Читать книгу Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet - Krohn Julius - Страница 17

Sisällysluettelo

Se aikakausi, jonka olemme jättäneet taaksemme, ja se, joka nyt aukeaa silmiemme eteen, ovat aivan erilaiset luonteeltaan sekä valtiollisessa että kirkollisessa suhteessa. Vaikka maakuntain itsenäisyys Kustaa Vaasan kautta oli hyvin supistunut, kävi kuitenkin Suomi kirkollisissa asioissaan edelleenkin omaa tietänsä. Myös valtiollisessa suhteessa oli maamme kahdesti 16:lla vuosisadalla melkein itsenäisenä, nimittäin niinä vuosina, jolloin se oli Juhana herttuan hallittavana, ja niinä vuosina, joina marski Klaus Fleming taisteli Kaarle herttuata vastaan. Tällä aikakaudella on asiain laita ihan toinen. Keskikaikkisuus pääsi Ruotsinvallassa yhä suurempaan voimaan, ja hallinnon ohjakset yhdistyivät yhä enemmän Tukholmaan. Kirkollisissakin oloissa ja toimissa loppui kaikki itsenäisyys. Eerik Sorolaisen kuoltua määrättiin nimen-omaan Ruotsalainen Iisak Rothovius Turun piispaksi sillä tarkoituksella, että kirkolliset laitokset Suomessa saataisiin Ruotsin mallin mukaan järjestetyiksi, ja siitä ajoin ovat kaikki toimenpiteet tälläkin alalla uskollista Ruotsalaisten tekoin matkimista.

Hallinnollinen keskikaikkisuus yksinään jo oli omiansa laimentamaan Suomalaisten erinäistunnetta, mutta tähän laimentumiseen oli paitsi sitä vielä monta muutakin syytä.

Edellinen puolisko puheenaolevaa aikakautta oli Ruotsin paraan loiston ja voiman aika. Sen sotajoukot kulkivat voittajina Venäjän, Puolan, Saksan ja Tanskan maiden halki: Sen rajat laajenivat yhä kaikille haaroille, ja vähällä oli koko Itämeri rannikkoineen joutua Ruotsin yksin-omaiseen valtaan. Sen nimeä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti koko Euroopassa. Näyttipä yhteen aikaan siltä, kuin pitäisi Tukholman tulla Euroopan henkiseksikin keskuspaikaksi. Kristiinan loistoisessa hovissa nähtiin kuuluisain valtiomiesten ja sotapäällikköin rinnalla Cartesius'et, Hugo Grotius'et ja muita sen ajan kirkkaimpia tiedon kynttilöitä.

Tämän vallan rakentamisessa, tämän loisteen sytyttämisessä oli Suomalaisilla ollut runsas osansa. Useammat näiden aikain sodissa mainioimmat päälliköt olivat Suomesta sukuisin; Suomen poikia seisoi tuhansittain kaikissa tappeluissa Ruotsalaisten rinnalla. Nämät sankarityöt eivät olekaan jääneet aivan palkinnotta. Ne synnyttivät Ruotsalaisissa kunnioituksen tunteen, joka ilmaantui monessa Ruotsin hallituksen toimessa Suomen hyväksi. Paras palkinto niistä oli kuitenkin se, että ne nähtävästi kohottivat kansamme siitä arkipäiväisyydestä, johon pienissä oloissa elävät ihmiset välttämättömästi vaipuvat.

Selviä ilmauksia suomalaisen kansallisuuden arvossa pidosta ei siltä ajalta puutu. Ruotsalainen Turun professori Mikael Wexionius kirjassaan Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae & subjectarum provinciarum v. 1650 puhuu Ruotsin, Gootin ynnä Suomen liitosta ikäänkuin useampain valtakuntain yhteydestä. Suomalainen professori Antti Thuronius puheessaan, jonka piti Kustaa Bjelke'lle, kun tämä palasi lähettiläsmatkaltaan Moskovasta v. 1659, sanoo hänen tuoneen rauhan koko "Suomen maailmalle" (Orhi Finnico). "Suomen kunnia" on nimenä eräällä kreikkalaisella kuusimitta-runolla, jonka suomalaisen papin poika Johannes Paulinus ylioppilaana Upsalassa julkaisi v. 1678. Tässä meille leimahtaa vastaan ilmeinen rakkaus kotimaahan ja kaikkeen kotimaiseen. Ei missään ole senvertaista luonnonkauneutta, tuskin Thessalian muinoin maailman mainiossa Tempe-laaksossa. Herkkuja maa kyllä ei anna, vaan eipä niistä huolitakaan. Suomen miehissä ei ole petosta eikä vilppiä, eikä sanalla sanoen mitään vikaa. Jalosukuisiakin miehiä on Suomi kasvattanut, niinkuin Kurkeja, Horn'eja, Fleming'ejä ja Creutz'ejä, ja Suomen sotureja on nähnyt sekä Germaania että Kimbria (Saksa ja Tanska). Ken voisikaan kieltää, muu kuin kateus, huudahtaa runoilija, että Suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja! Mutta toiselta puolen oli Suomen silloisessa tilassa melkein välttämätöntä, että tämän ajan tapahtumat enemmän heikensivät kuin vahvistivat suomalaista kansallistunnetta. Meidän pitää muistaa, että kaikki, mitä Suomalaisetkin tekivät, kävi yhteisellä Ruotsin nimellä, Ruotsin valtakunta lisääntyi voitetuista maakunnista, ei Suomi; Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata ei yhdistetty, niinkuin olisi luonnollista ollut, meidän maahamme, vaan saivat ne eri hallinnon. Ruotsi oli kohonnut suurvallaksi, jonka ääni kaikui mahtavana Euroopan asioissa; Suomi oli sen rinnalla vajonnut mitättömäksi maakunnaksi. Ruotsin maine levisi ympäri maailman ääriä; Suomalaisista erikseen eivät muukalaiset tietäneet usein mitään. Ruotsin suuruutena, Ruotsin loistona tuli Suomalaisille itselleenkin heidän yhteisen urhoollisuutensa palkka rakkaaksi, ja sitä muistellessa tuli heille itse Ruotsalais-nimikin yhä omaisemmaksi.

Vielä paljoa enemmän sekaantui Suomalaisten kansallistunne toisesta seikasta, joka on läheisessä yhteydessä sekä voimaan pääsevän keskikaikkisuuden että myöskin Ruotsinvallan sen-aikuisen suuruuden ja loiston kanssa. Ruotsissa saatavat korkeat virat ynnä Tukholman hovin loisto houkuttelivat nimittäin pois Suomesta melkein kaikki vanhat, suuret aatelissukumme. Vähitellen vieraantuivat he kokonaan pois kotimaastaan, muistellen sitä ainoasti silloin, kun he sieltä saivat huvituksiinsa tarpeelliset rahat köyhiltä lampuodeiltansa. Eikä mennyt Ruotsiin ainoastaan sukuaateli, vaan sinne siirtyivät aatelittomistakin kaikki, joilla oli etevämmät luonnon lahjat, niinkuin samainen Johannes Paulinus, sittemmin ansioittensa tähden ruotsinkielisenä runoilijana ja valtiomiehenä aateloittu nimellä Lillienstedt.

Lisäksi tulee, että juuri tähän aikaan tulvasi ääretön Ruotsalais-joukko Suomen maahan. Korkeimmissa viroissa ei vuosisadan aikaan nähty melkein yhtään Suomen miestä. Niinpä ei suotu Turun hiippaa Suomalaiselle ennenkuin v. 1728, siis enemmän kuin sata vuotta Eerik Sorolaisen kuoltua. Ja Viipurinkin piispoista sillä ajalla olivat puolet Ruotsalaisia syntyperältään. Turun hovioikeuden jäsenistä ennen Isoavihaa oli kaksi kolmatta osaa Ruotsista kotoisin. Ruotsalaisia olivat luonnollisesta syystä olleet melkein kaikki Turun yliopiston ensimmäiset professorit, mutta edelleenkin oli ennen Isoavihaa aina vaan puolet heitä oman maan miehiä. Myös ylioppilaista oli alussa enin osa Ruotsalaisia, ja vaikka Suomalaisten luku pian eneni, tuli kuitenkin yhä edelleen monta nuorukaista meille meren tuolta puolelta, siitä syystä että elanto Turussa oli huokeampi.

Tämä Suomalaisten virtaaminen Ruotsiin ja Ruotsalaisten virtaaminen Suomeen oli epäilemättä voimallisimpana syynä kansallisen erinäistunteen heikontumiseen ja häviämiseen maassamme. Paraimmat henkiset voimat, joista olisi voinut olla turvaa ja tukea kansallisuudellemme, katosivat yhä pois maastamme, ja kun kaikki ylemmät arvot ja paikat nähtiin olevan Ruotsalaisten yksin-omaisuutena, niin ruvettiin omaa kansaansa halvempana, huonompana pitämään. Jolloinkulloin tulee jo tähän aikaan näkyviin ilmeinen ylenkatse kansallisuuttamme kohtaan. Niinpä esim. oli v. 1694, kun Turun tuomioseurakunta jaettiin kahtia, ruotsalaiseen ja suomalaiseen, edellinen määrätty ensimmäisen uskonopin-professorin virkapitäjäksi. Muutamaa vuotta myöhemmin ehdoitti nuorempi Gezelius piispa mainitun professorin virkapitäjäksi suomalaisen seurakunnan ynnä vielä Nummen pitäjän lisäksi. Mutta professori Juhana Machsenius katsoi sen arvonsa alennukseksi, eikä sanonut siihen suostuvansa muulla ehdolla, kuin jos piispa itse rupeisi Turun ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherraksi!

Oman kansallisuutensa halveksimista todistaa myös suomalaisten sukunimien katoaminen papistosta, jossa yliopiston perustamisesta alkain nimien muutokset latinan, kreikan ja heprean kielten, myöhemmin myös ruotsinkielen mukaan tulevat yleiseksi tavaksi. Porvaristossa pysyvät kansalliset nimet kauemmin, mutta vuoden 1700 paikoilla oli jo monella kaksi nimeä, suomalainen sekä ruotsalainen, ja v. 1746 löytyy Turun porvareissa vaan joku harva suomalainen nimi jäljellä. Merkillistä on, että nämät harvat enimmiten tavataan leskillä, jotka eivät olleet hennoneet panna pois nimeä, mihin ensilemmen muistot olivat kiintyneet.

Isoviha tosin lopetti Ruotsin suurvallan, mutta suhteellisesti tuli meidän maamme asema vielä huonommaksi. Suomi oli melkein autiona hävityksen jälkeen, josta se ei moneen aikaan voinut virota. Paitsi sitä oli siitä suuri kappale pois revitty, ja tämä haava Pikkuvihan vuosina 1741-43 vielä ammottavammaksi tehty. Ei ole siis ihmeteltävä, jos kansallistunne nyt ylimalkain esiintyy paljoa sekavampana. Ennen Isoavihaa Suomalaiset verrattain harvoin nimittävät Ruotsia isäinmaakseen, eivätkä koskaan käytä lausetapaa "me Ruotsalaiset"; vaan Isonvihan jälkeen omistetaan aivan kaikki, mitä ruotsalaista on: "rakas Ruotsimme", "esi-isämme Gootilaiset", "mainiot ruotsalaiset miehemme", "meidän Ruotsalaisten vapaus" j.n.e. Kuitenkaan eivät kaikki Suomalaiset näin ajatelleet. Yhä edelleen löytyi niitä, jotka pitivät Suomea rakastettuna kotimaanaan, vanhoja Suomalaisia esi-isinään ja Suomen kansaa omanaan. Että käytännössäkin tehtiin eroitus Suomalaisen ja Ruotsalaisen välillä, osoittaa esim. Abraham Achrenius'en onnentoivotus Tammelin piispalle vuodelta 1730, jossa hän riemuitsee siitä, että vihdoinkin Suomen mies on jälleen saanut Turun hiipan päähänsä.[38] Tällä ajalla ilmaantuivat myös ensimmäiset erilleen pyrkimisen oireet Sprengtporten'in ja muutamain Anjalan miesten yrityksissä koko Suomen irroittamiseksi Ruotsin vallasta.

Isonvihan jälkeen väheni Ruotsalais-tulva Suomeen tuntuvasti, niin että esim. Turun hovioikeuden jäsenistä vv. 1700-60 ei ollut Ruotsalaisia enempi kuin oman maan miehiä ja vv. 1760-1809 ei enempää kuin puolet Suomalaisten lukumäärään verraten. Mutta ei tarvinnutkaan enää tuottaa Ruotsalaisia meren takaa, omatkin miehet olivat jo suurimmaksi osaksi muuttuneet Ruotsalaisiksi, eivätkä ainoastaan mieleltään, vaan myös kieleltään.

Yliopistoa perustettaissa oli Turussa suomenkieli vielä niin yleinen, että Ruotsista tulleet professorit oppivat sitä puhumaan ja useimmat myös kirjoituksessa käyttämään. Ylioppilaitten kesken näkyy suomenkieli olleen hyvin tavallinen muutamista siltä ajalta säilyneistä konsistoorin pöytäkirjoista päättäen. Että sitä ruotsalaisetkin ylioppilaat oppivat, osoittavat muutamat heidän kirjoittamansa suomenkieliset onnentoivotus-runot.[39] Tässä yhteydessä on myös mainittava Tukholmalaisen kirjanpainajan Henrik Keiser'in suomenkielinen esipuhe v. 1693 ilmestyneesen suomalaisen käsikirjan painokseen. Siinä hän näet ilmoittaa viettäneensä opintoaikansa Turun kaupungissa ja siellä tulleensa tuntemaan ei ainoastans sen ylistettäwän Nationin Kieldä, mutta myös hänen kijtettäwät tapans, urhollisen toimens ja miehudens; sen tähden ei sano säästävänsä vaivaa eikä varaa suomenkielisiä kirjoja toimittaessaan, osottain myös sillä samalla, että täälläki nijtä löyty, jotka sitä jaloa Suomen Kieldä, ei ylöncadzeesa, waan suuresa arvosa ja cunniasa pitäwät.

Samaten oli kouluissa suomalaisuus niin vankka, että täytyi sanakirjoihin sekä muutamiin muihinkin koulukirjoihin panna suomea muiden kielten rinnalle. Semmoisia kirjoja ovat Corpusculum Doctrinae 1642, Variarum rerum vocabula Latina 1644, Erasmus Rotterdamus'en Libellus aureus 1665 sekä vasta mainittavan Henrik Florinus'en latinais-ruotsalais-suomalainen sanakirja 1678, joka saksankielellä lisättynä painettiin uudestaan 1695 ja viimeisen kerran ilmestyi vielä v. 1733.

Porvariston suomalaisuutta todistaa sekin, että nimenomaan heitä koskevia asetuksia käännettiin suomeksi, esim. Kuningalisen Maijestetin Asetos ja Käsky, Muutamitten ylitzekäymisisten ja sijwottomutten poispoistamisest, Waldacunnan Borgerskapin eli Cauppamiesten Kihlauxis, Pidois, lapsenristiäisis ja Maahanpaniaisis, nijn myös waattein parsisa, painettu Turussa 1664. Turun raastuvan-oikeuden pöytäkirjoista vuodelta 1638 käy selville, että uutta kauppajärjestystä luettiin julki porvaristolle ensin ruotsiksi ja tulkittiin sitten pykälä pykälältä suomeksi, jota tapaa näkyy myöhemminkin noudatetun. Suurta huomiota herätti aikoinaan Turun valtiopäivämies-vaali v. 1659, jolloin suomalaiset porvarit asettivat oman ehdokkaansa ja, väkivallalla vaalista syrjäytettyinä, lähettivät erityisen edusmiehen valtiopäiville valittamaan kaupungin viran-omaisten menettelystä sekä vaatimaan itselleen samoja oikeuksia, kuin "muitten kansain porvaristolla" oli. Tästä ehdokkaasta väittivät ainakin vastustajat, että hän oli ruotsinkieleen tottumaton. Viimeksi on meillä Porthanin nimen-omainen todistus siitä, että vielä alussa 1700 lukua papisto sekä useimmat muut vallassäätyiset maalla ynnä suurin osa kaupunkein kauppiaita ja porvareita keskenäisissä puheissaan enimmiten käyttivät suomenkieltä.[40] Mutta tähän hän lisää: vaan kuinka kaikki nyt on muuttunut ja päivä päivältä muuttuu!

Koulujen opetuskielenä oli ruotsinkieli jo tämän aikakauden alussa saanut pysyväisen jalansijan latinan rinnalla Suomenkin oppilaitoksissa, joissa sitä Kristiina kuningattaren kouluasetusten mukaan ruvettiin käyttämään katkismuksen opetuksessa vuodesta 1649. Yliopistoomme se pääsi sata vuotta myöhemmin, v. 1749, jolloin Turkulaisen Niilo Wasström'in väitöskirja ilmestyi, "ensimmäinen oppikoe tässä kuninkaallisessa akatemiassa äidinkielellä", niinkuin tekijä itse ilmoittaa. Tämän ajan Ruotsista tulleet piispat olivat ruvenneet latinan asemella yhä enemmän käyttämään ruotsia kiertokirjeissään. Maallisissa virastoissa, joissa ruotsinkieli jo alkuansa oli käytännössä, vahvistui sen valta sitä myöten, kuin niissä kaikki toimet alkoivat muuttua kirjallisesti suoritettaviksi. Näiden virkatointen ja naimisliittoin kautta, sanoo Niilo Idman v. 1774 esipuheessa vasta mainittavaan tutkimukseensa suomen ja kreikan kielten heimolaisuudesta, Suomen etevimpien sukujen niin tottuneen ruotsinkieleen, että se jo kauan aikaa on ollut säätyläisten yleisenä puhekielenä.