Читать книгу Pietolan tytöt - Heikki Meriläinen - Страница 7

Muori otti Martan, vei rannalle ja kolmeen kertaan pisti sukkeloon ja tenhoissaan luki:

"Lähe liika liikkumahan, paha vaiva vaappumahan käsin päällä käytyäni, suin sulin puheltuani. Tuonne ma sinun manoan Turjan koskenen kovahan, jonne puut tyvin menevät, hongat latvoin lankeavat."

Sitte muori pani Martan mättäälle, jalat itään päin, ja siinä piirti puukkonsa kärellä maata kolmasti ympäri ja luki:

"Neitsyt Maaria emonen, puhas muori, muoto kaunis, kultakäärehet käsissä, päässä kultaviilekkehet, kultakenkäset jalassa, tule tänne, tarvitahan tekemähän terveyttä. Vesi juokohon vihansa, vetäköhön viertehensä alle soien sammalien, alle aaltojen syvien."

Siihen Martta asettui. Ei puistanut enää, vaan kasvot olivat mustanpuhakat, kuola valui suusta, rinta hyrräsi ja tyttö näytti nukkuvan raskaasti.

Muori katseli voitteisesti mustilla silmillään ja virkkoi:

"Minä ne saastat sammuttelen, pahat vaivat vaivuttelen

"vielä vanhoillanikin… Nyt se vasta heitti… Katsoppas nyt, kun se nukkuu levollisesti… Mutta näille toisille on tehtävä sama, muuten ette pääse rauhaan."

Tytöt pitelivät kiinni äitinsä helmoista ja surkein kasvoin ja vesikiehteisin silmin katsoivat Martan kovaa kohtaloa. Mutta muori äänettömästä päästä otti Saaran ja vei sinne tulilleen. Saara itki ja kimpsusi käsissä ja toiset hätäisinä katsoivat Saaran surkeutta. Muori tuikeasti mulautti äitiin ja viittasi avukseen.

Äiti tuli ja otti vastaan Saaran, kun muori pujotti kehikosta läpi, ja kolmannella kerralla äiti pujotti järvelle päin. Silloin muori porautti Saaran järveen ja tenhoissaan luki:

"Tuonne mä kivut lähetän, tuonne tuskat tuiskaelen keskelle meren seloista, syytelen mereen syvähän; sieltä ei niitä nouettane sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana."

Sitte muori päästi Saaran irti.

Saara väärillä säärillään juosta vekelti törmälle toisten luo, jossa vasta pyörähti takasin katsomaan ja hätäisin silmin puhalti oikein parahtavan huokauksen.

Muori se tuli Katria ottamaan. Mutta tytöt pemahtivat jalkoihinsa ja lähtivät käpälämäkeen. Huutaen hoilaten juoksivat Pajupuron korpeen. Sinne perään koetti Saarakin ja parkui minkä jaksoi.

Muori: "Voi sen tuliset minkä tekivät! — Ä-äälkää menkö! älkää menkö!… Huuda niitä… Nyt riittyy tuo tuli. — — Huuda noita ruojia!"

Tytöt kun kuulivat, että ei ole jälestä tuliaa, seisahtuivat metsän rannakseen, kuin lammaskarja, katselivat pyörein silmin jälelleen ja puhaltelivat paisuneita henkäyksiä.

Äiti kävellä haihatti tyttöjen luo ja nyrkkiä pudistaen huusi:

"Jos vaan nyt vielä pakenette, niin katsokaa! Vai te lähdette jaloilla jättämään. Kyllä ette kauas mene. Tulkaa rikeneen pois! tahi minä………"

Tytöt, hyppyset suussa, kävellä nyrköttivät äidin luo.

Kerttu: "Kunpa tuo muori niin pahasti piti Marttaa."

Sanna: "Tekeekö se Reetallekin sen saman, kuin meille?"

Äiti: "Tekee se; aivan saman."

Auno: "Sepä meni piiloon tuonne kartanoon."

Äiti: "Se haetaan."

Vappu: "Eikö se muori antaisi meidän itsemme mennä järveen tuosta veräjästään?"

Äiti: "Kyllä se antaa; mennäänhän vaan sinne."

Vappu hypsähti: "Voi, voi, se on lystiä! Minä menen mielelläni."

Sanna: "Minä kanssa menen; ja sitte uidaan tuonne noin pitkin järveä."

Tytöillä loisti kasvoissa hätä ja hyvä mieli, kun äitinsä perässä lähenivät muorin tulia. Muori laitteli kehikkonsa nurkkiin uusia tervaslastuja ja sytytteli niitä palamaan, sitte puukollaan veti kolme ristiä veteen ja luki:

"Vesi puhas Luojan luoma sillä on Ristus ristittynä, kaikkivalta kastettuna."

Sitte muori kutsui Katrin. Mutta Katri tarttui syliksi äitiinsä.

Sanna: "Antakaa minä menen ensin. Kuulkaa, muori, antakaa minä menen ensin!"

Muori korjasi päässään suurta havuhattuaan, lujitti vyötään, mulautti

Sannaan ja karmeasti sanoi:

"Sitte vuorollasi!"

Hän kiskasi Katrin käsipuolesta ja viittasi äitiä tulemaan toiselle puolen kehikkoa.

Muori: "Et saa potkia! Et nyt jaloilla jätä… Ole ääneti! tässä ei ole sinulla suurta hallaa. Ole ääneti ja tottele! Parkuu että korvat halkeaa. Äläs pätö kalu ja pitää jo tuommoista äänen voimaa… Huh! tässä sulle… Huuda nyt."

Katri hyppäsi järvestä ja häkellellen silmät takana juoksi törmälle toisten joukkoon ja puuskutti hätäisesti.

Sanna hypähti.

"No minä nyt!"

Muori mulautti ja viittasi Sannan tulemaan. Sanna vilkasi nuotion luokse ja lähti suoraan läpi kehikon menemään järveen.

Muori karmeasti: "Älä sieltä… täältä ensin… Ka niin, vielä täältä… No nyt järveen ihan umpipäähän… Sillä lailla… Nytkös se on taon punapään vuoro? Käyppäs käsiin!"

Vappu kilmasi muorin luokse, pujottausi läpi kehikon kaksi kertaa maalle päin ja sitte kolmannella kerralla pistäysi järvelle päin, potalti pitkän hyppäyksen ja pörähti järveen.

Muori: "Kas see! Sepä hyvä lapsi… Kukas nyt?"

Äiti: "Riikan on vuoro," ja tyrkkäsi Riikkaa eteenpäin.

Riikka: "En minä lähde… No älkää, muori, en minä lähde."

Muori raahasi Riikkaa käsipuolesta: "Tästä ei pääse, kuin tekemällä… Tuosta noin!"

Äiti ajoi Reetaa edellään kartanosta ja puheli: "Aika ihminen ja viitsit vastustella. Pahaako sinulle tehdään? Sinä huimempi muita!"

Kerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Riikka järvessä kaulaansa myöten seisoivat ja katsoivat miten Reetalle käypi. Reeta pistelehti kehikon läpi, mutta viime kerralla järvelle päin lähti potaltamaan läpi kehikon kiireemmästi. Silloinpa tarttui kehikko mukaan ja sen palavan veräjän kanssa Reeta pörähti järveen. Palasiksi silloin remahti muorin kehikko ja veden päällä kelluivat suhisevat kekäleet.

Muori rannalla löi käsiään yhteen ja sanoi: "No nyt se oikein meni!

Nyt minä sanonkin, että saatte siltä pahalta yönne maata."

Muori kokoili kekäleet järvestä ja ne vei Pajupuron korpeen. Sinne oli riisunut havuhattunsakin ja tuomisen vyönsä ja hohtavin kasvoin leveillä jaloin palasi Martan luo.

"Vieläpä tämä nukkuu. Antaapa nyt nukkua, kun pääsi rauhaan. Mutta oli se siihen tarttunut! Se ei vähää totellut. Tuo vesikalma se on semmoinen hiimosti, että se ei ole joka räkänokan ajettava. Mutta en minä kuitenkaan ole vielä siihen kummaan yhtynyt, että ei olisi apua lähtenyt." — Päätään niekuttaen muori jatkoi: "Minun pääni ei ole korkealla, vaan pois minun edestäni on toinen rekensä siirtänyt. Se on Jumalan tauti, jos se ei minua tottele… Ne eivät ole konstit kangella käännettäviä, vaan siinä on sentään asiassa seitsemän seikkaa."

Äidin kasvoissa väreili rauhaton arkuus ja äänettömänä hän katseli Marttaa, kun se kentällä reuotti ja syvästi hengittäen nukkui raskasta unta. Otti Martan syliinsä ja hartiat kumarassa lähti astumaan pirttiin päin.

Muori, tuohikengät jalassa, astua vinttaili perässä. Korkeissa sarvenoissa riippui lyhyt harmaa hame ja suonikkaat, tummat käsivarret, kyynäspäitä myöten paljaina, riippuivat leveissä olkapäissä. Lyhyellä kaulalla riippuivat harmaat hapset ja leveällä pörhöttivät suuret korvat.

Kalliojärven pinnalla pakenivat tyttöjen uimaväreet ja rannan metsissä raikui iloinen räikinä. Tulivat tuosta viimein rannalle, etsivät paitansa läjästä ja kilmasivat petäjän juureen pukeutumaan.

Sanna: "Saimmepa uida. Ei äiti olisi tänä päivänä luvannutkaan."

Kerttu: "Oli niin paha mielestäni, kun rääkkäsi tuota Marttaa."

Auno: "Se minunkin kävi ilkeäkseni, kun retuutti, niinkuin koiran penikkaa."

Reeta: "No ei se nyt sitä pahasti. Eipähän äiti kieltänyt."

Sanna: "Katsoppas Rliikkaa, kun pani nurlin paidan päälleen!"

Riikka: "Ei ole nurin."

Sanna: "Nurlin on. Katso vaan ommelta; palte mojottaa kuin kohennuskeppi!"

Vappu: "Se muori kun riipasi paidan tuolta Riikalta, niin siinä ei ollut kaukaista. Se tarttui vaan helmaan ja kiskasi korviin, niin Riikka putosi, kuin matikka kentälle."

Sanna: "Siinäpä se meni nurlin. Mutta se tuo Rliikka potki, kuin hevonen."

Vappu: "Mutta Katri, se vasta rääkyi!"

Katri: "Parkuipa tuo Saarakin."

Saara: "Niin, kun minua peloitti, kun sillä oli se havuhattu niin ruma."

Kerttu: "Eihän tuo ollut ruma; somahan tuo oli. Oli kuin kuusi päässä."

Auno: "Oli minustakin somannäköinen, kun muori on lyhyt ja paksu, — yhtä paksu, kuin pitkäkin ja sitte tuommoinen pensas päässä, niin minä ajattelin, että tuommoinen kai se on Tapion emäntä, jonka isä oli nähnyt… Minkä näköinen se kuului olleenkaan? Sanoppas, Reeta, miten se isä kertoi. Minkänäköinen se kuului olleen. Tuollahan se Pahtakuljun alla oli sen nähnyt."

Reeta vilkasi tympeän katseen toisiin ja lähti kävelemään pirttiin ja sanoi: "On heillä hupattamista. Ei minulle ole kertonut."

Lehmät tulivat kotiin ja niille suitsua tekemään tulivat Reeta ja äiti. Sinne siirtyivät toisetkin tytöt, kantoivat puun pärtöjä tuleen ja sen kattoivat multaisilla tarpeilla, niin valkea savupatsas pallerehtaen kohosi korkeuteen ja loi pitkän varjon Pietolan kesannolle. — — —

Luoteen korvalle metsien helmaan pyrki illan aurinko, kuin tytöt porojalkaisina tulivat pirttiin, jossa, iltasen saatuaan, rupesivat väsyneinä yönsä lepoon.