Читать книгу Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet - Krohn Julius - Страница 21

Sisällysluettelo

Porthan, jonka nimellä Fennofiilein aikakauden jälkimmäinen puolisko epäilemättä on mainittava, ei ole kyllä, niinkuin edellisessä koetin näyttää, pidettävä suomalaisten harrastusten kanta-isänä; mutta hänelle tulee kuitenkin se ikikunnia, että hän todellisen tiedemiehen tarkkuudella ja terävyydellä jatkoi Juslenius'en aloittamia sekä historiallisia että kielellisiä tutkimuksia, pohtien erilleen jyvät akanoista, todet valheista, jotka Juslenius'en ja hänen aikalaistensa kirjoissa vielä olivat kaikki yhdessä seoksessa. Hänelle on myös myönnettävä se ainainen ansio, että hän ensimmäisenä kokosi ja osaksi painatti suuremman joukon kansan muinaisrunoja, joiden valtaavan vaikutuksen kansallistunteemme kiihdyttämiseen sekä runoutemme viljelemiseen pian saamme nähdä.

Henrik Gabriel Porthan,[61] kirkkoherran Sigfrid Porthan'in poika, syntyi 9 p. Marrask. 1739 Viitasaarella, siis maamme keskisydämessä, jossa lapsuudesta kuuli ja puhui selvää, turmeltumatonta suomenkieltä, ja jossa tämä kieli ja lapsuuden rakkaimmat muistot liittyivät yhteen eroamattomilla siteillä. Luultavasti kuuli hän myös lasna siellä laulettavan muinaisia runoja, josta hänen huomionsa sitten myöhempinä aikoina sitä helpommin kääntyi niiden puoleen.

Hyvin pienenä täytyi hänen kuitenkin jo jättää kotipesänsä, sentähden että isä vaipui surkeaan mielen ja ruumiin heikkouteen, joka teki lasten kotona kasvattamisen mahdottomaksi. Hän vietiin ensin Kruununkylään Pohjanmaalle, jossa hänen äitinsä veli Kustaa Juslenius oli kirkkoherrana. Muutamat vuodet siellä oltuansa muutettiin hän sitten toisen enon Pietari Jusleen'in luokse, joka oli tuomarina Piikkiön ja Halikon tuomiokunnissa. Edellä jo olen huomauttanut, että likeinen sukulaisuus piispa Juslenius'en kanssa varmaankin on ollut yllykkeenä Porthan'in suomalaisille harrastuksille. Siihen voin nyt vielä toisen seikan lisätä, Tuomari Jusleen'in vaimo oli nimittäin laamanni Eerik Paleen'in sisar, vastamainittavan lainsuomentajan Samuli Forseen'in vävyn, jonka toimesta tämä lainsuomennos viimein tuli painetuksi. Epäilemättä kuuli siis Porthan nuorukaisena myös siitäkin asiasta enemmän kuin moni muu, ja sekin taisi olla hänelle herätyksenä. Ajatuksemme ja tekomme ovat niin hienoilla säikeillä yhdistettyinä meitä ympäröiväin olojen kanssa, ett'ei voi olla liian tarkka mainitessa vähäpätöisiäkin seikkoja mainion miehen elämästä; sillä usein voivat ne arvaamattomalla valolla selvittää hänen sisällisen muodostumisensa historiaa.

V. 1754 viisitoista-vuotisena tultuansa yliopistoon, ryhtyi Porthan innolla tieteellisiin opintoihin, varsinkin klassilliseen ja ennen kaikkea Rooman kirjallisuuteen. V. 1760 hän saavutti maisteriseppeleen ja kaksi vuotta myöhemmin pääsi hän roomalaisen kaunopuheisuuden dosentiksi yliopistoon. Tämä virka oli kuitenkin aivan palkaton, eikä paljoa tuottavampi ollut amanuenssin toimi yliopiston kirjastossa, jonka hän v. 1764 siihen yhdisti. Elatuksensa hän ansaitsi etupäässä tuntiopetuksella yksityisessä oppilaitoksessa, jonka yhdessä muutamain muiden nuorten opettajain kanssa oli perustanut. Vasta v. 1772, yliopiston kirjaston hoitajaksi nimitettynä, sai hän vakinaisen paikan, ei kuitenkaan suuremmalla palkalla kuin 50 hopeatalarin. Siitä palkasta hän sitten järjesti koko kirjaston uudestaan ja kartutti sen kirjavarastoa, jolla oli ainoasti 200 talarin vuosiraha, niin suurella harrastuksella ja taidolla, että se hänen eläissään lisääntyi kolminkertaiseksi. V. 1777 hän vielä määrättiin roomalaisen kirjallisuuden professorin virkaan, jossa pysyi kuolemaansa asti, 16 p. Maalisk. 1804.

Porthan'in päätyönä, niinkuin kaikki tiedämme, on ollut Suomen historian tutkiminen. Edeltäjäinsä perättömät arvelut ja haaveilut tyhjäksi tehden, rupesi hän todellista kuvausta maamme entis-oloista kokoonpanemaan vakavalla tieteellisellä perustuksella, tarkoin pohdittujen ainesten pohjalla. Hänen ensimmäinen historiallinen julkaisunsa on nimeltä Historia Bibliothecae Regiae Academiae Aboensis, jota ilmestyi 24 vihkoa vv. 1771-1787 ja lisävihko v. 1795. Se on Turun yliopiston kirjaston historia, mutta sisältää samalla paljon arvokkaita tietoja yliopistomme muistakin oloista. Suurin ja tärkein kaikista Porthan'in teoksista on vv. 1784-1800 56:na vihkona ilmestynyt uusi, laveilla historiallisilla selityksillä ja noin 650:llä todistuskappaleella varustettu painos Paavali Juusten'in piispainkronikkaa, jonka nimi kuuluu: M. Pauli Juusten Chronicon Episcoporum Finlandensium, annotationibus et apparatu monumentorum illustratum. Paitsi näitä on hän julkaissut useita pienempiä tutkimuksia historiamme eri kohdista väitöskirjain muodossa, joita ajan tavan mukaan antoi ylioppilaitten johdollansa kokoonpanna ja julkisesti puolustaa;[62] niin-ikään on hän toimittamassaan sanomalehdessä Tidningar utgifna af ett Sällskap i Åbo painattanut lukemattomia historiallisia asiakirjoja ja vähäisiä selityksiä. Hänen kirjoittamansa on myös se kuvaus Suomen maasta, ensimmäinen laatuaan, joka löytyy v. 1794 ilmestyneessä Tuneld'in maantieteen painoksessa.

Aikaisemmin vielä kuin maamme historiaan oli Porthan'in huomio ollut kääntyneenä kansamme vanhoihin runoihin. Siihen suuntaan lienevät osaksi vaikuttaneet Skotlantilaisen Macpherson'in v. 1762 julkaisemat Ossian'in laulut, jotka ilmestyessään herättivät suurta ihastusta oppineissa piireissä ja myös Porthan'ille olivat hyvin tutut; mutta toiselta puolen oli tämäkin harrastus hänellä, niinkuin olemme nähneet, kotoista perintöä. Jo v. 1766 ilmestyi ensimmäinen vihko Porthan'in merkillistä teosta De Poësi Fennica (Suomalaisesta runoudesta), jossa hän selittää Suomen runon rakennusta ja luonnetta, valiten esimerkkinsä kuitenkin melkein yksin-omaan myöhemmistä oppineitten tekemistä, samaa runomittaa jäljittelevistä runoista, jotka painettuina olivat helpommin käsillä saatavina ja joissa saattoi myös osoittaa virheitä. Varsinaisista kansanrunoista ennätti hän esittää ainoasti lyyrilliset n.k. jauhorunot, joita naisten Savossa, Karjalassa ja Kajaanin puolella Pohjanmaalla oli tapana laulella, sekä aloittaa esitystänsä loitsurunoista, kun koko teos jäi häneltä kesken, niin kesken että se viidennessä vihkossaan, joka ilmestyi v. 1778, loppuu keskelle raudansynty-runoa. Eräässä saman-aikuisessa kirjeessä Upsalan oppineelle arkkipiispalle Kaarlo Fredrik Mennander'ille, jonka professorina ja piispana Turussa ollessaan tiedetään myös suomalaisten runojen keräystä harrastaneen,[63] hän kuitenkin puhuu vielä 6:nnesta vihkosta, jossa lupaa muun muassa vertailla vanhoja venäläisiä kansanlauluja suomalaisiin runoihin, voidakseen määrätä näiden jälkimmäisten ikää; venäläisen ja suomalaisen runouden välimuotona pitää hän kreikan-uskoisten Karjalaisten itkuvirsiä, ja sanoo niitä koonneensa jotensakin täydellisen kokoelman. Toisessakin kirjeessä vuodelta 1781 hän yhä ilmoittaa aikomuksenaan, jos suinkin mahdollista, lopettaa teoksensa, johon ainakin pari vihkoa olisi lisättävä. Mutta arvelee, ett'ei voi saada niitä omina julkaisuinaan väitösharjoituksia varten painetuiksi, joten hänen on täytymys antaa ne valmiiksi suunniteltuina toisten kokoonpantaviksi väitöskirjain muotoon. Tosin hänellä näiden kokeitten korjaamisessa on usein enempi vaivaa, kuin jos itse alusta kaikki kirjoittaisi; vaan hänen mielestään oppilaitten harjoittaminen itsenäisempään työhön ja luvallisen kunnianhimon vireillä pitäminen kyllä maksaa tämän vaivan. Myöhemmin mietti hän teoksensa kirjoittamista kokonaan uudestaan ruotsiksi, mutta tämänkään aikeensa toteuttamiseen ei hän toisilta, yhä lisääntyviltä toimiltansa koskaan saanut aikaa.

Suuren osan niitä aineksia, joita oli aikonut julkaista suomalaisessa runous-opissaan, mainitsee hän kirjeessä vuodelta 1782 panneensa sinä vuonna ilmestyneesen väitöskirjaan De superstitione veterum Fennorum theoretica & practica (Vanhojen Suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta), jonka Kristian Eerik Lencqvist hänen esimiehyydellään kahdessa osassa julkaisi. Mainitun nuoren miehen isä Oriveden provasti Eerik Lencqvist,[64] oli käsikirjoituksena valmistanut kaksi saman-aineista tutkimusta ruotsinkielellä: Om Finlands hedendom och af gudadyrkan (Suomen pakanuudesta ja epäjumalan-palveluksesta) sekä tähän toisena osana liittyvän Om Finlands fordna vidskepelse och trollkonst (Suomen muinaisesta taikauskosta ja noituudesta), jotka lienevät suureksi osaksi olleet pojan julkaisujen pohjana.[65] Mutta runonäytteistä, jotka enimmäksensä ovat itämurteen alalta, ei saata olla muuta kuin vähäinen osa tämän ikänsä Länsi-Suomessa eläneen miehen muistiinpanemia. Myös ainesten tieteellinen järjestely, jossa väitöksen edellinen osa, eri jumaluus-olentojen esitys, jyrkästi eroo saman-aikuisesta Ganander'in teoksesta, ilmaisee Porthan'in olleen avullisena "Suomalaistemme mythologian sekavan vyyhdin selvittämisessä", niinkuin hän itse mainitussa kirjeessään myöntää. Jälkimmäinen, taikatemppuja käsittelevä osa, joka tosin sisältää enemmän ainesten järjestelyä kuin itse aineksia, on siitä merkillinen, että se osoittaa tähänkin kansanrunouden lajiin jo Porthan'in aikana huomiota pannun, vaikka se sitten pitkiksi ajoiksi jäi kotimaiselta tutkimukselta unohduksiin.

V. 1789 toimitti Porthan'in johdolla toinen hänen oppilaistaan Fredrik Juhana Rosenbom väitöskirjan De fama magiae Fennis attributae (Suomalaisille omistetusta loitsimisen maineesta), jossa tehdään selkoa kansamme taikauskon alkuperästä. Se arvellaan olevan osaksi itsenäisesti kehittynyttä, osaksi mahdollisesti opittua Lappalaisilta. Mutta melkoinen osa Suomalaisten nykyistä taikauskoa selitetään olevan Ruotsalaisilta ynnä yleensä germaanilaisilta kansoilta lainattua ja joko katolis-kristillistä tai roomalais-kreikkalaista alkuperää. Myös muutamissa Suomen ja Ruotsin kansan loitsuluvuissa, joista Koin ja Niukahduksen sanat molemmilla kielillä ovat näytteiksi painettuina, osoitetaan keskinäinen sukulaisuus niin likeiseksi, ett'ei ole epäilemistäkään toisen niitä toiselta lainanneen. Tosin ei sitä mahdollisuutta kielletä, että useat yhtäläisyydet eri kansojen käsityksessä ovat selitettävissä yhtäläisten syiden synnyttäminä yhtäläisinä vaikutuksina; mutta huomautetaan samalla yhtäläisyyksistä, jotka ovat siksi paikallista laatua, ett'ei niitä kukaan asiaa lähemmin ajatellut voi ymmärtää muulla tavoin kuin suoranaisena lainana kansalta toiselle siirtyneen. Tässäkin teoksessa siis esiintyy aatteita, jotka ilmaisevat Porthan'in kaukonäköistä katsetta.

Porthan'ista kansanrunojemme harrastajana on vielä mainittava, että hän oli ensimmäinen, joka on koettanut sovitella yhteen saman runon eri kirjaanpanoja. Hänellä oli se käsitys, että kaikki jonkun runon n.k. toisinnot ovat yhteisestä alkutekstistä lähteneitä ja ainoasti eri tavalla turmeltuneita lukutapoja. Niitä toisiinsa vertailemalla, täyttämällä toisesta, mikä toisessa on vajanaista, poistamalla myöhempiä lisäyksiä ja oikaisemalla virheellisiä paikkoja erityisten kriitillisten ohjeitten avulla, piti hän mahdollisena päästä tämän alkutekstin perille. Päätoisinnoiksi, joita kokoonpanossa oli etupäässä noudatettava, arvosteli hän semmoisia, jotka, samalla kuin olivat toisia täydellisemmät ja eheämmät, sisälsivät jotain tiedonlisää esi-isäimme elin- ja ajatustavoista. Edellämainitun kesken painattamatta jääneen raudansynty-runon on hän siten pannut kokoon ja varustanut muistutuksilla, joissa luettelee eri säkeitten toisinteluja. Kaksi tähän runoon käytettyä kirjaanpanoa oli jo v. 1767 maisterikokelas Kaarle Robert Giers painattanut kolmen muun runon mukana kemian professorin Pietari Gadd'in esimiehyydellä julkaisemaansa väitöskirjaan Indicia Mineralogiae in Fennia sub gentilismo (Jälkiä kivennäistieteestä Suomessa pakanuuden aikana), mainiten nimen-omaan ne molemmat saaneensa Porthan'ilta.[66] Niistä voi nähdä, mitenkä Porthan toisen runon alkusäkeet on liittänyt toisen, muutenkin täydennetyn, runon edelle. Tämä Porthan'in käsitys runojen alkuperäisestä täyteläisyydestä, johon hänen menettelynsä perustuu, ei tosin ole tieteellisesti paikkaansa pitävä, niiden kulkuun ja kehitykseen nähden, joka on peräti toista laatua kuin vanhain käsikirjoitusten muunnokset kopioitsijain käsissä; mutta sillä on kuitenkin ollut suuri historiallinen merkitys. Sillä ilman sitä vakaata uskoa, että ainoasti uudelleen liitti yhteen vanhan, lukemattomiin katkelmiin ja toisintoihin hajaantuneen runoston, olisi Elias Lönnrot tuskin uskaltanut ryhtyä Kalevalan kokoonpanemiseen.

Ennenmainitussa kirjeessä Mennander'ille vuodelta 1778 ilmoittaa Porthan keräilevänsä myös Suomen kansan sananlaskuja ja aikovansa toimittaa parannetun ja lisätyn laitoksen Henrik Florinus'en sananlasku-kokoelmaa vihkoittain väitöksinä painosta; vaan tämäkin tuuma jäi häneltä toteuttamatta. Omat muistiinpanemansa sekä toisten kautta kokoon saamansa uudet sananlaskut oli hän kirjoittanut välilehtiseen Florinus'en kirjan kappaleesen, joka hävisi Turun palossa v. 1827, samoin kuin melkein kaikki hänen runokokoelmansa;[67] onneksi oli siitä kuitenkin ennätetty ajoissa ottaa kopioita, joiden avulla jotenkin tarkoin voimme vielä saada selkoa niiden lukumäärästä ja sisällyksestä.[68] Sitä paitsi talletetaan yliopiston kirjastossa paria sananlaskukokoelmaa, joita Porthan nähtävästi on käyttänyt.[69]

Vähimmin huomattu, vaan ei siltä vähimmän arvoinen, on Porthan'in vaikutus suomen ja sen sukukielten tutkimukseen. Hänellä tiedetään olleen aikomuksena vielä v. 1796 toimittaa ensin pienempi suomen kielioppi käytännöllistä tarvetta varten ja sitten toinen laveampi ja tieteellisempi, jota varten oli tehnyt muistiinpanoja välilehtiseen Vhaël'in kieliopin kappaleesen, mikä on yliopiston kirjastossa tallella. Samoin oli hän koonnut runsaasti aineksia Juslenius'en sanakirjan kappaleesensa siinä tarkoituksessa, että professorinvirasta täysinpalvelleena luovuttuansa voisi ryhtyä toimittamaan suurta suomalaista sanakirjaa, jossa aikoi tehdä selkoa suomen sanojen suhteista sekä sukukielten että naapurikielten sanoihin, siten eroittaakseen alkuperäiset ainekset vieraista. Tätä varten oli hän hankkinut itselleen tietoja ei ainoastaan Suomenmaan, vaan myös Aunuksen, Inkerin ja Vironmaan murteista. Kaukaisemmista sukukielistä tunsi hän paitsi lappia, — jonka oikean suhteen suomenkieleen, ei niin likeisenä sukulaisena kuin lainanottajana naapurina, hän ensiksi oivalsi, — hyvin myös unkarinkieltä. Sitä oli hän, näet, ulkomaanmatkalla, jonka v. 1779 teki Ruotsiin, Tanskaan ja Pohjois-Saksaan, opiskellut Göttingen'issä parin siellä tapaamansa Unkarilaisen johdolla, ja oli sittemmin vielä unkarilaisten tiedemiesten kanssa kirjevaihdossa, joka koski suomen ja unkarin kielten keskinäistä sukulaisuutta. Porthan'ilta on jäänyt jälkeen vihkonen muistutuksia erään Saksalaisen kirjoittamaan unkarin kielioppiin, jotka osoittavat hänellä olleen paljoa selvemmän käsityksen unkarinkielen luonteesta kuin itse oppikirjan tekijällä. Hänen papereissaan on vielä toinen vihko, joka saksankielellä sisältää lyhyitä otteita v. 1775 venäjäksi ilmestyneistä tsheremissin ja votjakin kieliopeista.[70] Mordvan sekä voguulin ja ostjakin kielestä oli hänellä joitakuita sanaluetteloja, sekä painettuja että eräs käsinkirjoitettu Göttingen'issä, ollut käytettävänä. Muita vielä etäisempiä kieliä näkyy Porthan ottaneen huomioon sekä samojeedilaisia että turkkilaisia, mainitseepa myös mongolilaisia suomenkielen tutkimuksen piiriin kuuluvina, Nämät Porthan'in kielitieteelliset harrastukset herättivät aikoinaan huomiota ulkomaillakin, niin että eräs Pietarin akatemian jäsen v. 1795 tarjoutui hänelle hankkimaan apurahaa Venäjän keisarinnalta kielellis-kansatieteellistä tutkimusmatkaa varten Venäjällä asuvain suomensukuisten kansain keskuuteen. Porthan ei silloin enää ikäänsä nähden katsonut voivansa antautua niin laajaan yritykseen. Toista olisi ollut, kirjoittaa hän muutamalle ystävälleen, jos tämä tarjous olisi hänelle nuorempana tehty, ja toivomuksenaan hän lausuu, että joku taitava mies saisi suorittaaksensa tämmöisen retken, ennen kuin suomensukuiset kansat peräti venäläistyvät. Suomenkielen lainasanoja selville saadakseen on Porthan sitä vielä verrannut gootin kieleen, vanhoihin skandinaavilaisiin murteihin, nykyiseen ruotsiin ja venäjänkieleen sekä liettualais-lättiläiseen kieliryhmään, jonka vaikutuksen suomenkieleen hän luultavasti ensimmäisenä on huomannut. Porthan on myös ensimmäinen, joka on kielemme sanoja käyttänyt sivistyshistoriallisina todistimina. Esipuheessaan Juusten'in kronikkaan hän näet antaa kuvauksen muinaissuomalaisten sivistyskannasta, joka milt'ei yksinomaan nojautuu kielellisiin todistuskappaleihin. Tämän nerokkaan ajatuksen on hän aivan itsenäisesti keksinyt, paljoa aikaisemmin kuin indoeurooppalaisella alalla perustettiin kielitieteellinen muinaistutkimus eli n.k. linguistinen palaeontologia.

Kaikista näistä kielentutkimuksistaan ennätti Porthan valitettavasti vaan satunnaisina muistutuksina historiallisissa teoksissaan tehdä selkoa, jonka tähden ne ovat jääneetkin osaksi unohduksiin. Ainoa erikseen painosta ilmestynyt kielitieteellinen tutkimus on De praecipuis dialectis linguae Fennicae (Suomenkielen päämurteista), josta Johannes Sarelius hänen johdollaan julkaisi alkuosan väitöskirjana v. 1801, eikä siihenkään enää jatkoa tullut.

Mutta Porthan'in työ kotimaisen tieteen kohottamiseksi ei käy selville yksistään painettujen teosten lukumäärästä ja laajuudesta, hänen persoonallinen vaikutuksensa oli ainakin yhtä suuri, joll'ei vielä suurempi, ja epäilemättä suurin, mikä kellään yliopistomme opettajalla on ollut. Luentoja piti hän mitä vaihtelevammista aineista, aina sen mukaan kuin yliopiston tarve vaati. Sitä paitsi johti hän ylioppilaitten latinan- ja ruotsinkielisiä kirjoitusharjoituksia, kehittääkseen muodollista tyyliä oppilaissaan. Kerran viikossa oli hänen tapana ylioppilaspiireissä lukea ja selittää ulkomailta saapuneita sanomalehtiä, tutustuttaakseen heitä yleisiin ajan rientoihin. V. 1770 oli hän muutamain nuorten tieteen ja taiteen harrastajain kanssa perustanut kirjallisen yhdistyksen "Aurora-seuran", jonka nimessä seuraavana vuonna edellämainittu, suurimmaksi osaksi Porthan'in toimittama, ruotsinkielinen sanomalehti, ensimmäinen aikakauskautinen julkaisu omassa maassamme, alkoi ilmestyä.[71] Yliopiston kirjaston ohella oli myös hänen yksityinen runsas kirjakokoelmansa jokaisen opiskelevan käytettävänä. Kotiinsa otti hän usein kasvattejakin; muiden joukossa tiedetään Franzén'in nuorena ylioppilaana saaneen nauttia hänen persoonallista huolenpitoansa. Inspehtorina oli Porthan kahdessa osakunnassa, monet eri kerrat tiedekuntansa dekaanuksena, jonka tehtävänä siihen aikaan oli myös ylioppilaiksi pyrkivien tutkiminen, ja kaksi kertaa yliopiston rehtorina. Vielä oli yliopiston raha-asiain sekä sille kuuluvain maatilojen hoito uskottu Porthan'ille, ja mainitaan hänen siitä erittäin pitäneen huolta, ett'ei yliopiston alustalaisia liiaksi rasitettu. Jos lopuksi otamme huomioon, että hallituskin käytti häntä useampaan käytännölliseen toimeen, nimittäen hänet jäseneksi esim. Suomen koskenperkkauskommissiooniin, niin emme enää ihmettele sitä, että häneltä niin moni omista töistänsä jäi kesken, kuin pikemmin sitä, että hän niinkin paljon ennätti saada aikaan.