Читать книгу Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet - Krohn Julius - Страница 13

Sisällysluettelo

Tämän aikakauden kirkollisista kirjoittajista on vielä mainittava piispa Eerik Eerikinpoika Sorolainen. Hän oli syntynyt 16:n vuosisadan keskipalkoilla Sorolan talossa Laitilan pitäjässä. Isänsä luultavasti oli Laitilan kirkkoherra Eerik Gregorin poika. Eerik Sorolaisen nuoruuden ajasta ei ole mitään muuta tietoa, kuin että hän v. 1573 kirjoitettiin Rostock'in yliopiston kirjoihin ja että hän palasi ulkomailta maisterin arvonimellä. V. 1578 tuli hän rehtoriksi Geflen kouluun Pohjois-Ruotsissa. Vähää myöhemmin, v. 1583, hänelle suotiin synnyinmaassaan paljoa korkeampi, mutta myös paljoa rauhattomampi paikka. Juhana kuningas oli, niinkuin tiedetään, taipuvainen katolisuuteen ja yritti liturgiallansa saattaa hylätyt kirkon menot jälleen voimaan. Luultavasti oli hän huomannut Eerik Sorolaisen myöntyväiseksi näihin tuumiin, koska hän pani hänet Turun piispaksi ynnä antoi Viipurinkin piispattoman hiippakunnan hänen hoitonsa alle.

Kuningas ei pettynytkään toivossaan, sillä uusi piispa oli hyvin ahkera hänelle uskotussa toimessa. Mutta Juhana kuningas kuoli v. 1592, ja kaikki hänen laitoksensa raukesivat hänen kanssansa. Nyt tuli Eerik Sorolaiselle vaikeat, surkeat päivät. Usko taisteli uskoa vastaan, kansastaan vieraantunut kuningas kansan puolta pitävää herttuaa vastaan, ja piispa Eerik Eerikinpoika seisoi puolueitten, taistelujen keskellä, epäillen, mitä hänen piti tehdä. Kummalle puolelle hän kallistuikin, oli virka ja henki vaarassa, ja mikä vielä pahempi, kummalle puolelle hän kallistuikin, ei hän voinut olla pyhiä velvollisuuksia rikkomatta. Eheänä ei Eerik Sorolainen päässytkään tästä vaikeasta välipulasta, mutta kuitenkin on hänelle se todistus annettava, että hän viisaasti ja rehellisesti koki yhdistää häntä eri haaralle vaativat velvollisuutensa. Yhteinen Flemingiläisten kanssa oli hänellä uskollisuus kuningasta kohtaan, mutta toiselta puolen piti hän heitä vastaan lujasti puhdistetun uskon puolta. Upsalan kirkonkokouksesta palattuansa rupesi hän täydellä toimella poistamaan siinä kiellettyjä paavilaisia kirkonmenoja. Tästä voisi luulla häntä huikentelevaiseksi tuuliviiriksi, joka aina sovitteli tekonsa ajan tuulispäitä myöten, sillä Juhanan aikoina oli hän yhtä ahkerasti pitänyt huolta näiden menoin noudattamisesta. Mutta hän seisoi niiden suhteen korkeammalla kannalla kuin hänen aikalaisensa ja piti ulkonaiset menot sivuseikkoina, joita sopi hyväksyä tai hylätä, sen mukaan kuin yleiset asetukset säätivät. Ainakaan ei pelko ollut tähän menetykseen syynä; sen näemme siitä, että hän protestanttisen intonsa vuoksi sai kärsiä Fleming'iltä julmat haukkumiset ja oli vähällä tulla piestyksi, eikä kuitenkaan lakannut toimestansa.

Mutta ei tämä hartaus puhdistetun opin puolesta eikä myöskään puuttumattomuus sotaan voineet lepyttää tylymielisen Kaarle herttuan vihaa siitä, ett'ei piispa ollut kokonaan ruvennut hänen puolelleen. V. 1599, kun Turun linna oli joutunut herttuan valtaan, pantiin Eerik Sorolainen siihen vangiksi ja vietiin seuraavana vuonna Linköping'in valtiopäiville pappissäädyn tuomittavaksi. Vaikka hän siellä sai virkaveljeinsä puolesta täydesti puhdistavaisen todistuksen, ei Kaarle herttua kuitenkaan päästänyt häntä entiseen virkaan takaisin, ennen kuin piispa oli maksanut hänelle tuhat talaria sakkoa. Myöhemminkin vainosi kuningas häntä lakkaamatta, yhä uhaten panna hänet pois viralta.

Kustaa Aadolfin noustua valta-istuimelle koittivat viimein Eerik-piispalle paremmat päivät. Hänelle suotiin taas runsaammat tulot ja muutenkin suosi valtiokansleri Aksel Oxenstjerna häntä monella tavalla. Tämän ikänsä rauhallisen loppupuolen käytti Eerik Sorolainen kansansa hyväksi sillä tavoin, että toimitti kirjoja suomenkielellä. Hän kirjoitti kaksi katkismusta, laveamman etupäässä opettajien ohjeeksi ja lyhyemmän kansaa varten. Edellistä, joka ilmestyi 1614, kehutaan itsenäisestä järjestyksestään sekä helppotajuisista selityksistänsä. Molemmat pysyivät käytännössä vuosisadan loppuun saakka; jälkimmäisestä ilmestyi useita painoksia, joista aikaisin meille säilynyt on vuodelta 1629. Myöskin toimitti hän v. 1614 suomennoksen uudesta käsikirjasta, Mutta kaikkein tärkein ja suurin hänen teoksistaan oli Postilla, joka tuli painosta kahtena paksuna nidoksena vv. 1621 ja 1625. Se sisältää noin 2,300 neljännesarkin sivua ja on merkillinen selitysten selvyyden sekä sisällyksen rikkauden puolesta. Kirjoitustapa siinä on helposti ymmärrettävä ja koristelematon. Usein on Eerik Sorolainen näyttänyt oppinsa sillä, että on pannut sekaan vahvistukseksi lauseita kirkko-isäin esim. Augustinuksen, Krysostomon y.m. teoksista sekä ottanut esimerkkejä Rooman ja Kreikan historiasta. Pitkän ajan oli se ainoana saarnakirjana Suomen kansalla ja sitä viljeltiin paikoin vielä meidän vuosisatamme alussa.

Tuskin oli postillan toinen osa valmistunutkaan painosta, niin meni sen tekijä noin kahdeksankymmenvuotisena levolle, kannettuaan hiipan kuormaa neljäkymmentä kaksi vuotta, neljän kuninkaan aikana.

Ei paljoa puuttunut, että Eerik Sorolaiselle olisi tullut osaksi kunnia olla Agricolan aloittaman Raamatun suomennoksenkin täyttäjänä. V. 1602 asetettiin Kaarle IX:n käskystä sitä työtä varten komitea, jossa piispa oli esimiehenä, ja jäseninä tuomioprovasti Pietari Melartopaeus, Turun kirkkoherra Gregorius Teitti, Turun koulun rehtori Markus Helsingius, Viipurin koulun rehtori Kristian Pärttylinpoika ynnä Turun kaupungin kolme suomalaista kappalaista. Mainitun komitean työstä ei tähän asti ole tiedetty juuri mitään, vasta nykyisin on saatu selville, että se jo v. 1617 oli, ainakin suurimmaksi osaksi, loppuun saatettu.[27] Silloin nimittäin Turun kaupungin papisto ilmoitti kuninkaalle pyytäneensä erästä Tukholman kirjanpainajaa, että hän sallisi Saksassa oleskelevan poikansa tulla Turkuun painamaan Pyhää Raamattua suomeksi. Tästä kirjapainon hankkeesta ei kuitenkaan sen enempää ole puhetta. V. 1630 kirjoitti piispa Rothovius kuninkaalle uudestaan samasta asiasta mainiten, että valmis Raamatun suomennos oli olemassa ja että monet tuhannet ikävällä odottivat sen painattamista. Vaan sodan tähden jäi Suomalaisten hartain toivomus silläkin kertaa toteuttamatta.

V. 1636 anoi pappissääty valtiopäivillä, että uusi komitea asetettaisiin Raamatun suomentamista varten, ja painatus toimitettaisiin valtion varoilla. Sen johdosta määrättiin v. 1638 tähän työhön Turun tuomioprovasti, sittemmin piispa, Aeschillus Petraeus, kreikan kielen lehtori Turun uudessa kymnaasissa, sittemmin heprean ja kreikan kielten professori, Martti Stodius, Maskun provasti Henrik Hoffman ja Piikkiön kirkkoherra Gregorius Favorinus. Tämä komitea teki työtänsä ahkerammin kuin komiteat tavallisesti tekevät, niin että teos jo tuli painosta v. 1642. Se on painettu suureen folio-muotoon yhtenä nidoksena, varustettuna niin vahvoilla kansilla, että sillä helposti voisi lyödä härän kuoliaaksi. Käännös on paraita, mitä siltä ajalta löytyy, alkukieleen katsoen, ainoasti saksalaista ja ruotsalaista Raamatunkäännöstä pidetään etevämpänä. Raamatun kieli on Agricolan suomennoksiin nähden puhdistettu useista ruotsalaisuuksista, niinkuin artikkelein ja prefiksein ylenmääräisestä käytännöstä. Se on myös vapaa yksipuolisista murteellisuuksista, joten se on voinut koota kaiken Suomen kansan yhden, yhteisen kirjakielen alle.

Tässä myös ensikerran esiintyy täysin säännöllinen suomenkielen oikeinkirjoitus. Sen vakaantumista Agricolan horjuvaisesta kirjoitustavasta, jolla kuitenkin on suunnitelmaan nähden suuret ansionsa,[28] voimme jo Finnon kirjateoksissa huomata, mutta vasta Sorolaisella löydämme ne säännöt, joiden mukaan Raamatun oikeinkirjoitus tarkistettiin ja jotka sitten pysyivät enemmän kuin puolentoista vuosisataa melkein muuttumatta voimassa. Nykyisistä kirjakielemme oikeinkirjoituksen säännöistä ne poikkeavat seuraavissa kohdin. Pitkä i-äänne kirjoitetaan ij:llä, k-äänne kovan vokaalin ja toisen k-äänteen edellä c:llä; loppupuolella 18:tta vuosisataa tulee kuitenkin ii yleiseen käytäntöön ja k syrjäyttää peräti c-kirjaimen. Nykyisiä ks ja ts yhtymiä vastaavat x ja dz, 1685 vuoden Raamatun painoksesta alkaen tz, jossa on huomattava palautuminen Suomalaisen kirjoitustavasta Agricolan käyttämään. Nykyisten k:n, t:n ja p:n asemella esiintyvät nenä-äänteen jälkeen, t:n asemella myös l:n jälkeen, säännöllisesti g, d, b; g:llä ja d:llä kirjoitetaan myös ne spirantti-äänteet, joita Agricola ja Suomalainen tavallisesti eroitukseksi edellisistä merkitsevät gh:lla ja dh:lla.[29]