Читать книгу Pietolan tytöt - Heikki Meriläinen - Страница 8

Sisällysluettelo

Martta oli jo nelivuotias. Oli Tammikuun tähtinen ilta, Pystyvalkea paloi pirtissä.

Rupukan muori tuli ulkoa ja kainalossa oli soikea vasu ja kasvoissa väreili hyväntuulen loimo. Muori oli niin saaneen näköinen, kun laski vasunsa pöydälle ja hymyillen alkoi aukoa ryysykääröksiään. Tytöt kohahtivat katsomaan. Sanna hyppäsi rahille ja kuikisti vasuun, vilkasi muorin silmiin ja kysyi: "Mikä teillä on siinä? Kuulkaa, mummo, mikä teillä on…?"

Pieto toi päreellä tulen, kuikisti vasuun ja hymyili. Katsahti lempeästi muoriin ja kuikisti taasen vasuun. Tytöt pitelivät muorin hameesta ja rengassilmin katselivat muorin koukkunenää ja poimuisia, tummia kasvoja, kun ne niin salaperäisesti hymyilivät ja väliin kurkistivat vasuun.

Sanna hyppäsi rahille ja räpytti käsiään: "Voi, voi! ette usko minkälainen ihminen! Voi kuinka piiiikkunen! Tule, Vappu, katsomaan. Voi, voi kun se on sievä!"

Tytöt yrittivät nousta katsomaan, mutta muori käänti sen vahvan koukkunenänsä tyttöihin päin ja mulautti mustilla silmillään puoleen ja toiseen.

— "No vähemmällä siinä! Lasken pois siitä!… Totteletko, Sanna…

Lasken tuonne alas."

Vappu kiekkui muorin hameessa ja pyyteli: "Näyttäkää, muori hyvä, mikä teillä on."

Muori harosteli vasua varovasti, kumartuneena tähysti vasuun ja virkkoi: "Tässä on pikku poika."

Sanna: "Mistäs se on tuo pikku poika?"

Muori: "Tämän on äiti löytänyt saunan sillan alta."

Sanna: "Mutta me menemme katsomaan, eikö muita olisi. Minäkin haen itselleni. Lähdetään, Vappu, hakemaan!"

Isä naurahti ja nakkasi niin leppoisen silmäyksen Sannaan, Muorikin naurahti ja virkkoi: "Ei siellä ole muita."

Vappu nyrpeästi: "Muori narrasi. Ei olekaan äiti löytänyt saunan sillan alta."

Muori ei sitä kuunnellut, katsahti Pietoon ja virkkoi tyyneesti: "Jos saisimme puhdasta vettä puhtaalla astialla…"

Pieto vei tulensa uunin nurkkaan ja rosolaitaisella pahkamaljalla nouti ranta-avennosta vettä ja laski sen pöydälle.

Muori antoi sen lapsen Reetan syliin. Reeta suu niin mieluisessa mytyssä piteli lasta, joka vähän kirahteli.

Muori otti virsikirjan turkkinsa taskusta ja luki siitä lukuja; otti vesimaljan ja valeli lapsen päätä vedellä; luki vieläkin muutaman kappaleen, mutta näkyi muistavan jotain. Suuret silmät harristuivat ja suu hömähti auki. Mutta heti pyörähti Pietoon päin, joka pöydän sivulla seisoi jäykkänä, kädet ristissä, ja virkkoi: "No herranen aika! Mikäs sille nimeksi tulikaan?"

Pieto nosti hitaasti kätensä korvallisiinsa, puristi huulensa yhteen, mutristi muotoaan, kynsiä rahnusteli korvallistaan tavan vuoksi ja viimein vastasi: "Miten hän olisi… Olen minä ajatellut…"

Muori: "Mitä ajatellut?… Jottako isän kaima?"

Pieton suu levisi makeaan hymyyn ja silmät remahtivat muoriin leppoisen näköisesti…

— "No… jospa tuosta tekisi."

Muori pyörähti lapseen päin, joka Reetan sylissä pudisteli ja mieli kirahtelemaan; teki kädellään ristin lapsen rintaan ja sanoi: "Pietari on nimesi…"

Hän aukaisi vielä virsikirjan, lukemaan rupesi, mutta pihisten putosi päreen pää lattiaan ja sammui. Pieto rienti ottamaan uutta tulta. Liedessä ruoposteli hän hiillosta päreellä ja kokosi isoimpia hiiliä yhteen ryhmään ja alkoi puhallella. Tuhkan alla tummuneet hiilet eivät kiihtyneet heti.

Silloin lapsi rupesi parkumaan Reetan sylissä. Muori otti lapsen ja Reeta pyörähti isälleen avuksi tulta puhaltamaan. Yhdessä ne Pieto ja Reeta puhua töhöttivät ja parantavat puhumistaan, että säkenet pölisivät. Muori piispitti ja heilutti parkuvaa lasta käsissään ja virkkoi vihaisesti: "Ei teillä ole huulet yhtä paria, kun ette saa tulta… Ka jo viimein!"

Pieto asetteli päreen pihtiin, siirtyi taas pöydän sivulle katsomaan, mitä muori vielä tekisi. Ja samoin tytötkin avossa suin ja pyyrysilmäisinä katselivat muorin meininkiä.

Muori pani lapsen vasuun ja vei pihalle. Tytöt usahtivat jälkeen, mutta muori ovessa mennessään pyörähti katsomaan takansa, poikasi jalkaa kynnykseen ja vihasta äsähti: "ette saa tulla."

Sanna tekeytyi itkemään. "Tulen minä."

Muori: "Et sinäkään! Pysy vaan paikoillasi!" Hän paiskasi oven kiinni ja kartanolta alkoi kuulua lapsen itku. Tytöt kapasivat ikkunaan katsomaan, mihin se sitä viepi. Pieto näytti mielessään kummastelevan sitä, kun se muoria pyhä toimitus loppui niin lyhyeen, istahti rahin nenälle ja puheli itsekseen: "Sattui se päre pahan nenällä putoamaan… Nuo hiilet olivat niin pikkuisia."

Muori juoksun hypäkässä tulla hynttyytti saunasta ja hömäkehti niin hyväntuulennäköisenä, pani turkin päälleen, sitoi ruskeat karvatöppöset paulakenkäinsä päälle, tuipasi kättä Pietolle ja virkkoi: "Jääppäs terveeksi! Onnea ja iloa peikolle perheellesi!" — Sitte hän kävellä töpsytteli ulos.

Tytöt kilmasivat ikkunoihin katsomaan, mihin muori menee, mutta muori se koppasi pirtin perästä sukset jalkaansa ja kohta katosi metsän rinteeseen.

Tytöt istahtivat penkille, kuin kyyhkyset, ja pyörein silmin katselivat toisiaan ja näytti heistä siltä kuin olisi jotakin tapahtunut, jota eivät käsittäneet.

Pieto lähti ulos ja viipyi siellä kauan.

Reeta ja Auno tekivät vuoteen. Siihen laskeusivat tytöt hiljaisempina, kuin koskaan ennen, ja päreessä kun viimein tuli tuikahti, niin kauan harreilivat tyttöjen silmät korkeuteen ja kasvoissa väreili salaperäinen aavistus.

Reeta makasi vuoteen reunalla. Hän kääntyi syrjälleen, vetäsi hiljaa vaipan laitaa toisten päältä peitokseen, kyyristyi käppyrään, huokasi syvään ja heittäysi niin nukkumaan. Mutta kun Katri alkoi marista toisella laidalla vuodetta että "ei ole peittoa," niin Reeta nosti päätään ja sanoi vihaisesti: "Ettekö pääse likemmä toisianne, jotta yltäisi peitto jokaiselle. Kuka siellä on taas se rehentelijä."

Vappu: "Tuohan tuo Sanna."

Sanna: "No niin, kattila pataa panee. Itse riehotat, kuin niittyrlio.

Ja tuo Rliikka; muut eivät pääse lähellekään."

Reeta: "Tokko osaatte asettua siinä, vai pitääkö kaarakka hakea!

Paljonhan se olisikin, kun kerrankaan asettuisivat ihmisiksi."

Silloin tapahtui vuoteella yleinen liike ja jokainen siirtyi aivan liha lihaan kiinni. Katrikin nykäsi vaipan laitaa toisten päällä, pani sen laidan allensa, kääri jalkansa vaipan mutkaan, kyyristi niskansa kumaraan ja lupsautteli muutamia kertoja suuria silmiään ja sekoi niin unen rauhaan.

* * * * *

Kolmannen kerran jo kukko lauloi pirtin sillan alla, kun Reeta heräsi, heräsi entistä raittiimmasti, mutta vetäsi vielä peittoa korvilleen ja koetti painautua nukkumaan, kun kuuli isänsäkin sikeän kuorsauksen pöydän päästä.

Unta ei kuitenkaan tullut enää Reetalle. Hän koetti kuolettaa ajatuksiaan ja lupisti silmänsä kiinni, mutta silmätpä aina niiltään nimiään kirkkaina remahtivat selälleen.

Viimein hän huolellisesti peitti vieressään makaavan Martan, joka, hikihelmet otsassa, siinä henkihieverinä nukkua sihotti, nousi ylös, kopelehti pimeän päässä sukkansa koukkopuulta, rahnikoi paulakengät jalkoihinsa ja rienti ulos. Näkyi arvelevan mennä saunaan, mutta kaakkoisien metsien helmassa pohotti aamunkoite ja suurena liekehti monivärinen kointähti koitteen hiilakalla reunalla. Kuuset näyttivät seisovan aivan kuin olisivat kasvaneet koitteen hohteeseen. Reeta katseli sitä ja tähtistä taivasta ja puheli itsekseen,—

"Voi noita tähtiä, kun niitä onkin paljo. Niitä olisi koko kopare, jos olisi seulaan karistella. — — Niin äiti"…

Reeta aukasi reippaasti saunan oven, mutta siihen seisahti. Toinen käsi oli ovinappulassa, sitte kuikisti päänsä ovesta sisään ja kuunteli… Kuunteli ilman huokaisematta, mutta rinta rupesi tutajamaan, kasvot tulistuivat. Hän huokasi vapisevan, pitkän huokauksen ja virkkoi: "Äiti hoi!… Onko täällä äiti?… Kuuletteko?… Äiti hoi…"

Tuo viimeinen "hoi" tuli väristen ja kuulusti aivan hengettömältä, ja miltei takertunut huuliin, ennenkuin pääsi uloskaan. Silloin hän painoi kiinni saunan oven, puhalti raskaan henkäyksen ja oikahti: "Voi, voi!"

Sitte juoksi pirttiin, meni isänsä vuoteen luo, seisahti ja koetti asettaa vapistustaan.

"Isä!"

Pieto harristi silmänsä ja kätensä, tempasi kokotukseen ja asettui kuuntelemaan. Mutta kun Reetan vapiseva, hätäisen ahdas hengitys kuului läheltä, niin Pieto hyppäsi ja pöllistyen kysyi: "Mitä?… Mikä nyt?"…

Reetalta puhalti voimakas huokaus: "Kävin saunassa. Äiti ei virk…"

Sen enempää ei Pieto kuunnellut. Sukkelammin, kuin koskaan ennen, joutui hän ulos ja avojaloin, aivan hurjana, juosta rahnasi saunan luo, kiskasi saunan oven auki ja puhaltautui sisään. Mutta samassa tunsi jaloissaan jotakin ja langeta kömpsähti keskelle lattiaa.

— "No… kun jaloissa… Mitä sinä siinä?… Liisa, nouse pois… No… sepä nyt siki… Kun on aivan varaton. No nouse pois siitä vuoteellesi… Mitä sinä siinä paljaalla lattialla…?"

Nykäsi vielä varatonta kättä, mutta samalla puhalti ulos ja juoksunpotkassa meni pirttiin… Reeta oli juuri saanut tulen päreeseen viritetyksi. Pieto koppasi sen, katkasi toisen päreen keskeä ja ne sytytti lisäksi, huokasi pitkän ja ahtaan huokauksen ja lähti sen roihun kanssa saunaan.

Liisa maata rojotti lattialla selkäpiillään kädet levälleen heitettyinä. Vaahtoa oli suusta tullut, tuskaiset, loksahtaneet kasvot olivat kivettyneen näköiset ja puoli-auenneet, kuoppaan painaneet silmät ylöspäin käännetyt, että kalman verhoomat valkeaiset vaan näkyivät luomien välistä. Sitä kouristui Pieto katsomaan… Hyppäsi toiselle puolelle ja katsoi tarkemmin. Mutta rinta täytyi, kasvot hurmasi kamala punastus, silmät suurenivat ja paksut verisuonet risteilevät silmävalkuaisissa. Ulos puhaltui vallaton huokaus, josta kuuluivat värisevät voivotukset.

Sen kuultua ja nähdessä isän tuskan Reetan kasvot pullistuivat. Hän parahti itkemään ja rymähti äidin kaulaan lattialle, mutta Pieto meni ulos sen tulensa kanssa.

Turponnein kasvoin seisahti hän navetan perään ja vapisi. Kädessä paloi pärevalkea, jota hieno itätuuli hulmutteli, ja löi liekin käteen. Siitä Pieto havahtui ja viskasi päreen päät hangelle, katsahti vielä kun tuuli pyöritteli hangella hehkuvia hiiliä, jotka hyppelehtäen riensivät metsän rannakseen. Samassa puri hän hampaansa yhteen, kätensä nyrkkiin puristi ja hampaittensa välistä ahtaasti puhalteli raskaasti väriseviä, pakahtuneita huokauksia, jotka kaikki tulivat ulos hiljaisina tuskan voivotuksina ja kyynelet rupesivat tulvana juoksemaan pitkin kasvoja.

Hän kääntyi ympäriinsä ja lähti kävelemään. Käveli ensin pirtin perään… Seisahti siinä; ei näyttänyt katsovan mihinkään… Kääntyi taas ja lähti kävelemään rantaan päin. Näytti kuin jalat olisivat itsestään vaan sinne menneet.

Rannassa seisahti Pieto, painoi nyrkkiin puristetut kätensä rintaansa ja seisoi alla päin, kuin kivettynyt. Kyyneleet juoksivat vallattomina ja huulet vähän liikkuivat… Viimein seisahtui kyynelten tulva ja kasvot selkenivät. Kassilan muori hiihtoi rannasta maalle. Kun havahti Vieton seisomassa, niin pysähti muutaman askeleen päähän, katsoi Pietoon oudostellen: "No Pietoko se? —"

Pieto säpsähti, näytti heräävän unelmistaan ja vastasi: "Voi, voi mikä täällä tuli!"

Muorin vesiharmaat, suuret silmät leimahtivat, pitkä vartalo suoristui. Hän riippasi harmaan päähuivinsa kaulalleen, että tarkemmin kuulisi, mitä Pieto sanoo: "Mikä se on tullut?"

Pieto nosti vasemman kätensä korvalliselleen, huokasi kolme väräjävää huokausta ja alkoi selittää: "Minä illalla taisin panna saunan lakeisen liian aikaiseen kiinni…"

Muori puhalti päätään, heitti suksensa siihen ja lähti etukumarassa astua kutostamaan. Oikea käsi huiski toimessaan, mutta vasemmalla kädellään piteli hän väljää turkkinsa povea, jossa Liisalle saunaisiksi oli paistettu vasikan lapa, paksu rukiinen leipä ja pienoinen juusto.

Saunasta kuului Reetan huutava itku ja voivotus. Sinne koetti muori rientää…

Reeta asettui, pyyhki hurstisen paitansa hihaan silmiään ja hyrski nikottavaa itkua…

Muori silpasi turkin päältään, laski loukkoon ja sen mutkaan kätki ne tuonnoksensa ja alkoi äänettömästä päästä hapuilla pärettä. Lauteen päästä kopiutui päre kouraan. Sen katkasi. Uunin perästä kiilui tuli, sieltä koppasi hiilen päreen kappaleitten väliin, nykäsi henkeä täyteensä, lipasi kielellään paksuja huuliaan, pyrristi ne pitkälle ja niitten läpi puhalti hiileen pitkään ja tiuhkeasti. Hiili kirkastui ja päreet savusivat, mutta eivät syttyneet ilmituleen. Puhalti toisen kerran, vaan eivät vieläkään syttyneet, vaan savusivat jo enemmän. Vetäsi taasen muori rintansa täyteen henkeä ja puhalti, että posket pullistuivat ja vesi tihisi silmänurkista. Silloin leimahtivat päreet tuleen.

Muori kääntyi seinään päin, pani päreet alaspäin, että pikemmin syttyisivät, pyyhkäsi sormensa nenillä silmänsä nurkista vesikiehteet pois, ja kasvojen väreet vavahtelivat. Päreet syttyivät. Silloin kääntyi muori lattialle päin ja vilkasi silmillään ympäri saunan. Kätensä alta katsoi tarkemmin loukkoon, jossa rehuisella vuoteella retjotti nukkuva pienokainen; mutta silmänräpäyksessä tiukasi hän katsomaan lattialla rojottavaa Liisaa, jonka ryntäillä Reeta itki ja tuhki.

Muorin kasvot vaalenivat, ristiin liitetyt kädet hervahtivat alas ja ääni värisi.

"Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Isä taivaasta, ole armollinen!…"

Pieto tuli saunaan ja seisahti oven suuhun…

Muori siirtyi katsomaan lasta, laski varovasti kätensä rinnan päälle hengittämättä, piteli kättään siinä ja tunnusteli elon merkkiä; viimein oikasi itsensä, käänti hopeahapsensa otsaltaan pois ja vapisevalla äänellä lausui:

"Valmis on… Mennyt on emä ja erä yhdessä!"

Pieton leveät hartiat nytkähtelivät, karkea tukka rupesi tutisemaan ja valtava itku hyrskähti.

"Oi-joi-joih… joi-joi-joih… minä onnetto… mistä onnettomin……"

Reeta hyppäsi pois äidin ryntäiltä ja paiskautui vuoteelle kasvoilleen. Siinä oikoi jalkojaan, väänteli ruumistaan ja turski.

Niin kului hetki. Oistonaan juoksi kyynelvirta muorinkin laihoilta poskipäiltä. Viimein otti hän karkean esiliinansa. Sillä pyyhki kasvojaan, jatkoi päreen, nielasi tyhjän nielauksen ja kohotti päätään. Kurttuisissa kasvoissa näkyi uutta eloa. Korkea otsa loisti rauhasta, kun hän virkkoi:

"Herra antaa, Herra ottaa, Herran nimi olkoon kiitetty! He ovat tehneet sen, joka meillä on vielä tekemättä…… No rauhottukaa jo."

Reeta: "Minä kuolen ihan."

Muori: "Ei sinne pääse pyrkimällä."

Pieto seisoi polvet yhteen näpistettyinä, hieroskeli silmiään ja niiskutti. Koetti puristaa itkuansa, näkyi aikovan jotakin sanoa, mutta siitä ei tullut kalua, vaan purskahti taasen itkuun ja siihen sekosivat sanat.

Muori: "Se on vanha sananlasku, että siinä pitää ottaa missä annetaan… Mutta minun neuvoni olisi se, ettei tätä tapausta virketa lapsille ollenkaan. Minä lähden kotiin ja toimitan apua siksi, että saadaan nuo lähtijät sinne, mihin ovat menevät."

Pieto nikotteli ja virkkoi itkun seasta: "Parastahan se on niin."

Muori pani turkin päälleen, pisti ne tuomisensa Pieton käteen ja sanoi: "Ja'a nämä lapsille."

Pieto nöyrästi nyökäytti päätään, viskasi palavan silmäyksen muoriin:

"Kiitos, kiitos!"

Muori leveine turkkineen, kumartuen, työntyi ulos saunan ovesta; mutta pyörähti ja loistavin silmin virkkoi ovelta vielä: "Kuten puhuttu, niin ei virketa lapsille… Kyllä minä heti olen täällä."

Pieto: "Hyvä, hyvä! Kiitos, kiitos!"

Muori lähti astua köpöttämään suksilleen. Mennessään hän huokasi ja lausui: "sijan tietää, kohun syntyy, paikan kaiken kussa kasvaa, eipä tiedä kuhun kuoleman pitää."

Tuli sammui päreestä kiukaan nurkalla ja silloin sekä Pieto että Reeta poistuivat saunasta. Reeta tuli ensiksi pirttiin, laskeutui vuoteen laidalle ja rinta hytkähteli. Itkun puuskia puhkeili tuon tuostakin, mutta Reeta pidätti ne, että tulivat vaan paksuina huokauksina ulos. Pieto istui pöydän päähän vuoteelleen ja pani päänsä pöytää vasten. Siinä hän istui kumarruksissaan, karkea tukka tutisi ja raskaasti notkahtelivat leveät hartiat.

Kaikki oli hiljaista. Reetan raskaat huokaukset kuuluivat vuoteen reunalta, jossa kahdeksan paria kirkkaita silmiä harreili, ja kahdeksan tyytyväisen iloista muotoa oli päänaluksella, kuin lokkiraito rannan kivellä kesäillan herttaisessa siimeksessä.

Sanna kohotti päätään ja kysyi hiljaa Aunolta: "Onko nyt pyhä, kun nukutaan näin pitkään ja jo on päivä ulkona?" Auno: "Pyhä?… Vastahan nyt on Tiistai."

Vappu: "Eipä tuo vielä ole hyvinkään suuri päivä."

Sanna painoi suunsa Aunon korvaan ja hiljaa kysyi: "Mikäs se on

Reetalla kun niin tuhkaa?"

Auno: "Se on kai mennyt saunaan äitiä katsomaan, niin äiti on torunut sitä siellä."

Sannalla jäi suu puoliauki ja silmät remahtivat suuriksi. Hän kallisteli päätään ja katseli ympäri hämärää pirttiä. Viimein kysyi puoliääneen: "emmekö me sitte enää saa nähdäkään äitiä?"

Sen kuultua kaikki tytöt, paitsi Reetaa, kohottivat päänsä ja kirkkain silmin höröllä korvin kuuntelivat, mitä Auno vastaa Sannan kysymykseen.

"Saapihan sitä sitte nähdä, kun äiti tulee itse pirttiin."

Katri: "Milloin se tulee pirttiin?"

Martta: "Johan tuo onkin äiti pirtissä."

Kaikki kääntyivät katsomaan sinne, mihin Martan näkivät katsovan ja katselivat oikein terävin silmin.

Sanna: "Missä se on äiti?"

Martta: "Ettekö näe? Tuossa uunin luona… Noin ottaa päreitä uunilta."

Auno: "Missä se on: en minä näe."

Kerttu: "En minäkään. Uneksii kai se Martta."

Martta: "Enkä uneksi. No ettekö nytkään näe? Onhan tuossa aivan, aivan tuossa likellä ja katsoo meitä nyt."

Reeta ja Pietokin kohottivat päänsä katsomaan, mihin Martan sormi osoitti.

Kerttu: "No, sinä houraat. Näkisihän sen muutkin. Sanoppas missä paikassa se on äiti?"

Martta hyppäsi ylös ja avossa sylin pää kekallaan juosta kilmasi lattialle vuoteen eteen ja iloisesti virkkoi: "tässä", mutta samassa ryöpsähti hän lattialle kontalleen, hyppäsi ylös ja pyörähti katsomaan ympärilleen, missä se on. Äitiä ei vaan näkynyt.

Martta jäi sormi suussa seisomaan lattialle. Pää nyrskähti alas ja karkea hurstipaita kurttuisena riippui lanteilla.

Kerttu: "Kas sitä! Uneksipaan se Martta."

Martta itkien tulla kyhnytteli vuoteelleen ja hautautui peittoon.

Auno: "Se on tuo Martta nähnyt unta äidistään, niin unen töhmerössä silmät valehtelivat."

Vappu: "Näin minäkin äidistä unta ja äiti ja se pikku! poika olivat taivaassa. Se pikku poika oli Jumalan käsivarrella ja äiti oli siellä muiden joukossa ja katseli meitä."

Sanna: "Minkälainen se oli se taivas?"

Vappu: "Se oli niin kummallinen, että ei sitä saata sanoakaan."

Sanna: "Miksi sinä et saata sanoa, kun olet nähnyt?"! Vappu: "Enpä minä sitä paljon nähnytkään. Minä heräsin siitä."

Riikka: "Mistä sinä tiesit, että se oli taivas?"

Vappu: "Kun siellä oli Jumala."

Auno: "Mistäs sinä sen tunsit?"

Vappu: "Kyllä sen tuntee."

Sanna: "Minkä se on näköinen?"

Reeta nousi vuoteeltaan ja sanoi tympeän käskevästi:

"Olkaa typerehtämättä jo; ja nouskaa siitä kynsillenne ja korjatkaa rehunne. Minä lähden lehmiä hoitamaan."

Silloin kapsahtivat tytöt, ylös ja imekkeiset tukat tarhottivat kuin tuulenkoprat. Auno katsoi ikkunasta ulos.

"Hoo kun onkin suuri päivä jo pihalla."

Vappu suki kahden käden hapsiaan ja sanoi tyyneesti: "Äläs suuri. On noita jo suurempiakin nähty."

Kerttu otti vaatteita syliinsä ja lähti viemään niitä porstuaan.

Toiset tytöt ottivat viimeiset ja yhdessä avauksessa meni vuode ulos.

Reeta pani karjaturkkinsa päälleen ja sitoi sen hamppuköynöksellä; ja

huivi silmillä lähti astua tupottamaan ulos.

Kerttu toi pienellä vasulla lunta, ripisteli sitä ympäri lattiaa, otti orresta siivet ja pyyhki pankon ja penkit. Auno ja Riikka ottivat varpuluudat ja rupesivat lakasemaan pirtin lattiaa. Toiset tytöt iloisina hilmerehtivät karsinasopella ja eroittelivat ketineitään kukin omiansa.

* * * * *

Melkein joka ilta kävi Kassilan muori Pietolassa. Niinpä taas oli eräs Tammikuun iltahämärä. Kassilan muori astui Pietolan pirttiin, heitti turkkinsa ovensuunaulaan, riisti töppösensä kenkäin päältä, kopisteli lumen ja laski ne oven poskeen lattialle. Kasvoissa oli pakkasen punastus ja suurilla silmillään hän lempeästi katsella loihautteli tyttöjä, jotka istuivat pirtin peripenkillä.

"No mitäs, lapsukaiset, nyt niin olette kynsille lyötyjä? Ja Martta kultani, mitä sinä itkerehdät? Tuleppas minun syliini… Kas niin, sinä pikku kultanen, sinä minun kultakäpyseni! Voi kun nyt olet tahrannut silmäsi! Pyyhitäämpäs tähän minun esiliinaani… Kas niin, puhdistui ne vähän. No nyt se on taas sievä tuo minun tyttöni. Oletko sinä minun tyttöni?"

Martta: "Olen."

Muori: "On se minun tyttöni tuo sievä, pyöreäposkinen tyttöni. Mutta mitä sinä nyt olet itkenyt, kun nuo siniset, koreat silmäsi olet hieronut noin tuhkeroiksi? Voi, voi, kun ovat vesikiehteessä nuo suuret silmät! Älä hiero tuolla pikku kätöselläsi enää. Tulee niin kipeäksi. Kuule, äläpäs hiero silmiä, vaan istu nyt siinä mummon polvella sievänä tyttönä. Ka niin se näpöttää tuo äidin kiharapää. Annappa suuta tuolla pikku summullasi tälle kurttuposkiselle jäkäläpäälle… Kas niin… Vielä toinen kerta… No hyvä, hyvä tyttö se on tuo minun omani tyttöni. Koetappa nyt yltävätkö nuo pikkuiset sylet ympäri mummon kaulasta… No niin. Yltäähän ne, jos kuin. Niin se tuo minun tyttöni oikein kaulasta halaa tätä vanhaa koppolia… Tämmöistä homekokoa se syleilee tuo äidin sievä tyttö; tuommoinen kyyhkynen. Vai urpiainenko sinä olet? Mikä sinä olet, sinä paarma?"

Saarasta näkyi käyvän kateeksi, kun muori hyvitteli Marttaa eikä häntä. Hän hiipi hiljaa muorin luo penkin viereen, nojasi kupeellaan muorin polveen ja sormi suussa allapäin seisoi… Muori laski Martan polvelleen istumaan ja taputti Saaraa kasvoihin.

"Mikäs sinulle on tullut, kun olet niin nurpeissasi?"

Saara: "Äitiä on ikävä."

Muori: "Missäs se on äiti?"

Saara: "Rupukan muori äsken sanoi että se on mennyt pikku pojan kanssa taivaaseen eikä tulekkaan enää."

Muori näkyi tahtovan vähän miettiä, mitä hän nyt sanoisi.

"No nouse sinäkin tuohon minun toiselle polvelleni istumaan, niin tuumaillaan tässä sitte enemmän. Kas niin, istuppas siinä… Onko nyt lysti?"

Saara: "On."

Muori: "Eihän nyt olekaan enää äitiä ikävä?"

Saara pyöritteli sormea suussaan, vesikiehteiset silmät pyörivät sinne tänne ja kasvot olivat levottomat.

Muori: "Sanos nyt. Eihän ole enää äitiä ikävä, kun pääsit mummon polvelle? Vai mitä?"

Saara painoi kasvonsa muorin rintaan ja hyrskähti itkuun.

Muori taputteli Saaraa ja lohdutteli.

"Noo, älähän ole milläsikään; kyllä se Jumala pitää huolen. Onhan sinulla isä ja niin monta sisarta! Ei kellään ole niin monta siskoa, kuin sinulla. Lueppas nuo siskot, onko niitä monta. Koetappas lukea… Etkö osaa?"

Sanna pudottausi penkiltä lattialle, tuli muorin luo ja loistavin silmin virkkoi: "Ei Saara osaa lukea, vaan minä osaan!"

Muori: "No lueppas sinä, että Saarakin kuulee."

Sanna: "Yksi, kaksi, kolome, nelejä, viisi, kuusi, seihtemän, kaheksan."

Muori: "Entäs yhdeksäs, mihin se jäi?"

Sannan silmät harristuivat ja suu pyöreänä katseli hän jokaista silmiin.

Muori: "Lueppas uudelleen!"

Sanna alkoi uudelleen, painoi kädellään jokaiseen ja luki oikein painolla: "Yksi… kaksi… kolome… nelejä… viisi… kuusi… seihtemän ja… kaheksan. Ei niitä ole sen enempää!"

Muori: "Entäs itse, monesko sinä olet?"

Sanna paiskasi kätensä kasvoihinsa ja kiimasi loukkoon.

Muori käänti huomionsa toisiin tyttöihin.

"Missäs se nyt on isä?"

Reeta istua tupotti, huivi silmillä, loukon puolella toisista, pyyhki piikkoiseen esiliinaan silmiään ja virkkoi nyrpeästi: "En tiedä missä lienee… Kohta tähän palellumme. Ei ole niin halon kappaletta. Tuosta rantteesta jyrsin tänä päivänä, joilla hornistettiin tätä pirttiä ja lehmille vettä lämmitimme."

Muori: "Vai niin. Eikös isä ole hakannut halkoja?"

Reeta: "Ei sitte myöten, kun…"

Porstuasta kuului askeletta. Jokaisen silmät kääntyivät sinne päin.

Muori: "Kukas nyt tulee? … Pieto! … Ja mitä se tuopi? … No herranen aika! metsohan sillä on selässä… Yksipä se onkin… kaksi ja tuommoista rötkälettä!"

Pieto heitti metsot selästään lattialle, pani turkkinsa naulaan, istahti pöydän päähän ja laski otsansa pöytää vasten eikä näkynyt huolivan muitten toimista mitään. Tytöt keräytyivät kaikki metsoja katselemaan.

Muori: "No nyt minä olenkin täällä yötä, kun saatiin metsoja. Saanhan olla, tytöt, yötä?"

Reeta: "Olkaa toki."

Kerttu: "Olkaa toki!"

Auno: "Emme päästäisi pois emme vaikka!…"

Sanna: "Ette milloinkaan saa enää mennä pois!"

Vappu: "Teidän pitää meillä nukkua yhdellä vuoteella meidän kanssa."

Muori: "No hyvä hyvä… Mutta antakaapas minulle kirves, että minä käyn hakkaamassa puita pystyvalkeaksi."

Pieto kohosi hitaasti seisalleen ja käveli ulos.

Heti alkoi kuulua kopse lastukkaalta ja kohta oli kappaleina honkainen ranka. Riemulla kantoivat tytöt nyt halkoja pirttiin ja heti kohta hulmusi iloinen pystyvalkea sen takassa. Höyhenvasut otettiin nyt tulen valossa käsille. Kerttu ja Auno rupesivat metsoja höyhentämään. Muori ja toiset tytöt kehiysivät sitä lystiä katsomaan ja ilosta loistivat jokaisen kasvot. Martta se istui muorin sylissä ja painoi toisen kasvonsa muorin rintaan ja siitä katseli metson höyhennystä.