Читать книгу Pietolan tytöt - Heikki Meriläinen - Страница 9

Sisällysluettelo

Pieto viipyi metsissä päivät päästänsä. Joskus hän toi linnun tai jäniksen; usein ei sitäkään ja töllötteli vaan puhumatonna. Kerttu ja Auno ne päivät nuivasivat halon hakkuussa. Lastut tulivat kuin tikan mölheitä. Kurikalla ja naulalla halottiin puut haloiksi. Nuoremmat sisaret katsoivat päältä ja kantoivat halot jälestä pois mikä tuli. Martta se katseli pirtin ikkunasta mitä toiset tekevät.

Oli niin iltapäivä Tammikuun lopulla. Kassilan muori astui lastukkaalle. Ahavasta tulehtuneet kasvot loistivat lempeä. Hymyillen virkkoi hän tytöille: "Mikäs nyt on tytöillä? Hakkaatteko halkoja vai mitä? … Minkälainen teillä on kirves? … Voi, voi, kun on suuri kirves! Ettehän tätä jaksa nostaakaan. Antakaapas minä vielä vanhoillani koetan tehdä halkoa."

Muori veti kirveellä läjästä honkaisen rangan tanterelle, katsoi halon pituuden, nosti toisen töppösjalkansa rangan selkään ja alkoi hakata. Kauhistavan korkealle nousi muorin käsissä kirves ja syvään upposi se rankaan. Hurtankorvina pursuilivat lastut lastuuksesta ja raskaasti nutjahtelivat muorin leveät hartiat… Kädet ryntäissä, olkapäät kaltaiselle puristettuina ja nenät punaisina katsoivat tytöt muorin hakkuuta. Kirkkaina seurasivat tyttöjen silmät kirveen kulkua ja kävi se niin mieleen, että ruumis nytkähteli mukaan jokaiselle lyönnille. Kylmä pohjoistuuli heilutteli karkeita hameen helmoja.

Muori sai rankansa haloiksi, pyyhki korkeasta otsastaan hikeä, laski kirveen rankaa vasten.

"Ei ole miehestä mennehestä, urohosta ohkavasta, minkä minustakin", virkkoi hän. "Hakattiin sitä ennen viidesti viisitalvisena."

Muori punalti päätään, silmät leimahtivat. Suoristi siitä vuosien painaman vartalonsa ja jatkoi: "Ennen kuin kaskea hakattiin, niin pidin minä puoleni, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet. Muistella on jo aikaa siitä, kuin minäkin neljäntoista vanhana jäin äidistäni kahdentoista vanhan veljeni kanssa mökkiin, melkein yksinämme sulana pitämään. Isä oli virmainen ja toinen puoli varaton. Kainalosauvan avulla liikkui; niin ei ollut siitä suurta apua. Itse saimme hakata halkomme, tehdä työmme. Mutta minä olin rohkeakasvuinen, viidentoista vanhana oli kasvuni käsissäni, eikä ole sitte jalkani jatkuneet. Piimä se oli jäsenissä, mutta mikäs auttoi, kun ei ollut muuta lähtijää… Niin, itse olen sanomassa, vaan sen sanon, että minun länkiäni ei moni täytä."

Kerttu alla päin kainosti virkkoi: "Opettakaa muori minuakin hakkaamaan."

Muori taputti Kerttua päähän.

"No hyvä lapsi. Kyllähän se työ tekijänsä neuvoo, antihan ensin voimia Jumala antaa… Minä tuon teille uudet sievät kirveet. — — On niin suuri tuo.

"Miestä myöten miekka vyöllä, kalpa kantajan mukahan.

"Se on vanha sananlasku… Mutta teillähän on kylmä. Ka Vapullakin tuommoinen nuttu hitakko päällä ja paljaat sääret! Ihme kun ovatkin punaiset kuin kauan varpaat! Eikö sinulla ole sukkiakaan? Ka eihän niillä ole yhdelläkään sukkia. Voi teitä, sorsan poikue!"

Kerttu: "On minulla, Aunolla ja Reetalla."

Sanna pyyhkäsi vesitilkan nenänsä päästä ja iloisesti lipasi: "Eipä meillä ole pitkät taipaleetkaan."

Muori: "No lähdetään nyt pirttiin, viedään halkoja mennessä."

Tytöt usahtivat ottamaan halkoja syliinsä ja lähtivät kuin tuulispää pirttiin juoksemaan. Muori tuli perässä, katsahti uunin kupeella halkoläjää: "Onhan täällä halkoja päälle tarpeen."

Auno loistavin kasvoin katsoi muoriin, kääntyi vähän kalhimittain alaspäin ja kainosti vastasi: "Minä ja Kerttu niitä olemme jyrsineet."

Muori: "No hyvä, hyvä… Mutta mitenkäs se minun pikku Marttani täällä jaksaa? Täällähän sinä kyhnerehdät vaan. Voi, voi sinua kyyhkynen! Tuleppas nyt taa sen mummon syliin. Kas niin. Onko nyt lysti?"

Martta kyyristi päänsä muorin rintaan ja kuiskasi: "On."

Muori: "Näitkö sinä, kun mummo hakkasi halkoja?"

Martta: "Näin."

Muori: "Oletkos sinä nukkunut tänä päivänä?"

Martta: "Olen."

Muori: "Sitte sitä kasvaa kun nukkuu; tulee isoksi tytöksi."

Sanna: "Kasvampaan minäkin, vaikka en ole nukkunut koko päivänä."

Muori: "Kasvat sitä sinä nukkumattakin; mutta näyttäkääpäs minulle niitä jalkineitanne."

Tytöt riipoivat jaloistaan kengät ja kantoivat muorin eteen. Sanna työnti muorin käteen omansa.

Muori: "Tämmöiset tohvelitko ne sinulla on. Aivanhan nämä ovat hajalla jo."

Sanna: "Ompa siellä turkkipohjallinen."

Muori pisti kätensä kenkään ja kupristi kulmiaan.

"Aijai, kun on aivan märkä, kuin suo, ja lunta on kappa sisässä! No eikö sinulla ole paulojakaan, kun on lunta appautunut aivan täyteen? Katsoppas nyt tätä siivoa!"

Sanna: "Ei ole pauloja kuin Kertulla, Aunolla ja Reetalla."

Riikka: "Vai ei. Onpaan minullakin."

Muori: "Mitkäs ne ovat sinun kenkäsi?"

Riikka: "Tuossa on yksi ja tässä… ä… ka… tässä on toinen."

Muori: "No hyvänen aika! Nämähän ovat ihan liemenä! Hajalla ovat jo ihan, kuin seulan pohja."

Vappu: "Minulla ovat vielä hajanaisemmat. Katsokaapas noita!"

Muori otti Vapun kengät, käteensä, nyökytti päätään ja vihelti.

"Onpa kyllä!… Onpa kyllä! Voi teitä lapsi parat! Viittä on vaivainen vailla, minkä te poloset! — — Minä lähden käymään kotona. Minä tulen kohta sitte, kun laitatte pystyvalkean… No Martta, meneppäs nyt pois minun sylistäni. Vai mitä sinä kihmerehdät? Etkö sinä lähtisikään pois minun sylistäni? Etkö?"

Martta painoi päätään lujempaan muorin rintaan ja virkkoi tuskin kuuluvasti: "En."

Muori: "Kyllä minä kohta tulen takaisin. Minä käyn vaan kotona ja tuon sulle pikkuisen kylän leivän. Kas niin, istuhan siinä penkillä. Se on sievä tuo minun tyttöni."

Martta jäi penkille istumaan ja kainosti säteilivät silmät muoriin.

Muori pani turkin päälleen ja lähti. Sanna meni muoriin syliksi ja hiljaa kysäsi: "Tuotteko te sieltä pienetä kirveet?"

Muori: "En minä nyt tuo, vaan sanon sepälle, että se tekee, niin tuon ne toisella kerralla. Kyllä minä tuon ne sitte, kun joutuvat. — No Jumalan haltuun nyt pikku hetkeksi!"

* * * * *

Pystyvalkea palaa rekotteli takassa ja hiljaa istuivat tytöt sen ympärillä, kun muori astui pirttiin mytty kainalossa. Heitti turkkinsa naulaan, puhalti väsymyksen henkäyksen, pudotti kaulalleen päähuivinsa ja kahden käden oikoi hiuksiaan takaraivalle päin. Istahti sitte pystyvalkean luo, hengitti väsyneesti, että olkapäät nytkivät. Tyttöjen silmät säteilivät ja rinnat hytkähtelivät ilosta.

Muori: "Pian on huono voitettu, minkä minäkin. Oli kiire mielestäni ja hiihtää kutostin vähän kiireemmästi, niin raukesin loppumatkalla, ett'ei tahtonut jalka jalasta erota… Niin. Ei se tule vanhuus yksinään… Kas niin! Teillähän on tässä oikeen iloinen pystyvalkea. Näkyi niin ihanalta jo tuonne rantaan, kun hiihdin tuota järveä. Tuntui kuin olisi jo lämmittänyt, kun hohde näkyi ikkunasta… Tuoppas, Kerttu, tuo myttyni."

Kerttu ei odottanut kahta käskyä, loistavin kasvoin toi mytyn muorin syliin. Muori alkoi sitä päästellä, vilkasi lämpymän katseen tyttöihin.

"Tuleppas nyt tänne, sinä, minun pieni Marttani, niin saat tuliaisia. Katsoppas tätä… ja tätä… ja tätä… Tahdotko sinä kaikki vai annetaanko tästä muillekin?"

Martta: "Annetaan vaan."

Tyttöjen silmät leimahtivat, rinnat hytkähtelivät ja kasvot sulivat mieluiseen hymyyn. Muori otti rukiisen leivän, voirasian ja palvatun lampaan lihavänkäleen.

Leivästä leikkasi hän yhdeksän palasta, pani voita päälle ja lihaviipaleet pani voin päälle ja asetteli ne riviinsä jakkaralle. Sitä riviä katselivat tyttöjen silmät ja vuoroon lentivät katseet muorin hymyilevään muotoon. Viimeisen palasen kun muori teki ja pani siihen toisten viereen, niin kysyi hän:

"Oletteko milloinkaan syömään ruvetessa kiittäneet Jumalaa tahi siunanneet?"

Tytöt nyrskähtivät allepäin ja häpeän puna valusi kasvot.

Muori: "No älkää nyt olko millännekään. Nyt kun vasta rupeatte, vaikka huonoakin ruokaa syömään, niin sanokaa, että:

"siunaa, Jeesus, ruokamme,

asu aina luonamme!

"… Tulkaa nyt tähän minun luokseni seisomaan ja tehkää niin kuin minä sanoin. Muistatteko?"

Auno: "Muistamme."

Tytöt seisoivat muorin luona, panivat kätensä ristiin ja nöyrästi lausuivat muorin opettamat sanat.

Muori: "Ottakaapas nyt kukin tästä palanen."

Tytöt ottivatkin palasensa ja hiljaisina istahtivat muorin ympärille syömään.

Syötyä otti muori nyytystään käärön paikkanahkoja, vihkon hampun sydämmiä ja viimeiseksi otti mutkalle käännetyn puolivillaisen vaatepakan ja pani sen viereensä jakkaralle. Katsoi Kerttuun ja Aunoon.

"Tahtoisiko Kerttu ja Auno housuja?"

Kerttu punastui ja kainosti virkkoi viimein: "Eihän niitä tytöt pidä."

Muori: "Hohoo! Minä olen pitänyt jo ihan tyttö pahasesta asti. Kun näin miehillä olevan ja veljelleni, tuolle Erkkolan ukolle tehtiin, niin minun piti saada myös. Siitä myöten olen pitänyt ja hyvät ovat olleetkin. Niin on, kuin alasti, kun heittää milloin pois. On nytkin jalassani. Katsokaapa."

Tytöt mielissään katselivat muorin polvia, joissa oli punaisenkirjavalla tiuhtanauhalla sukan säärys ja housun lahe sidottu kinttukivertimeen.

Kerttu loistavin kasvoin mutta kainosti:

"Minä tahtoisin."

Sanna: "Minä tahtoisin myös."

Vappu: "Tekeehän muori minullekin?"

Riikka: "Pitäisin minäkin."

Katri: "Tehkää muori minullekin."

Saara sormi suussa allapäin tuli muorin luokse.

Muori: "No tahtoisikos se Saarakin?"

Saara hiljaa: "Tahtoisin."

Auno punastuksissaan katseli muoria. Muori vilkasi Aunoon.

"No mitäs se Auno sanoo?"

Auno leimautti Muoriin kainon katseen. "Kun teilläkin on, niin pitäisin minäkin."

Reeta: "Kun yksi lammas vettä huuti, niin kaikki karsina janosi. Nyt jokainen tahtoo, kun yksi tahtoi."

Vappu: "Meistäpä tulee tyttöpoikia, kun saadaan housut!"

Reeta: "Me olemme Martan kanssa tyttöinä; emme huoli housuista."

Muori: "Mutta missä näitä ruvetaan leikkaamaan? Äläs huoli, otetaanpas tuo pöytä tähän jakkaroiden päälle. Kerttu ja Auno, nostakaapas te tänne tuo pöytä… Ka se! No nyt pätii hyvästi."

Pöydälle levitti muori vaatepakkansa, otti taskustaan sakset ja pikkuisen liitupalasen; vilkasi tyttöihin ja virkkoi: "No kellekkäs nyt ensin tehdään?… Reeta se ei kuulunut huolivankaan. Ei ehdotellakaan. Tehdään Kertulle ensin. Tuleppas, niin otetaan mitat… vähän suunnille. Ei se nyt niin tarkka tarvitse ollakaan… Olethan sinä jo aika paksu. Ja pohkeet, kuin aikaihmisellä! Kyllä sinusta tulee vankka ihminen. Kyllä sinun käsissäsi vielä kerran työn tukka kääntyy, kunhan joudut emosulalle. Noo, kyllä nyt jo saatiin mitat."

Muori mitteli vaatetta suu mytyssä, kallisteli päätään, liitupalalla merkitteli vaatetta, otti sitte sakset ja rupesi leikata jurnittamaan. — Tytöt mielissään seisoivat pöydän ympärillä ja sydämmet hytkähtelivät ilosta. Auno näkyi tahtovan jotakin sanoa asian nimeksi.

"Tuoltapa jääpi kaistale. Mihinkäs se joutuu?"

Muori oli toimessaan, teki työtään ja virkkoi päättävästi: "Kyllä se saa sijansa. Kyllä turkki tilkkunsa vetää, sannan kiukoa kivensä. Se on vanha sananlasku se… Siinä ovat yhdet! Aunolle taitaa sopia samallaiset?"

Auno: "Me olemme aivan yhdenkokoiset."

Muori: "Niinpä näyttää." —

Kuudet housut oli leikattu. Kappaleita oli enää vaatteesta jälellä. Niitä muori mittaili ja itsekseen hyräili virren nuottia. Viimein virkkoi hän: "Parhaaksi tässä nyt on vettä ja köyttä. Jokohan tuo niin käypi, että Saara jää ilman. Olisikko sinusta paha, jos jäisit ilman?"

Saara punastui, pani sormen suuhunsa ja kirkkaat vesikarpalot pyörivät kasvoilla.

Muori taputteli Saaraa poskelle ja virkkoi: "Osattuutta se on mieli karvas, vaan ei osan vähyyttä. Älä ole milläsikään. Kyllä ne tehdään sinullekkin. Näistä palasista kokoillaan. Tilkku ei vaatetta pilaa. Ja jos ei muu auta, niin pannaan vaikka tuohesta jatkoa."

Tyttöjen kasvot levisivät ja yhteen ääneen hyrähtivät nauramaan.

Sanna: "Tuohesta housut?"

Vappu: "Sitte se on Saara näkemys, kun se vilkkasee tuohihousuissa.".

Muorin posket olivat makeassa hymyssä ja leppoisesti virkkoi hän taas: "Älkäähän te meillä Saaran kanssa naurako. Kyllä me naurut päältämme ajetaan… Niin, alkakaapas nyt laittautua ompelemaan. Ei tässä ristissä käsin saa olla… Tässä kotelossa on neuloja;… tässä lankakerä. Tehkäähän säikeet neulojenne perään."

Kerttu: "Jo on minulla säije!"

Muori otti lahkeen ja osoitti sormellaan: "Lähdetään! tästä näin tänne. Jätetään näin leveältä hulpaa… Siitä niin. Kas, olethan sinä jo oppinut ompelemaan aika kyytiä."

Sanna: "Jo minullakin on säije."

Reeta: "No sinä nyt et osaa mitään ommella. Et ole kuvitellutkaan eläissäsi. Kas säije!… kun on syltä pitkät… oikea laiskan säije."

Muori: "Ensi kerta sitä pitää kaikkea tehdä vaikka mitä. Kyllä minä neuvon, kunhan joudun. Odotahan vähän."

Reeta, Kerttu, Auno, Sanna, Vappu, Riikka ja Katri saivat jokainen ompeluksensa. Pystyvalkean ympärillä siinä rinnakkain tytöt istuivat. Sannalle ja Riikalle oli se työ niin mieleen, että kielet riippuivat huulilla. Ja pitkälle työntyi Kertun ja Aunonkin vahvat huulet. Vapun hieno alahuuli lipotti limissä toisen päällä. Reetakin oli mielissään, että vesi tippui rievästä huulesta.

Katri se yhä panna tuhrasi neulan silmään lankaa; työnti Aunolle sen viimein.

"Pane sinä tuo lanka silmään,… ei sovi."

Auno otti neulan ja langan.

"Eihän se miten sovi kun on hieronut langan nenän paksuksi kuin puntarin perän."

Hampaillaan nykäsi Auno säikeen nenää, pyöritti sitä näpissään, pisti neulan silmään ja antoi Katrille.

"Tuossa on, vaan mitäpä sinä sillä paljon tehnet. Kyllä ei siitä tule kahta valmista."

Muori se lasisilmät päässä tilkutteli Saaran lahkeita ja neuvoskeli muita. Saara ja Martta vaan katselivat joutilaina päältä.

Huvassa kului ilta. Suvehen olivat Otavan sarvet, kun vasta päästiin ompeluksista.

Laskeuttiin yön lepoon yhteiselle vuoteelle. — Pystyvalkean hehkuva hiillos vielä liekehteli ja levitti mieluista valoaan rauhaisaan katokseen.

Muori se oli vuoteen laidalla ja Martta kyyristyi muorin kylkeen kuin kananpoika emon siiven alle. Muorin suuret silmät valelivat tyttöjen vuodetta. Syvä äidillinen rakkaus lepäsi kuluneissa kasvoissa. Hän pani kätensä ristiin ja lausui: "Siunataan nyt itsemme!"

Tytöt pyörähtivät selälleen, liittivät kätensä ristiin rinnoilleen ja kuuntelivat muorin iltarukousta.

Silmä kerrallaan painui kiinni… Nukahti muorikin.

Kauan hän ei viipynyt yötilalla. Jo ennen kukon laulaa hän kohosi, pani takkaan puita, jotka syttyivät illallisesta hiilloksesta. Kohta liekotteli taas tervaksinen pystyvalkea, jonka punertavat liekit valaisivat nukkuvaa tyttöliutaa…

Kyynel kasvoillaan muori katseli hetken ja rukoili kaikkien orpojen isältä siunausta.

Sitte hän istui pystyvalkean vaiheelle, pani silmälasit korkealle nenälleen ja rupesi paikkaamaan tyttöjen kenkiä…

Kaikki oli jo tyttöjen kengät korjattu, kuin päivän kajaste ilmaantui taivaan rannalle, jolloin tytöt saivat nousta tervailemaan kenkiään.

Muori laskeutui Martan luokse vuoteen partaalle.

"Tuntuu väsyttävän. Jospa nukahtaisin tässä päivän pielessä."