löivät ympäri korvia.

Kerttu: "Voi palamme tähän! Juostaan hyvät ihmiset pois!"

Reeta: "Minä palan; selässäni on tuli! Revi pois paita! Palan, palan!

Herra Jumala!"

Auno: "Voi palamme kaikki! Mennään pois! Tulkaa tänne, hyvät ihmiset!

Jumala armahtakoon!"

Pois tulen alta siirtyivät tytöt. Kaikilla olivat vaatteet tulessa, että kiittivät, kun saivat revityksi toistensa päältä pois ja sitte sammutetuksi. Mutta sitä ennen kerkesi tulla monta haavaa.

Kerttu: "Aitassa on, on meillä vaatteita, otetaan ne pois."

Mutta samassa löi käsiään yhteen ja parahtaen virkkoi:

"Tulessa on… Onnettomat! Voi rakas Jumala meitä!"

Myrsky suureni, ukkonen löi tulta ja jyräys jyräystä seurasi, että maa tutisi jalkain alla ja kaiku kaikua ajeli vuoresta vuoreen. Savenkarvaiseen pilveen kääriytyi taivas, että ilma pimeni ja vettä satoi, että virtana juoksi pitkin paloa, jossa tuliset kekäleet suhisivat tuoksutuin valkeata höyryä ilmaan. Huoneet kohisivat ja roskivat liekkien jaloissa, jotka ulvoen riehuivat myrskyssä.

* * * * *

Myrsky taukosi. Pilvi vetäytyi pois omia matkojaan ja jätti jälkeensä hiilakan sinisen poutataivaan. Hauteisesti paistoi läntinen aurinko vettä itkevälle palolle, jossa märät rantteet höyrysivät ja liekehtivät hiillokset kuhottivat pirtin nokisen uunin ympärillä.

Kalpein kasvoin silmät punaisina ja rintojaan painellen seisoivat tytöt kuni aaveet palolla.

Tuli Pietokin metsästä. Silmät olivat pöheiset, silmänluonne peloittavan ankara. Käsissä oli hänellä pitkävartinen viertoluuta. Sillä alkoi rostia sitä hiillosta ja sanoi käskevästi, että:

"Sukkelaan sammuttamaan! Missä se Reeta on? Sammuttamaan, ettei pirtti pala! No sukkelaan tänne luutinenne! Tästä se tulee kartanoon. Voi, voi, kun ei vaan palaisi kartano! Tuokaa vettä! Kohta se tulee kartanoon. Varotaan edes pirttiä! Vaikka muut palaisi, kunhan ei pirtti palaisi. Mitä siellä seisotte kuin tontut? Tuokaa vettä, ettei pirtti palaisi! Voi, voi, aivan tulee likelle!"

Sitä hoki ja pieksi hiillosta. Tytöt juoksivat isän kimppuun. Kerttu alkoi:

"Isä kuulkaa! Isä, isä, kuulkaa! jo se on palanut Isä kulta, kuulkaa nyt, jo se on palanut. Älkää houratko; katsokaa, ei kuin hiillos on jäljellä!"

"Tuolla on pirtti, ei se ole palannut", virkkoi Pieto ja ojenti järvelle päin kädellään, pieksi laudallaan hiillosta ja kierteli ahjoa.

Jo syttyi luuta ja lenti varresta taaksepäin palolle, jossa se rotisten palaa leimusi. Tytöt tarttuivat Pietoon ja vetivät pois hiilloksen luota ja neuvoivat:

"Tuossa on pirtin ja tuossa navetan ja ladon sija, tuossa saunan ja tuossa aitan."

Silloin näki, ettei ollut mitään jäljellä, katseli ympärilleen, astui lähelle pirtin sijaa, katseli onnettoman näköistä uunia kekäleiden keskellä.

Siihen isän ympärille likenivät tytötkin nokisina, virsut jalassa, eikä muuta vaatetta kuin siekaleiset hameet päällä. Mykkinä, alla päin ja hyppyset suussa katselivat yhtä kystä kynnelleen, katselivat ympärilleen ja hyrähtivät sitte kaikki valtavaan itkuun…

Tuokion puserrettuaan kuumia kyyneliä, tunsivat rintansa tyhjemmäksi. Pieto erosi ja allapäin käveli metsään. Tytöt jäivät paikoilleen, istahtivat paljaalle palolle ja kyyneltensä läpi katselivat Kalliojärveä, jonka pinnalla hiljalleen lipottelivat herttaiset aallonväreet.

Kerttu pyyhki tahrauneita silmiään ja sanoi:

"Meillähän on verkot järvessä. Lähdetäämpäs hankkimaan kalakeittoa."

Katri: "Venehän paloi."

Sanna: "Tehdään lautta noista rantteista. Vitsoilla aidotaan muutamia rantteita yhteen, niin on vene valmis."

Viisi isoa kuusirantetta sidottiin vitsoilla toisiinsa kiinni.

Kerttu ja Sanna ottivat pitkät kepit käteensä, menivät lautan päälle ja järven pohjasta työntivät lauttaa ulapalle päin niinkauan kuin sauvat ottivat pohjaan. Mutta kun syille tulivat, niin meloivat puolelta ja toiselta. Siten lautta hiljalleen liukui eteenpäin.

Toiset tytöt törmällä katsoivat jälkeen.

Auno hytkähti itsekseen, suu meni hienoon nauruun ja virkkoi:

"On kummannäköinen tuo matkue, ovat kuin manalaiset! Kaksi puolialastonta ja likaista kuin nokitonttua mustan lautan päällä harrivat ja kulkevat veden pinnalla… Vaan kun sattuu, niin ne ottavat kalat verkoista kuin paremmatkin kulkijat."

Reeta: "Mutta suoloja meillä ei ole raettakaan. Ne ovat menneet siinä, missä muutkin tavarat."

Auno: "Minäpä tiedän suoloja. Tuolla Kellojärven rannalla Sipolan kalasaunassa minä näin suoloja, lähden sieltä hakemaan… Mutta pataa sitä ei ole. Vaan voimmehan vartaassa paistaa ja hieroa suoloissa."

Reeta: "Patahan toki on. Kaikeksi onneksi satuin sen tänä aamuna viemään järveen, että puuron pohjautunut likoaisi, niin sitä lyytä jäi."

Auno: "No hyvä, hyvä! Sepä oli koko onni!…"

Katri: "Minä lähden suolaperiin; kyllä minä ne löydän."

Lautta likeni jo rantaa.

Rannan kiville rientivät tytöt katsomaan saaliita. Vappu hyppäsi korkeimmalle kivelle, kätensä alta katsoi ja virkkoi:

"Voi minkälaisia siiankämpäleitä! Ja tuommoisia kyrmyniskaisia ahvenen köriläitä!"

Sanna hyppäsi lautalta maahan.

"On siinä kaloja. On semmoisia ahvenia, joittenka maamalot eivät ole vanhalle."

Auno: "Niin tulivat kalat kuin silloinkin."

Kerttu: "Mikäs auttoi."

Tytöt perkkasivat kalat.

Reeta se oli kokki, leikkeli palaisiksi suurimpia ahvenia pataan. Toiset tekivät vartaat, joihin pujottivat siikoja ja tulivat paistamaan hiilloksille. Reeta laittoi patansa hiilloksen päälle.

Sanna: "Paistetaan viime kerta tässä lämpymässä."

Reeta: "Onneton lämmin!"

Kerttu: "Minulla karvastelee selässä noita haavoja, jotka paloivat.

Katsoppas, Auno, minkä se on näköinen."

Auno: "Kyllä se on kipeännäköinen, on pöhöttynyt kokoselkä ja kolme kämmenen laajuista lemparetta on aivan orvasketulla ja visvaa kihoaa. Mutta katsoppas minun olkapäitäni, ja on siellä selässäkin muudan kohta, jota kirvelee."

Kerttu: "Ei tuolla selässä kummia näy, mutta tuo olkapää on paha, on noin laajalta aivan punaisena ja visvarakoilla."

Sanna käänteli siikavarrastaan hiilien päällä.

"Vähä muusta, kunhan on heikko henki jäljellä. Kyllä elävä eteensä katsoo."

Riikka: "Kyllä on katsomista."

Vappu: "Kyllä nyt suoraan pidetään!"

Reeta: "Elämästä puhutte!"

Riikka: "Kunhan mennään niin pitkälle kuin päästään, niin sitte uskotaan."

Sanna: "Niinhän se jäniskin tekee: Se menee koiran edessä minkä jaksaa ja sitte pistää päänsä pensaaseen."

Sanna otti kärisevän kalansa pois hiilten päältä.

"Mitäs täällä muuta on — kerta kuolla syntyneen… Mutta katsoppa kun tuosta kalasta tuli kaunis. Se on kuin sämpylä! Noin itsestään halkeilee."

Auno näytti omaa kalavarrastaan.

"No ei tuokaan ole pahempi."

Sanna: "Ompahan savustuneempi kuin minun. Pidit liekin päällä, niin savustui. Minä paistoin aivan hiilillä, niin tuli valkea… Mutta tuo Riikan kala on musta kuin korppi. Voi sinua, miksi korvennit!"

Riikka: "Mustathan me olemme itsekin."

Vappu: "Mies musta, leipä valkea."

Kerttu se jauhoi kiven päällä suoloja hienoksi ja pani ne tuohilevylle. Siinä hieroivat tytöt käriseviä rasvaa tihkuvia kalojaan.

Reetalla joutui keitto ja pata nostettiin tulelta.

Siihen hehkuvan aherruksen vaiheelle istahtivat tytöt syömään padan ympärille. Paistinkala oli leipänä, keittokala keittona.

Niin söivät tytöt. Mutta silmät tahtoivat mennä sen kurjan uunin puoleen, joka hehkuvain hiillosten keskellä ynseänä seisoi. Pyörimään mielivät palat suussa ja punastusta ilmautui silmien ympärille.

Reetan tuhranneilla kasvoilla näkyivät kyynelten ojat.

Kertunkin pitkistä silmäripsistä kimaltelivat kirkkaat vesiherneet.

Pala suussa siirtyi hän palolle ja laskeutui maahan kasvoilleen.

Toiset tytöt vielä tuohilipillä pistelivät muutamia kertoja kalanlientä ja yksitellen kytjähtelivät lämpymälle palolla kuni lampaat vastarannalle.