Читать книгу Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet - Krohn Julius - Страница 12

Sisällysluettelo

Agricolasta löytyy vanhoissa kirjallisuudenhistoriankokeissa se maine, että hän muka oli ensimmäisen suomalaisen virsikirjankin toimittanut. Mutta tämä tieto on nähtävästi aivan perätön, sillä Juusten messukirjassaan käskee vielä laulamaan suorasanaisia kappaleita. Ainoasti kolme virttä on Agricola sepittänyt, mutta ne kirjoitettiin sittemmin aivan uudestaan.

Ensimmäinen suomalainen virsikirja ilmestyi kuitenkin tuskin kymmenen vuotta Juusten'in messukirjan perästä. Sen tekijän, Jaakko Suomalaisen eli Finnon, elämä ja toimet ovat kummallisesti kyllä olleet hyvin kauan hämärässä, vaikka hän kirjallisuudessamme ansaitsee suuremman sijan kuin Juusten. Eikä ole nytkään se hämärä kokonaan poistettu. Niinpä ei tiedetä yhtään, missä ja milloin hän on syntynyt. Nimestä päättäin oli hän kuitenkin Varsinais-Suomesta kotoisin; hänen isänsä nimi oli Pietari. V. 1563 tapaamme hänet Wittenberg'in ja 1567 Rostock'in yliopiston luettelossa. Myös mainitaan hänen olleen jonkun aikaa sotavankina Lyybekissä. V. 1568 tiedetään hänet määrätyn Turun koulun rehtoriksi, jota virkaa hän toimitti yhteen jaksoon kymmenen vuotta. Vv. 1578-82 oli Agricolan poika Kristian rehtorina, mutta sitten näkyy Suomalainen saaneen sen toimen takaisin. Sillä välin oli hän päässyt Räntämäen kirkkoherraksi, jonka ohessa hänelle oli annettu tulot katolis-aikuisista, Turun tuomiokirkkoon kuuluvista poenitentiarius- ja lector-viroista. Suomalainen kuoli ruttotautiin v. 1588.

Syynä yllämainittuun pitkään virkavapauteen koulutöistä oli se, että Suomalainen oli saanut v. 1578 Juhana kuninkaalta käskyn toimittaa muutamia tarpeellisia kirjoja suomeksi. Hänen työnsä hedelminä tulivatkin sitten painosta Yxi Wähä Rukous Kiria v. 1583, jota sata vuotta eteenpäin yhä painettiin uudestaan, ja Catechismus, jonka ensimmäinen, luultavasti vuosien 1580 ja 1582 välillä ilmestynyt painos on kadonnut (toinen on vuodelta 1615). Mutta Suomalaisen ansiollisin ja suurin teos on hänen virsikirjansa. Tämmöinen tiedettiin kyllä sepitetyksi, siitä päättäen että se myöhemmissä virsikirjoissa aina on mainittu, mutta kauan luultiin sen joutuneen häviön omaksi. Siitä vihdoin löytyi Upsalan yliopiston kirjastossa yksi kappale, joka valitettavasti vaan on vähä vaillinainen lopussa, niin että painatusvuodesta ei ole voitu saada selkoa.[22] Emme kuitenkaan suuresti erehtyne, jos päätämme virsikirjankin syntyneeksi noin 1580-82. Huomattava on, että siihen on suomennettu koko joukko virsiä 1572 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, vaan ei yhtään sen jälkeisestä, v. 1586 ulostulleesta.

Esipuheessaan todistaa Suomalainen itse olevansa ensimmäinen suomalaisten virsien sepittäjä. Hän aloittaa sen näin: CAickille Jumalisille ia vskolisille Suomalaisille — — toiuotan minä Jacobus Finno Jumalan armon. Sitten selittää hän oppineitten ja jumalisten miesten ennen aikaan sepittäneen latinankielisiä virsiä veisattaviksi isoissa kaupungeissa, missä kouluja löytyi ja latinantaitavia miehiä. Eij ollu quitengan heidhän tactons, — — että sencaltaiset Latinankieliset wirdhet ainoasta cocouxisa weisataisin, ia maankieliset pois heitetäisin, ia vnhotetaisin. Mutta piru pani sitten pappein mieleen, että he toimittivat kaiken jumalanpalveluksen eij omal maan ia ymmärtäuäisel kielel, mutta waiuon wieral. Ja kun ei kansa saanut virsiä laulaa omalla kielellään, niin se ryhtyi maallisiin lauluihin, ja piru ylösherätti mös hänen runoians ia laulaians, ioidhen mielen hän lyckäis, ia suusa tacoi iuuri soueliaita sanoia, nijn että he kyllä äkist ia selpäst wirsiä cocon saidh ia teidh, iotca sittä muilda nopiamin mös opettin ia muiston pantin, quin nyt Jumaliset ia Christiliset wirdhet opetan ia muistetan. Viimein nousi Luther ja muitakin veisaamaan omakielisiä virsiä. Näiden esimerkki oli ollut yllytyksenä, että minäkin Jumalan nimen cunnian tädhen sen rackaudhen puolest quin minulle on Isän maata wastan rupeisin hengelisiä wirsiä Suomenkielel — — rimitäin muidhen Christilisten maacundain tauan iälken tekemän.

Niinkuin näistä otteista näkyy, käytti Suomalainen lyhennettyjä päätteitä kaikissa kirjoituksissaan, mutta varsinkin hän niitä suosi virsissänsä, jota ei ole yhtään kummeksittava. Turun seuduilla oli hän luultavasti kaiken ikänsä asunut, sillä huvin vuoksi ei siihen aikaan kukaan matkustellut, eikä koulunrehtorilla ollut mitään pakkoa virkatoimien tähden käydä muissa maakunnissa, niinkuin esim. Agricolan piispana. Se kieli, jota hän siis paraasta päästä oli kuullut, taisi silloinkin jo enimmiten käyttää katkonaisia päätteitä.[23] Mikä siis oli luonnollisempaa, kuin että hän samaa tapaa noudatti virsissä, joita suomentaessaan usein taisi olla kahdella päällä, kuinka saada ajatuksensa, suomen pitkiin sanoihin puettuna, runomittaan mahtumaan. Puikahtipa häneltä sittenkin välistä liikoja tavuita säkeesen, ja Suomalaisen virret varsinkin ne ovat, joista vanha virsikirjamme sai sen pahan huudon, että siitä veisatessa täytyy joka säkeen lopussa niellä pari sanaa. Osaksi on hän kuitenkin siitä syytteestä vapautettava, sillä paljon on myöhemmissä virsikirjan parannuksissa karttunut liikoja tavuita lisään sen kautta, että lyhennettyin muotoin sijaan koeteltiin panna täydellisempiä esim. minun ja sinun, missä alkuperäänsä oli mun ja sun.

Toiseen näissä virsissä haitalliseen suureen vikaan, joka tekee monesti ihan mahdottomaksi arvata tarkoitettua värssymittaa, oli syynä vanhan runomittamme väärä ymmärrys. Suomalainen oli tottunut näkemään sanain koron poljettuna kansanrunoissa, ja siitä päätti olevan yhtä mille sanan tavuulle runokorko tuli, kun vaan tavuiden luku oli, niinkuin piti olla. Että asiaa vielä myöhemminkin katsottiin siltä kannalta, eikä edes laajuutta vaarin otettu, näyttää seuraava lause Petraeus'en kieliopissa: ei suomalaisessa runossa pidetä mitään lukua tavuiden laajuudesta, kun vaan on määrätty tavuiden luku säkeissä ja lopussa riimi.

Riimeistä eli loppusoinnuista, joilla Suomalainen muiden kansain esimerkkiä noudattaen oli varustanut virtensä, on suomenkieli peräti köyhä, jos me nimittäin emme ota lukuun johto- ja taivutuspäätteitä, jotka eivät juuri kuulu miltään. Tästä köyhyydestä oli Suomalaiselle nähtävästi paljon hankaluutta. Harvoin onnistui hänen saada täydellisiä riimejä; enimmiten tyytyi hän vaan puoliriimiin eli assonanssiin. Niin esim. soinnuttaa hän yhteen puhdas ja sulhas, sanans ja walans, wahua ja waiua, pääst ja miest, sitä ja kijttä(ä), Jumal ja suomal. Pääteriimein yksitoikkoisuuden vaihetukseksi käytti hän myös noita suomenkielelle omituisia kolmi- ja nelitavuisia riimejä esim. kiruotta ja wiruotta, paettin ja aiettin, kiristäuät ja likistäuät, jota tapaa ei pitäisi nykyistenkään runoseppiemme laiminlyödä, Mutta ei tämä kaikki kuitenkaan välttänyt, ja hädissänsä sovitti Suomalainen monesti yhteen sanoja, joilla ei ollut keskenään mitään yhdensointuisuutta, taikka pisti säkeesen aivan sopimattoman sanan ainoasti riimin vuoksi. Suurta huolimattomuutta riimein suhteen näemme kyllä sen aikuisissa saksan ja ruotsin virsissäkin, mutta ei siihen määrään kuin näissä suomalaisissa,

Virsien valitsemisessa oli Suomalainen verrattain omintakeinen. Ruotsissa ilmitulleita virsikirjoja käytti hän apulähteenä muiden rinnalla, vaan ei suinkaan yksin-omaisena ojennusnuorana. Ruotsalaisia alkuperältään tai ruotsalaisesta käännöksestä suomennettuja on Suomalaisen 99 virrestä 56 kappaletta, siis ainoastansa vähän yli puolen. Suoraan latinasta käännettyjä on 10, saksasta 17. Sitä paitsi on vielä 16 virttä, joita ei tiedetä mistään käännetyiksi. Viimeksimainituista voinee, niiden luonteesta päättäen, sanoa varmaan alkuperäisiksi ainakin 6.

Käännöksissään on Suomalainen hyvin uskollinen, vaikka ei mitenkään orjallinen. Usein hän lyhentelee virsiä käantäessään, mutta laittaa mielellään niinkin, että vanhan runotapamme mukaan toinen säe toisilla sanoilla kertoo edellisensä sisällyksen. Suomalaisen omat tekemät näyttävät selvään, ettei hän ollut Jumalalta luovaa runolahjaa saanut. Ne ovat melkein kaikki älyn avulla, käskystä kirjoitetut ja siis mehuttomat; ainoasti molemmat aamuvirret maistuvat hiukan tuoreemmalta.

Joku aika Suomalaisen jälkeen ilmestyi vielä toinen virsiseppä suomenkielellä, joka sekä sepittämäinsä virsien paljouden että vielä enemmän niiden hyvyyden suhteen on monta vertaa etevämpi. Tämä mies oli Maskun kirkkoherra Hemminki. Valitettavasti ei hänestäkään ole paljon mitään elämäkerrallisia tietoja. Sen verran vaan tiedämme, että hän oli Maskussa syntynyt ja että isän nimi oli Henrik. V. 1587 pääsi hän Maskun kirkkoherraksi, kävi v. 1593 Upsalan kirkolliskokouksessa ja kirjoitti nimensä tämän kokouksen päätöksen alle. V. 1618 näkyy hänen nimensä viimeisen kerran kymmenysluettelon alla, mutta v. 1620 on jo siinä toinen nimi: Jooseppi Hemminginpoika, luultavasti hänen poikansa.

Hänen virsikirjastaan ei myöskään tiedetä, minä vuonna se ensikerran tuli painosta, Jonakuna 1610 ja 1614 välisenä vuonna sen on pitänyt ilmestyä, sillä siihen on vielä otettu joku virsi 1610 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, vaan vuoden 1614 suomalaisessa käsikirjassa, piispa Sorolaisen toimittamassa, on jo koko joukko sen virsistä määrätty kirkoissa veisattaviksi.[24] Toinen painos on vuodelta 1639, siis Hemmingin kuoltua ilmitullut. Se sisältää 241 virttä; kun niistä luemme pois 98 Suomalaisen virttä, viisi nimimerkillä P.M., luultavasti Pietari Melartopaeus,[25] ja yhden nimimerkillä P.J.C, niin jääpi Hemmingin osaksi 137 virttä. Jos näihin lisäämme 75 virttä ja laulua ennen jo mainitusta keskiaikaisesta virsikokoelmasta Piae cantiones, jonka Hemminki v. 1616 suomensi, ja jos sitten otamme pois 3 molemmille kokoelmille yhteistä, niin nousee Hemmingin sepittämäin virtten luku 209:ään, joka ei ole vähäinen joukko.

Sanain katkomisen, runomitan liikkaavaisuuden ja riimin huonouden suhteen ovat nämät Hemmingin virret aivan Suomalaisen sepittämäin tapaiset. Hemminki itse siitä valittaa, että: Eip salli soucad Suomen sanad Tarkoin taiten edhes tuodha. Hän onkin kääntäessään harvoin aivan uskollinen, milloin vetää pari värssyä yhteen, milloin heittää värssyn kokonaan pois tai panee uuden lisään. Joskus ottaa Hemminki kaksikin virttä ja valaa ne yhdeksi suomalaiseksi. Toisinaan on hän kääntänyt vaan pari värssyä vieraskielisestä virrestä, ikäänkuin alkuun ja intoon päästäksensä, vaan jatkaa sitten omasta päästään. Siitä syystä onkin hänen virsillään paljoa vapaampi, elävämpi, omituisempi luonne kuin Suomalaisen tekemillä. Hän oli aika mestari suomenkielessä; oikein ihmeyttää nähdessä, kuinka rikkaasti, luontevasti ja sujuvasti se valuu hänen kynästään. Samaten kuin Suomalainen käytti hänkin ajatusriimiä, ja paljoa tiheämmin vielä. Mutta paitsi sitä on hänen virsissään sekin kansanrunoistamme saatu omituisuus, jota sanotaan alkusoinnuksi. Otettakoon mikä hyvänsä Hemmingin virsistä, niin tämä heti pistää silmiin. Välistä hän aloittaa kaikki säkeen sanat samalla kirjaimella, välistä vaan pari niistä. Toisinaan on samassa säkeessä kaksi alkusoinnun jaksoa esim. Pahad päänäns juuri julmaa. Toisinaan sointuu edellisen säkeen viimeinen ja jälkimmäisen säkeen ensimmäinen sana yhteen esim.

Köyhiä lapsias laupiudhes cautta

Cuule ja auta.

Virsiä valitessaan menetteli Hemminki vielä paljoa omintakeisemmin kuin Suomalainen. Hänen virsikirjansa 137 virrestä on tullut ainoasti 58, siis vähemmän kuin puolet, ruotsinkielen kautta. Suoraan saksasta on hän ottanut 25 ja latinasta 16. Semmoisia, joihin ei tiedetä vastaavaa virttä muulla kielellä, on 38. Viimeksimainituista on 15 (kenties 19) aivan silminnähtävästi alkuperäisiä. Niissä liikkuu Hemmingin innokas, hilpeä runohenki vielä vapaammin. Tosin ei niissä ilman erittäin syvää tunnetta, mutta mielikuvitus oli Hemmingillä hyvin vilkas ja voimallinen. Kun hän pääsee jotain kuvailemaan, varsinkin tämän maailman turhaa menoa ja syntisyyttä tai siitä seuraavia onnettomuuksia ja rangaistuksia, niin oikein kuohuu koskena kuvallisia sanoja. Näissä omissa virsissään käyttää Hemminki aina alkusointua sekä ajatusriimiäkin välistä läpi koko virren. Ja jos oikein tarkkaan rupeamme näitä virsiä tutkimaan, niin huomaamme, että ne myös rakennuksessaan tavoittavat taikka kumminkin ovat tavoittavinaan vanhaa runomittaamme.

Mikael Vexionius sanoi muutama vuosikymmen jälkeenpäin, että Suomalaiset eivät tunnusta runoelmaa runolliseksi, jos ei siinä ole riimiä ja lamdaismia s.t.s. että alkukirjaimet ovat samat. Esimerkiksi tähän hän vetää muutaman Hemmingin kirjoittaman virren:

Pojad parhad paohadcatt,

Neidzed nuored iloidcatt,

Vanhad vahvast veisadcatt.

lisäten: "näillä kaikilla oli muinoin yksi nuotti ja nimenä runot".

Vielä selvemmin suomalaiseen runomittaan rakennettu on Hemmingin esipuhe suomennokseensa kirjaa Piae Cantiones, jossa hän sanoo:

YStäväni ihanainen,

Hyvän suopa suomalainen,

Näitten alust tiedhä tämä:

Suomen saares synnyit nämäd.

(Paidz vähä vaevoin harvoja

Muolda cans tähän tuodhuja).

Muinen Piispad, Pappimiehed,

Oppined muud. Esimiehed,

Latinax teid lauluii näitä.

Tästä esimerkistä näkyy, että sen ajan oppineet olivat panneet riimin vanhan runomme koristukseksi ja että runomitan kokonaan perustivat korolle. Ja missä kansanrunomme käyttää sananjakoa, siihen he panivat selviä alkupitkiä eli daktyleja. Tällä tavoin saivat neljän pitkälyhyen eli trokeen sijaan yhden pitkälyhyen kahden alkupitkän kanssa tai kaksi pitkälyhyttä ja yhden alkupitkän esitavuun kanssa.

Kieli Hemmingin virsissä ei ole niin yksipuolisesti lounaissuomalaista kuin hänen edeltäjänsä kirjoittamissa. Huomattava on kuitenkin e, o, ö diftongien esiintyminen Lounais-Suomen murteen mukaisesti i, u, y diftongien asemella, esim. vaevoista, päevin, toevotan, töedhen, raoha, seoracunda, täödhen.[26]