Читать книгу Pietolan tytöt - Heikki Meriläinen - Страница 5

Sisällysluettelo

Oli sunnuntaipäivän aamu kesäkuussa. Kirkossa olivat isä ja äiti.

Lukukirkossa ne olivat, kuten äiti sanoi lähtiessään.

Tytöt keturoivat vaan paitasillaan remaantuneella yövuoteellaan pirtin karsinalattialla, vaikka aurinko oli jo aamusten rinnoilla. Reeta se oli jo aikoja noussut, oli lypsänyt lehmät ja ovensuussa siivitsi maitoa puhtaanvalkoisiin hulikoihin. Hän oli vähän tympeällä mielellä, mulautteli suurilla harmailla silmillään ja virkkoi:

"Mokoma laiska joukkio. Ette tulleet edes kärpäisiä hosumaan lypsyaikana! Punikki kaasi maitonsa pellon hyviksi kärpäisten kanssa kiuskaissaan. Semmoinen maitoläikkä meni kaikkein vahvinta maitoa — — puoli tuommosta kiulua. Se ei ole pikku vahinko se. Toiset tytöt eivät kuunnelleet Reetan saarnoja, kirnusivat vaan vuoteellaan."

Reeta kun sai lypsyastiansa järjestykseen ja maitohulikat hyllyyn niin kahden käden sukasi hartona olevia, lyhyitä hiuksiaan korvallisilleen ja virkkoi sille vuoteen väelle:

"Jos sen karitsat ette nyt rikeneen kohoa jalanviljaan, niin katsokaa kohta! Ovat rypeneet vuoteensa yhdeksi taulaksi, on siekaleina, kuin koiran repimä."

Tytöt pyrähtivät ylös, kuin pyyparvi, kun kuulevat läheltä metsäkoiran räksynnän, istahtivat penkille ja pyörein silmin seurasivat Reetan menettelyä vuoteen kanssa, kun sen ryssäsi summassa kokoon ja toruen kantoi ulos.

Tytöt ne kuuntelivat Reetan saarnaa, istuivat penkillä ja heiluttivat alastomia jalkojaan penkin laidalla. Mutta Saara, joka istui akkunan kohdalla, katseli vaan oman päänsä kuvainta auringon paistelevyssä lattialla. Sitä hän katseli ja kasvoissa näkyi mieluinen myhäily, kun hiukset olivat karhallaan yksi imake yhtäälle, toinen toisaalle, ja varjo tuli kuin tuulenkopran kuvain. Haa kallisteli päätään puoleen ja toiseen ja siihen mukaan liikkui varjokin.

Saara vilkasi toisiin tyttöihin onko noilla ollenkaan päät sitä mallia. Mutta olihan se, kuin olikin jokaisen pää samallainen tarvas.

Saara veti korvalliseltaan yhden imakkeen katsellakseen ja ihastuen virkkoi:

"Minun tukkanipa on kauniimpi, kuin teidän."

Kerttu: "Minkä tähden?"

Saara: "Sentähden, kun on valkea."

Kerttu: "Kasvahan meidän pituiseksi, niin kyllä tukkasi mustenee.

Kasvahan toiset viisi vuotta."

Saara sukasi tukkansa takaraivalle päin, pudotti kädet helmaansa ja huokasi tyytyväisyyden huokauksen. Välinpitämättömillä silmillään hitaasti silmäili sitä pientä elontannerta.

Mutta heti kääntyivät silmät Aunoon päin, kun se siellä loukon puolella virkkoi:

"Nyt ne ovat isä ja äiti kirkossa". Auno huokasi syvään, pani kätensä korvalliseen ja masentuneen näköisenä virkkoi:

"Äiti se käski meidän iltasella maata ruvetessa ja aamusella noustua lukea isä meidän ja herran siunauksen, jottei ruma henki saisi tehdä meille pahaa."

Kerttu: "Emmepä illalla lukeneetkaan, — — räimme ja telusimme vaan."

Auno: "Senpätähden minä näinkin pahaa unta… Luetaan nyt."

Kerttu: "Luetaan."

Vappu: "Entäs Reeta?"

Reeta lujitti luudan sidettä: —

"Siihenhän minä nyt joudan."

Auno tuli lattialle seisomaan ja sanoi:

"Luetaan nyt."

Siihen kilmasivat toisetkin Aunon luo, seisahtivat piiriin, panivat kätensä ristiin ja painoivat päänsä kumarruksiin.

Auno se harvasteesen luki isämeidän ja herransiunauksen, ja syvästi huokasten siirtyivät sitte kaikki takaisin penkille istumaan.

Sannan harmaat silmät harreilivat ja huulet mutuilivat. Sitte hän virkkoi:

"Kyllä kai se kirkko on puhdas, kun isä niin pesi itsensä, ajoi partansa, harjasi päänsä ja äiti siltä vielä leikkasi tukankin lyhemmäksi."

Auno: "Se isä tuli niin sievän näköiseksi, kun äiti sille sitoi kaulaan mustan silkkihuivin, jonka alta jäi näkymään valkea paidankaulus. Sitte isä pani kirkkolakin päähänsä ja oli niin totisen näköinen."

Katri: "Minkätähden se äiti itki lähtiessään?"

Kerttu: "Ei se itkenyt."

Katri: "Itki se! Silloin kuin isä jo kontti selässä ja ne uudet paulakengät kädessään, avojaloin astui tuonne Pajulehtoon päin, niin äiti tuossa kartanolla kokoili helmojaan ylemmä, otti vaaterasiansa käteensä ja sanoi meille, että 'olkaa nyt hyvinä lapsina, niin Jumala teitä siunaa'. Ja silloin se itki. Kyllä minä näin, kun vesikarpalot pyörivät kasvoja alas."

Auno: "Näkyi se itkevän."

Riikka: "Mitäs se itki?"

Auno: "Enhän minä tiennyt."

Katri: "Niin, itkipään äiti, vaikka Kerttu sanoi, että ei itkenyt."

Kerttu: "Minä en niin ajatellut, katsoin vaan isää, kun se oli niin puhtaissa vaatteissa ja leuka niin sileänä. Musta parrantynki vaan harmitti, mutta puhdas se oli sittenkin. En milloinkaan ole isää niin puhtaana nähnyt."

Kotvasen siinä istuivat äänetönnä, jalkojaan heiluttelivat ja katsoivat, kun Reeta ripsutteli vettä lattialle, lakasi sitä ja murisi:

"Vuolevat ja jykertävät tuommoista pärtöä lattialle, että on pyhänsä arkensa pirtti, kuin lammaskarsina. Koettakaapas häneen nytkin ruveta nikkaroimaan, niin kyllä saatte ympäri korvianne, mokomat mestarit!"

Tytöt silmäilivät toisiaan niin syyllisen näköisenä, mutta kun Reeta ammenti rikat vasuun ja poistui niitä viemään ulos, eikä tullutkaan heti takaisin, niin tyttöjenkin kasvot ilostuivat.

Sanna se näkyi ajattelevan jotakin, silmät harreilivat ja hitaasti kallisteli hän päätään. Viimein kysyi:

"Lukevatko ne isä ja äiti kirikossa, kun sanoivat lukukirkkoon menevänsä?"

Kerttu: "Eipähän se ilman liene lukukirkko!"

Auno vilkasi kysyvän katseen Kerttuun:

— "Miksikäs isä ja äiti eivät lue kotona milloinkaan, niinkuin

Ahtolan isäntä ja emäntä?"

Kerttu: "Kun ei ole kirjoja."

Katri: "Minkä tähden meillä ei ole kirjoja yhtähyvin, kuin Ahtolassa? Onhan siellä suuri vasullinen. Minkätähden sieltä ei tuoda kirjoja lainaan?"

Kerttu: "Äiti sanoi kerran, että ne ovat Jumalan kirjoja. Ei suinkaan se Jumala anna niitä kylään."

Katrilla sekausivat ajatukset, ajatteli, että "miten mahtaa olla? Onhan äiti sanonut, että se on sama Jumala rikkailla, kuin köyhilläkin. Miksi se ei meille anna kirjojaan?" Ja siihen se kysymys kuitenkin jäi, kun Saara kysyi:

"Onko siellä kirkossa niitä Jumalan kirjoja?"

Kerttu: "On kai."

Katri: "Onko se kirkko miten suuri?"…

Kerttu: "Enhän minä ole nähnyt."

Vappu: "Minäpä näin kerran unissani."

Sanna uteliaana:

"Minkälainen se sitte oli?"

Vappu: "Suuri se oli. Se oli niin suuri, kuin tästä tuonne järven yli. Korkea se oli, ja siellä oli ihmisiä niin ihmeesti. Puhtaita ne olivat. Ne lukivat ja veisasivat."

Sanna: "Olivatko vielä puhtaampia, kuin isä ja äiti?"

Vappu: "Olivat, paljo puhtaampia, niin puhtaita, niin puhtaita, kuin ilmoine päivä vaan!"

Sanna: "Olivatko ne niin puhtaita, kuin tuo aurinko?"

Vappu: "Höpsis! Eihän niitä olisi kärsinyt katsoakkaan."

Katri: "Oliko se kirkko puhdas?"

Vappu: "Oli se. Puhdas se oli ja valkea, kuin lumi vaan!"

Auno se meni katsomaan sivuikkunasta Hyllyäiskeroa, että, miten suurelta se näyttäisi, kun tuonne vuoren rintaan asti olisi yhtä kirkkoa; mutta sattui Reetan tielle, joka tuli ulkoa tuoreita haavanlehtiä helmassa ja alkoi syydellä niitä lattialle. Reeta potkasi Aunoa kintuille ja tiuskasi vihassa:

"Siinä se roikuilee avosäärin koko päivän! Ettekö, sen tarhapöllöt, osaa tuonne rantaan huuhtomaan itseänne: Tietkää se, ett'ette saa suuruksen hiventä, ennenkuin olette peseyneet; — sukineet ja letittäneet nuo hapenenne ja panneet pyhävaatteet päällenne."

Silloin siinä loppuivat kirkkoarvelut. Jokahinen lähti juoksemaan rantaan. Kerttu vei suopakupin ja toisella kädellä talutti Marttaa. Suovalla tytöt pesivät silmänsä ja kaulansa, pyyhkivät karkeaan hurstipyyhkeesen ja puhdasta siitä tuli.

Sanna: "Kas, kun on Maritta lehtisilmänä!"

Kerttu: "Se kun puristaa nuo silmänsä pestessä niin lujaan, ett'ei niistä silmäkuopista lähde lika."

Auno: "Kyllä pitää pestä uudelleen. Katselee, kuin silmälasilla, kun kasvot ovat puhtaat ja silmäkuopat likaiset vielä."

Kerttu: "Pestään uudelleen!"

Martta: "Älä, älä! Voi, voi! Äläkä enää Kerttu!"

Kerttu; "No älä puhukaan. Sinua nyt ei tässä likasilmäksi heit… No älä purista niitä silmäluomiasi niin kovasti… No! älä kipristele joutavia. Jopa kai sinulla nyt on halla tässä… No, jos vaan et anna pestä mielelläsi, niin pesemme väkisellä… Tule, Auno, pitämään noita käsiä. Niillä se haroo siinä… Kas niin, pidähän siellä käsiä. No mitä sinä rängyt? Pahaako sinulle tehdään?"

Auno: "Ei se vähänen! Kun kiskoo noita sorkkiaan kuin peura.

Heittäypäs järveen!"

Kerttu: "Anna heittäytyä, sen puhtaampi tulee…"

Niin ne Kerttu ja Auno pesivät, kuin pesivätkin Martan väkisin. Kerttu sitte pyyhki Martan kasvot ja kaulan kuivaksi, harjasi päätä ja puheli:

"Kas nyt, kun tuli sieväksi tytöksi! Jos nyt äiti tulisi, niin löytäisi oikein sievän tytön tuosta; tuommoisen punaposkisen nypykän. Niin pyöreät kasvot, kuin nauris! Voi, voi, kun on sievä tuo meidän pikku sisko!…"

Martta istui kivelle suu vähän nyrröllään, silmät vähän vesikiehteessä, kun karvasteli se äsköinen suopa ja syvä huokaus nousi rinnasta.

Itsestään kasvot leppyivät kuitenkin ja tyytyväisenä, kädet helmassa, katseli hän siskojaan, kun ne kilpaa toistensa päitä letittivät. Vilkasipa joskus järvelle, jossa sorsat keloilivat suruttomina ja narahtelivat toisilleen kanssapuheen asemesta. Katsoipa sattumalta kiven viereen veteenkin ja siellä huomasi oman puhdassilmäisen, pulleaposkisen, keltatukkaisen, sileäpäisen kuvansa, joka sinisillä silmillään iloisesti katsella tirrotti vastaan. Silloin haihtui mielestä ynseys kaikki ja tuntui hyvältä, kun Kerttu oli hänet niin sieväksi laittanut.

Jo oli kaikilla hiukset letillä. Ne kun eivät yltäneet niskaan yhdelle letille, niin tehtiin kummallekin korvalliselle. — Niinpä olivat nyt pikkuiset sievästi tehdyt letit jokaisen korvallisilla — paitsi Martan, jonka hiukset eivät yltäneet mihinkään lettiin. — Kun astuivat jälekkäin rannasta pirttiin, niin Reeta antoi jokaiselle uudet pyhähameet, jotka äiti oli omatekoisesta, hamppuloimiin kaksivartiseksi harmailla kuteilla kudotusta kankaasta tehnyt. Kankeat ne olivat, mutta hyvät ne olivat; — olivathan ne uudet ja äidin tekemät.

Rannalla oli suuri tummanharmaa kivi, niin suuri, että järven toiselta puolen katsoen, luuli sitä huoneeksi. Kaikki oudot pitivätkin sitä Pietolan ranta-aittana. Sen hartiat olivat keltaisenkirjavan jäkälähilseen peittäminä, mutta seinämät olivat aivan puhtaat, kun niitä, Kalliojärven tulvillaan ollessa, länsituulen ahkerat aallot huuhtelivat. — Sillä kivellä nähtiin hyvin usein Pietolan tytöt kesäisinä päivinä, mutta nyt he eivät nousseet kivelle, vaan istuivat lähellä olevalle nurmipenkerelle. Siinä pitivät kiveä kirkkonaan; muistelivat, että isä ja äiti ovat kirkossa lukemassa ja veisaamassa.

Rannalla oli koivuteloja. Niistä he kiskoivat tuohenliuskoja, leikkelivät ne neliskulmaisiksi korteiksi; taittoivat mutkalle ja silloin olivat kirjat valmiit.

Syvämielisesti tytöt huokasivat ja rupesivat veisata kimeltämään sanattomia säveleitään. Kerttu se oli sen laulun johtajana ja hänen suustaan kuului sanattomia tavuja, semmoisia kuin: "ja-aa jo-oo ji-ii jo-oo jee ju-uu jo-oo" — ja muuta sellaista, joita toiset matkivat ja yhtyivät ääninensä Kertun säveliin. Pieni Marttakin kimelti oikein voimiensa takaa, että suu oli pyöreänä. Suloisena säikeenä himisikin hänen vieno lapsen äänensä siinä tyttöjen hartaassa veisuussa, joka juhlalliseksi kaareksi kuontui pyhäpäivän herttaiseen poutailmaan.

Kerttu katkasi veisuun ja virkkoi: "Kassilan muori kertoi, että kirkossa kun virsi veisataan, niin pappi nousee korkealle, että näkyy kaikille yli kirkon."

Sanna se oli rohkein joukossa, vaikka oli pehmyt kielinen, että r:än kohdalla teki melkein lystin kuperkeikan. Siitä huolimatta kiipesi kiven kupeessa olevalle pykälälle, jossa alkoi siitä tuohikirjastaan korkealla äänellä saarnata, että:

"minä veisaan virlsiä, kuin kirlkonhirlsiä; minä saarinaan sanoja, kuin Lapin kanoja".

Silloin Reeta tuli rantaan. Sitä eivät tytöt huomanneet, ennenkuin

Reeta kasahti:

"Mitä se nyt tuo solkkapulkki on tuonne kiven rystylle kohonnut. Kun et sieltä toki lasken pois, mokoma saarnamies!"

Silloin Sannalta katkesi saarna; kävi ilkeäksi ja punastuen kiimasi hän alas; juoksi toisten tyttöjen luo ja häpeissään paiskausi vatsalleen kentälle, jossa nauraa kutisi itsekseen. Ja toiset nauroivat sillä papillaan, että silmistä vesi kihisi.

Sitä ei kauan kestänyt. Näkivät että Reeta hommaantuu järvelle. Silloin he hyppäsivät, kuin pulmuset pälvestä ja pyrkivät veneeseen, jota Reeta työnti maalta vesille.

Reeta: "No mitä ne nyt siihen? No eipä muuta, kuin koko sompajoukko latjautuu. Kas nyt! päitä ketrottaa, kuin lammaslastissa."

Vene oli kerinnyt noin viisikymmentä syltä rannasta. Reeta heitti soudannan ja itsekseen liukui vene tyynellä järven pinnalla.

Kerttu: "Mihin sitä mennään?"

Reeta: "Johonkipa sitä nyt mennään."

Sanna kuikisti veneen laidalta.

— "Onko tuolla noin syvässä pohja, kuin nuo pilvet näkyvät?"

Katri: "Missä?"

Sanna osotti sormellaan järveen:

— "Tuolla!"

Toisetkin kilmasivat veneen laidalle katsomaan.

Reeta: "Mikä siinä? Kaatavat… Ka, eivätkös kaada! Herra Jumala noita! … Ui-uih … nyt hukutaan … vuih!"

Auno: "Voi voi, älkää parkuko! Koetetaan uida maalle."

Kerttu: "Koetetaan! Mutta missä Martta? Kas tuossa. Pidä minusta kiinni."

Auno: "Halli tulee, Halli tulee!"

Halli ui Vapun luo, pyöräytti häntänsä Vapulle. Vappu tarttui häntään. Silloin Halli ui maalle.

Sitte ui Riikan luo, kun se enimmän hätäili, vei maalle.

Sitte tuli Martan luo, sille teki samoin. Sitte nouti Saaran, sitte

Katrin, sitte Aunon, Kertun ja viimeksi Reetan.

Rannan karipohjaisella mättäällä seisoi tuuhea mänty. Kauas ulottuivat sen käpyiset ja turpeahavuiset oksat ja moni lintunen oli sen oksien varjossa pesäänsä pitänyt. Pieto oli jo taloa asettaessaan sen juurioksat karsinut miestä korkealle ja siten oli sen juuressa hauska katos. Siinä viileässä katoksessa hyypiyksissään ja luimussa korvin se tyttöliuta istua ketrotti kuin lammaslauma aholla kesän viileänä päivänä. Märät vaatteet päällä höyrysivät auringon hiostuttavassa kuumuudessa. Sydämissä oli hiljainen ilo puoleksi ihmeellisestä, mutta naurettavasta pelastuksesta. Reeta se vaan oli vihoissaan ja torui toisille:

"Kyllä minä vielä otan teitä, mokomat villikissat, veneeseen, sen tuhannen kenekset! Kyllä, kyllä minä panen päähäni, että saatte maajalassa keikkua, mokomat viljat! Eipähän liene korvia, jos kuinka kieltäisi, mokomat siivikot… Jos ette laita ryöttiänne kuivamaan, niin katsokaa kohta!"

Siitä hyppäsivät tytöt, riisuivat vaatteensa, panivat pajun oksille kuivamaan ja tulivat taas istumaan sen männyn viileään katokseen.

Mutta pieni Martta kytjötti mättään kolossa ja nikotteli.

Kerttu: "Martta, saitko vettä henkeesi, vai mikä sinulla on?"

Martta nosti päätään.

"Ei ole mitään, nukuttaa vaan."

Reeta puolivihassa koppasi Martan ylös, riisui vaatteet päältä ja virkkoi: "nuku nyt, kun nukuttanee!"

Ja siirtyi rannalle levittelemään Martan vaatteita pajun latvoille.

Martta kyhnähti mättäälle selin päiväpaisteessa kädet päänalla ja heti ummisti silmänsä. Mutta kun Halli oudostellen tuli nuuskimaan, niin aukasi silmänsä ja ystävällisesti hymyillen taputti maata kädellään ja kehoitti Hallia rupeamaan siihen. Halli, kun oli märkänä, kuten muutkin, niin puistalti itseään kerran vielä nuuskien Marttaa ja rupesi jalkainsa päälle maata siihen Martan osoittamaan paikkaan. Martta oikealla kädellään silitteli Hallin märkää päätä. Halli pari kertaa luksautti suutaan, nielasi tyhjän nielauksen, tyytyväisenä laski jykevän päänsä ruskeiden käpäläinsä päälle ja ummisti rauhallisesti silmänsä. Harvakseen vaan kohoilivat kylet ja hiljalleen liikkuivat selässä märät villaimakkeet.

Siihen nukkui Marttakin ja oikein raskasta unta näytti nukkuvan. Pyöreät kasvot olivat punakammat entistään siinä auringon hiottavassa hauteessa.

Kerttu: "Lähdetään nyt piilosilla!"

Auno: "Lähdetään!"

Sanna: "Lähdetään karlttupiilosille!"

Auno: "Karttupiilosille lähdetään. Tässä karttu! Tähän mäntyyn pannaan nimet kirjaan."

Sanna: "Valmiit olemme."

Auno; "Minä nakkaan kartun… Huroo!… Menkää piiloon, minä noudan kartun ja haen teidät"…

Auno haki kartun, juoksi männyn luo, löi kartulla mäntyyn ja iloisesti virkkoi: "Miehet metsässä, karttu kotona, oma nimeni kirjassa… Ei näy ketään… Mutta suuttaukoon tuo Reeta, kun sen nimen pistän kirjaan?"

Auno, makeasti hymyillen, löi kartulla mäntyyn ja totisesti virkkoi:

"Reetan nimi kirjassa!"

Reeta mulautti Aunoon.

— "Kunhan tulen, niin lähdet mokoma kirjamies."

Kiven takana pyrskähti Sanna nauramaan.

Auno: "Sannan nimi kirjassa!… Mutta missähän toiset? Ehkä tuolla rukiissa"…

Sanna: "Tuli jo yksi riuunan pää! — Tuli toinen! Et sieltä löydä yhtään."

Kerttu suhahti toisille: "Nyt!"

Silloin kaikki pemahtivat kiven takaa ja lähtivät juoksemaan männyn luo.

Auno: "Kas tuollakos ne… No ette kerkeä… No ette kerkeä! On minullakin jalat. Ähäs, ettepään… Kertun, Katrin, Riikan ja Vapun nimi kirjassa. Ettepään kerinneet. No vielä se muka Saarakin harottaa! noilla lengoilla jaloillaan… Saaran nimi kirjassa!… No nyt uudelleen!"

Vappu: "Minä nyt kartun kätkijäksi. Tuolla karttu. Huroo! Nyt käpälämäkeen!"………

Sanna: "No ruvetaan nyt kukkukuurosille!"

Kerttu: "Minä rupean kuuroksi!"

Auno: "Sama se."

Kerttu peitti silmänsä käsillään ja painoi päänsä mäntyä vasten, ja alkoi lukea:

"Kukko kuuroo, kana lientä lämmittää. Kukko kuuroo, kana lientä lämmittää, menkää piiloon, menkää piiloon. Kukko kuuroo, kana lientä lämmittää…"

Kerttu lähti hakemaan rannan kivien takaa.

Mutta kun toiset huomasivat että Kerttu kulkeutui kauemmas rannalle, silloin ison kiven takaa usahtivat ja kuni säikähtynyt riekkoparvi alastomina juosta pölistivät mäntyyn sylkemään.

Kerttu tuli noloissaan.

— "En minä uskonut, että te niin likellä olitte. Kun semmoinen kopina kuului, luulin teidän edemmäksi menevän."

Auno: "Mepä arvasimme, että likeltä se ei osaa hakea… Ruvetaankos uudestaan?"

Kerttu: "Ruvetaan talosille! Täällä rannalla on lehmiä."

Sanna: "Täällä järlvessä on parempia…"

Auno: "Tässä on hyviä. Katsoppa tuota Kyyttöä, minkälainen on."

Kerttu: "Kas sitä, kun on kauniinkirjava! Tokkohan minä löydän semmoista?"

Sanna: "Katsokaapa minkälaisen minä löysin! Se on kaunis kuin papin kukko".

Auno: "No älä niin suuria. Otetaan tämmöisiä, näitä tämmöisiä hiirenkokoisia vaan."

Sanna: "Tämmöisiäkö?"

Auno: "Semmoisia! Ne ovat sieviä… Kas Vapullapa on kauniita! Mistä sinä semmoisia sait?"

Vappu: "Tässä hiekassa niitä on, kun kaivelee, niin löytyy."

Kerttu: "Minullapa on jo kymmenen ja näin kaunista!"

Auno: "On minullakin jo yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan. Minulla on vasta kahdeksan… No jo on minullakin kymmenen!"

Kerttu: "Mitäs noilla toisilla? Saitko Saara yhtään? Voi, voi sinulla Saara parka kun on suuria ja rumia! Ei näistä ole. Etsitään parempia… Kas tässäpä on hyviä. Viehän noita tuonne talosten paikalle… No kyllä niitä nyt jo onkin. Kas Riikalla ja Vapulla kun on hyviä! Sannalla on myös sieviä. Mutta Katrilla! Mitä sinä hourit, kun on ihan pääsi kokosia?… Pane nyt pois nuo ja otetaan täältä parempia… Tässäpä on jo muudan ja tuossa toinen."

Auno: "On täälläkin Katrille lehmiä."

Vappu: "On täälläkin sorkkasääriä."

Auno: "Kyllä nyt jo on."

Kerttu: "Viedään nyt tuonne talosten paikalle… Kas täällä on kaunis ruohikko, ja tässä on lysti tuon männyn suojassa… Tähän ei paista aurinko niin kuumasti."

Auno: "Tässä on hyvä… Mutta Martalla ei ole lehmiä. Otetaan sillekin ja herätetään."

Kerttu: "Annetaan nukkua tuossa Hallin kanssa. Mutta johan on vaatteemme kuivat; pannaan ne päälle."

Vappu: "Jo kai ne ovat… Jo on paita kuiva, kuin sipuli. Mutta voi kun on kurttuun kuivanut ja kova! Voi, voi miten tämä nyt sujuu päälle?"

Kerttu: "Hierotaan!"

Vappu: "No hierotaan! … Kas niin, kyllä tämä nyt sujuu päälle. Kas Katria, kun työntää päälleen ilman hieromatta! Nyt se köpöttää, kuin minkähän sammakko! Eikö se hiero?"

Katri nujautti olkapäitään, lähti kävelemään ja virkkoi:

"Eipähän."

Kerttu: "Hieropas sinä, Auno, tuon Saaran kasukkaa, minä hieron tätä Martan… Tuossa olkoon, kyllä se nyt sujuu. Mutta hameet, kun ovat vielä märät… No kyllä ne päällä kuivavat viimeistä… No nyt talosille! Laitetaan karja vaan oikeaan hoitoon."

Auno: "Mutta suitsu se pitää tehdä!"

Sanna: "Suitsu se pitää tehdä; kärlpäsethän syöpi lypsäessä. Ka kun lankkailevatkin paarlmain käsissä? Ka noin minun Omenani puskee Aunon Tiistikkiä!"

Vappu: "Katsoppas minun Kuleriani, kun vetää niskaköyttä tuolle

Kertun Helunalle! Kohta tulevat yhteen. Voi, voi kun mullistelee!

Kyllä pahasti käypi Helunan."

Sanna: "Katsoppas minun härlkääni, kun kuopii maata ja puhkaa ja puhaltaa, puskee mätästä. Möy, möy, möy! Kuule kun möyrlyää. Möy, möy, möy, möy, öy, öy! Nyt se lähti tulemaan sinne Kerltun karljaan. Kuule kun kiljuu jo tullessaan."

Vappu: "Kuuleppa, miten minun härkäni panee: ie-uu… ie-uu…

Kuulkaa tuota petoa, miten se karjuu ie-uu… ie-uu… ie-uu…

Katsohan, nyt se kuopii ja kaivaa kuoppaa! Tuohon se hautaa Sannan

härän."

Sanna: "Kuuleppas miten minun härkäni sydäntyy, miten se mölisee."

Vappu: "Mitä se sinun härkäsi… huutaa vaan, että… entämie… entämie!"

Saara: "On täällä minullakin härkä. Katsoppas tuota laukkipäätä!"

Sanna: "Tehdään jo suitsu ja lypsetään!"

Kerttu: "Tehdään! Mutta mistä tuli?"

Auno: "Minä käyn tulukset pirtistä"…

Auno tuli nyrpeissään:

"Reeta ei antanutkaan."

Kerttu: "Vai ei antanut. Mitäs se sanoi?"

Auno: "Sanoi, jotta poltatte maailman."

Sanna: "On lehmäin suitsunpohjassa tuli, haetaan sieltä!"

Auno: "Sieltä haetaan!"…

Tytöt kokosivat rannalta veden kulottamia risuja. Auno toi kekäleen.

Vappu: "Nyt puhua töhöttämään joukolla — oikein huulet pitkällä — että saadaan tuli!… No niin!… Vielä vielä! Ei ole huulet yhtä paria. Has! jopas liemahti. Nyt risuja!… Tässä hienoja, näitä ensin… Jopas palaa Hekottelee. Heleijaa!"

Kerttu: "Nyt sammalia ja multaa pikkuisen päälle."

Auno: "Täällä sammalia!"

Kerttu: Kas se!

Sanna: "Tässä turlvetta."

Vappu: "Tässä aika lailla."

Riikka: "Tässä multaa."

Auno: "Ompa Katrillakin multaa ja Saaralla. Oikein helmassaan kantaa. Kas se; onpas nyt multaa… Ka nyt, miten tuo savu nousta pillittää mullan läpi. Voi, kun tuli hyvä suitsu!… No ruvetaan nyt lypsämään lehmiä."

Sanna: "Ruvetaan! Mutta missä, Auno, kiulut, jotka viikolla teit?"

Auno: "Tässä on kiulut jokaiselle."

Kerttu: "Kas kuinka sievät ja putkesta tehdyt! No lypsetään nyt.

Kellokkaan minä ensin lypsän."

Auno: "Kellokkaan minäkin… No seiso siinä, seiso… minun haikea

Halunani."

Sanna: "Ka tuota kuin astui jalkansa maitokiuluun! Siinä se sorlistelee ja kiuskaa!… Kohta minä lyön!"

Auno: "Minun on lypsetty."

Kerttu: "Jo minunkin. Siivitään nyt maito! Täällä on maitohuone.

Otetaan pyttyjä täältä puolukan lehdistä… Tämmöisiä pyttyjä…

Täällä on pyttyjä muillekin… Kas tuota pyttylatajasta! Onkin siinä

paljo maitoa."

Auno: "Mutta ajetaan nyt karjat metsään yösyöntiin!"

Vappu: "Ajetaan… Katsoppas kun nyt ovat laiskana, maata möllöttävät vaan savulla, kuin Mikkosen lehmät. Ettekös osaa siitä metsään, mokomat lonikit, tai otan tuosta kaarakan!… Huus metsään, huus!… Kas kun venyttelevät siinä ja jorrivat. Päivä laulanut siihen. Huus metsään! huus!… No nyt ne mennä kölittävät."

Kerttu: "Kyllä siinä jo on ruokaa. Jätetään tähän."

Auno: "Jätetään… Entäs Saaran karja, on multa mättäällä. Eivät ne siinä ruokaa saa. Siirretään tänne. Annahan vaan tulla Riikan lehmäin jälessä… Tuoppas Katri sinäkin tänne paremmalle laitumelle… Siinä nyt on vasta syömistä, eikä makaamista, kun puolikylistään maleksivat heinikossa."

Kerttu: "Mutta Martta kun vielä nukkuu. Ompa sen siihen päivä laulanut. Reuvottaa aivan hermotonna ja kirkkaat hikihelmet kasvoissa tihottavat, kuin aamukaste kivellä. Tulkaapa katsomaan miten on nyt Martan kasvot punaiset! En milloinkaan vielä ole tuommoisia nähnyt."

Toiset tytöt juoksivat pirttiin Reetalta ruokaa tahtomaan, mutta

Kerttu kouristui Martan luokse ja alkoi puistella.

— "Nouse nyt jo pois! Voi sinua urpiaista, kun oletkin väsynyt! Toinnu nyt pois. — Katso kun jo on ilta. Lähdetään syömään kotiin. Kohta tulee äitikin: nouse nyt. Jo hame kuiva. Pannaan hame päälle, että äiti, kun tulee kotiin, niin löytää sievänä tyttönä. No älä nyt kitise. Katsoppas Hallia, kuinka on tuossa sievänä. Sekin kummastelee, kun sinä nyt et toinnu ylös, vaikka ennen olet niin näppärä ollut. Nouse nyt äidin tuppelo. Minä nostan äitin typykän… Kas niin! seisohan uutti, pitkänä, että panen paidan ja hameen. No mikä se on jalassa, kun ei varaa ollenkaan?"

Martta: "Älä… älä… voi… älä Kerttu." Ja pää hervahti niskoille, ja koko tyttö valahti varatonna maahan. Kalvistuneet kasvot seisoivat elottomina.

Kerttu juoksi kotiin sanomaan toisille että Martta on kipeä.

"Martta kuoli!… Voi, voi! Martta kuoli! Voi, voi, voi!… Martta kuoli! Lähtekääs katsomaan!… Voi, voi kun Martta kuoli!"

Tytöt kavahtivat ylös pöydästä, jossa olivat jo syömässä. Jokaisen silmät tuijottivat Kerttuun.

Sanna: "Kuoli? Herra ihme!"

Vappu: "Lähdetään katsomaan."

Auno: "No älkää parkuko! Lähdetään katsomaan."

Kaikki juoksivat itkien ja parkuen rantaan.

Auno: "Ka tässä on, kuollut on. No älkää parkuko, eihän se auta.

Hallikin ulvoo sitä hätää. Älä nyt Halli niin telmä."

Vappu. "Ka potkiihan tuo. Elää Martta, elää."

Reeta oli kuullut melun pellolle ja juoksi paikalle, kasvot tuhostuksissa.

"Marttako kuoli? Mikä sille tuli?"

Reeta koppasi Martan syliinsä.

"Eläähän tämä; — säikyttelette vaan puolikuoliaaksi. Katso vaan että en tartu karhaasi, mokoma valehtelija!"

Kerttu: "No niin minä luulin… Ei siinä ollut henkeä äsken."

Reeta laski Martan sylistään ja äsähti:

"Vieläkö intät siinä?"

Kerttu: "Älä tukista!… Älä tukista!"

Auno: "Älä Reeta tukista Kerttua."

Reeta: "Mitäs hän valehtelee. Jos ette ole ränkymättä, niin saatte jokainen samasta sarvesta. Mitä se tuokin koira on haukkuvinaan? Syyti, Halli; mitä sinä haukut?"

Vappu: "Sitähän se huutaa, jota muutkin."

Martta siinä ilakassa jo nousi istualleen. Reeta koppasi hänet syliinsä ja kantoi pirttiin. Halli rinnalla kirkkain silmin seurasi että mihin sitä viedään.

Reeta laski Martan sylistään pirtin penkille pitkäkseen vanhan nutun pään alle. Siihen Martta nukahti ja valitti nukkuessaan.

* * * * *

Yön huntu peitti iltaruskon jättämän Hyllyäiskeron harmaan huipun, kuin kirkkomiehet saapuivat kotiin. Tunnonrauhan mieluinen hymy lepäsi äidin kasvoilla ja rakkauden lämmöstä loistavin silmin läheni hän vastaanrientävää lapsijoukkoaan. Isä käveli hänen sivullaan syvämietteisen näköisenä, ja hieman väsymyksen tuhostusta kasvoissa. Käveli pirttiin, heitti ruskean konttikessukkansa selästään ja asetti sen rahille. Sitte riisui päältään sarkkatakkinsa, jonka olkapäissä kontinviilekkeiden sijat tuntuivat ja pani sen naulaan. Sen päälle pisti nahkapontaisen huopahattunsa; paitansa hihalla pyyhkäsi hiestynyttä otsaansa, istahti pöydän päähän, liitti ristiin kankeat sormensa ja asetti ne pöydän laidalle. Siihen painoi otsansa ja luki isä-meidän ja herransiunauksen, luki ne hartaammin kuin tavallisesti ennen.

Kauan viipyi ukko siinä kumarruksissaan; viipyi siksi, kunnes äiti oli aittaan laittanut iltaispöydän.

Sanna aukasi pirtin oven ja oven raosta virkkoi:

"Isä, aittaan syömään!"

Pieto: "Kyllä tulen kohta."

Silloin kohosi ukko seisalleen; mustat, hiestä kastuneet hiussuortuvat riippuivat ruskeilla kasvoilla, kun hän läksi vakavin askelin astumaan hyppelehtivän Sannan jälkeen.

Kerttu kantoi isän kontin puodin lattialle ja naposteli kielinuoraa irti. Toiset tytöt kirkkain silmin katsoivat mitä sieltä näkyisi.

Kerttu sai kontin kielen auki. Sanna ilahti ja virkkoi:

"Ka täkkä! Minäpä syön tämän."

Vappu: "Et saa syödä yksinäsi — — Eihän saa yksinään Sanna syödä tuota täkkää? Eihän saa, äiti?"

Äiti: "Mitäs siinä on syömistä luussa."

Vappu: "Eikös siellä ole toisillekin?"

Kerttu: "Onhan täällä kolmas… ja neljäskin vielä."

Vappu kiskasi molemmat käteensä ja virkkoi:

"Tuossa on Katrille ja Riikalle, minä otan tämän."

Kerttu: "Et saa syödä yksinäsi."

Vappu: "No annan minä sinullekin. Onko siellä vielä muutakin?… On leipää ja rasia, tyhjä rasia… Tyhjä on rasia. Ompas tässä leipää."

Kerttu: "No Saara, et saa yksinäsi syödä. Mistä se sai tuon täkän?

Tuo tänne se."

Vappu: "No älä vikisekään. Joko taasen pitäisi Saaran saada yksinään kaikki. Auno ei ole saanut ollenkaan."

Sanna: "Minulta saat Auno."

Kerttu. "Kopostellaan kaikki yhteen läjään ja siitä jaetaan."

Saara jyrsi kuivaa metson täkkäluuta ja marisi: "en anna."

Vappu: "Vai et anna!"

Saara: "No älä! En anna; äiti lupasi."

Vappu: "No annat kyllä… Annoithan?"

Sanna: "Kas Saarlaa, kun mulistelee."

Kerttu istui lattialle ja polviensa väliin alkoi puukon kärellä kopostella lihansirusia. Auno istui vastaan ja toista täkkää kaperteli samaan kokoon. Toiset tytöt kyyköttivät ympärillä.

Katri: "Anna Kerttu minullekin."

Kerttu: "No annetaan jokaiselle, kuin joudutaan."

Riikka: "Minullekin!"

Saara: "Tämä minulle."

Auno: "Anna olla siinä. Kunhan saadaan kaikki yhteen läjään, niin sitte jaetaan. Pannaanhan tuohon lattialle läjään… Kas tuleehan niitä sentään iso joukko."

Kerttu: "Tuleepa kyllä… Tässä on vielä kappale, vaan on niin kuivanut tuohon luuhun, ettei lähde ei kynsin eikä hampain."

Auno: "Niin on tässäkin; mutta otetaanhan tarkkaan."

Saara: "Niin sinä, Vappu, jo syöt."

Vappu: "Tuosta kirpun silmän verran pistin suuhuni."

Äiti tuli sisälle.

— "No ompa siinä nyt kanan pojat nokoksella. Ei luulisi ruokaa nähneenkään kolmeen päivään, kun nökötetään, kun pulmuset pälvessä, — eläs saalispaikassa!"

Auno: "Katsokaapa, äiti, mikä joukko jo on lihasirusi tässä lattialla!"

Äiti: "Lattialleko te sitte panitte? Voi teitä porsaat, mitä olette!"

Kerttu: "No jakakaa äiti nyt meille nämä"…

Auno; "Jakakaa, äiti. Äiti se on hyvä jakaja."

Äiti: "Ammentakaa tähän kuppiin, niin jaetaampa heidät."

Kerttu ammenti ne lihamölheet siitä lattialta kahmaloilla kuppiin ja ojenti äidille. Silloin hyppäsivät kaikki seisalleen ja katsoivat äidin kynsiin, kuin variksen pojat. Äiti hymähti ja hymyillen virkkoi:

"Eipä pääse nyt karkuun… Tuossa on Kertulle… Aunolle… Riikalle… Sannalle… Vapulle… Katrille… Saaralle… ja — luu jäi jakajan käteen."

Saara: "Minä sain vähimmän."

Äiti: "Kyllä sinä sait, ole vait'!"

Auno: "Entäs äiti itse? Jäitte ihan ilman. Ottakaa tästä minun osastani."

Kerttu: "Ottakaa äiti minunkin osastani. Ottakaa tämä kappale."

Äiti: "Syökäähän nyt."

Tytöt seisoivat äänettöminä puodin lattialla ja imeskelivät kuivia lihakipeniä ja palavin silmin katselivat isäänsä, kun se puodin loukossa valkeasta hulikasta käyrällä puulusikalla pisteli paksua viiliä.

Syötyään isä nousi seisalleen ja äänetönnä raukeasti asteli kontulatoon, jossa köllistyi yövuoteelleen ja samassa ja painuivat silmätkin umpeen. Mutta äiti poistui vielä pirttiin katsomaan onko Reeta tehnyt vuodetta toisille tytöille. Siinä äitin jälessä kipittivät tytötkin.

Karsinanloukossa penkillä makasivat Reeta ja Martta. Sinne astui äiti, nykäsi Reetaa:

"Mikä se nyt on nukunta, kun ei ole vuodetta tehty, että toisetkin saisivat…No hyvänen aika! Onkos Martta kipeä, kun niin valittaa ja kasvot ovat niin tulehtuneen näköiset?… Mikä sille on tullut? Luulin sinun nukkuneen yövuoteellesi, kun ei näkynyt jalkeilla… Mikä se on tullut?"

Martta raukeasti aukasi silmiään, katsoi vaisusti äitiinsä ja yhki sanattomia valituksia. Äiti painoi kätensä Martan otsaan ja sanoi:

"Kipeä se on tuo tyttö. Aivan on pää kuuma, kuin kekäle. Hyvänen aika! No sanokaa onko sille tullut mitään?"

Tytöt karottivat punastuksissaan eivätkä virkkaneet mitään. Silmät pauruilivat väliin Reetaan ja väliin äitiin. Reeta nousi istulleen, katseli tuiman näköisesti tyttöihin, vuoroon toisella ja toisella kädellään raapustellen korvallisiaan. Rykäsi ja virkkoi:

"Minä, päivällä, lähdin soutelemaan, niin nuo ajausivat veneeseen ja kaasivat sen, ja siinä se kastui Marttakin samoin, kuin muutkin. Kielsin, jonka jaksoin, mutta tulivat vaan veneeseeni."

Äiti: "Enkös minä arvannut, että on sitä ollut jotakin, kun Martta oli kipeä. Sinä, vanhin joukossa! ja minä heitän silmäksi toisille! No oma lykkynsä; kun eivät hukuttaneet itseään… Mikäs sinulla oli asia järvelle? Aivan tapposen tahallaan haetaan surmaansa. Voi, voi sentään! En tuota minä olisikaan monasti liikkeessä, mutta ei olisi vieläkään pitänyt lähteä. Harvoin on vaivanen vesillä, silloinkin kostoon kovaan… Sinä tuommoinen ihminen, kohta korva korvan tasalla, niin ei ole mieltä enempää kuin muillakaan… Voi, voi! mitäpä osaisi tehdä tuolle lapsi rukalle……… Ruvetkaa tuosta yöpuullenne! Ettekö ilman häkimättä osaa ryysyjänne laittaa?"

Tytöt kilmasivat noutamaan ulkoa makuuvaatteita. Reetakin lähti luimussa korvia ulos toisten mukana noutamaan makuuksia.

Keskelle lattiaa Reeta pani kolme halkoa pääksytysten ja niitten sivulle levitti puhtaita olkia ja halkojen päälle asetti Paksuja hurstipäällisiä höyhenpäänaluksia. Siihen asettui tyttöparvi sanaakaan puhumatta öiseen lepoonsa. Reeta se rupesi laidalle ja vielä pari kertaa kyynäspäällään pukkasi vieressään olevaa Kerttua.

Äiti jäi istumaan, itkevä Martta sylissään, ja hieroskeli sitä.

Tyttöjen vuoteelta kuului katkonaisia uneksimissanoja.

— Halli, halli… Vapun otti… kyllä minä pääsen… Voi, voi, yli laidan tulee… Huih… Huih… Halli soma, kun häntänsä… Oli se soma kuperkeikkanen Voi missä Martta — — Hahah… Se oli kyyti… Uih… uih.

Nukkui se viimein toki Marttakin. Äiti laski hänet penkille kuurrotulle vuoteelle ja itse kytjähti tyttöjen vuoteen reunalle. Aamun aurinko paistoi jo punertavana varjona karsinalasista yli pirtin toiseen sivuseinään.