Читать книгу Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet - Krohn Julius - Страница 7

Sisällysluettelo

Uskonpuhdistuksen aika oli tärkeä käännekohta Suomen kansan historiassa. Sen elämästä tai kuolemasta silloin arpaa heitettiin. Suomi oli valloitettu maa, jos kohta hyvin kohdeltu, ja sen kansallisuus oli toisen vallan-alainen. Virallisena kielenä meillä, niinkuin muuallakin, oli ensialussa latina, mutta kun se alkoi väistyä 14:n vuosisadan keskivaiheilla, niin sijaan ei astunut kansan oma, vaan Ruotsin valtakunnan kieli. Samoin vaihtui opetuskieli kouluissa, vaikka se tapahtui myöhemmin, osittain 17:llä ja 18:lla, osittain vasta tällä vuosisadalla. Jos vielä kirkon kielenä olisi pysynyt latina taikka muuttunut ruotsiksi, niin olisi Suomen kansa ollut kuolemaan tuomittu.

Mutta — käyttääkseni erään historioitsijan sanoja — Jumala on niin paljon vaivaa nähnyt Suomen kansasta, että olisi ihme, jos sen täytyisi kadota. Tässäkin voimme sitä huolenpitoa selvästi havaita. Uskonpuhdistus tuli meille juuri otollisena hetkenä, jolloin kansamme oli suomalaisempi kuin koskaan ennen tai myöhemmin historiallisella ajalla.

Kirkollisiin virkoihin tosin jo hyvin aikaisin alkoi kohota oman maan poikia, sillä katolinen kirkko on aina ja joka paikassa valinnut palvelijansa mitään säätyä tai kansallisuutta halveksimatta. Mutta maalliset virat annettiin vielä 14:llä vuosisadalla melkein kaikki muukalaisille. Vasta 15:llä asetettiin tuomareiksi, joskus linnan-isänniksikin myös meikäläisiä. Samaan aikaan syntyi omamainen ylimyssääty, osaksi ulkomaalaisten sukujen kotiutumisella, osaksi uusien suomalaisten nousemisella niiden talonpoikien riveistä, joilla oli varaa ratsumiehinä palvella kuningastansa sodassa, 15:llä vuosisadalla ei piispanhiippakaan enää peittänyt muiden kuin Suomen miesten päätä. Kaupungeissa oli saksalaisuus kauan aikaa vallitsemassa; mutta vuosisadan loppupuolella Steen Stuure sen vallan kukisti. Että suomalaiset kaikkia näitä tilaisuuksia käyttivät hyväksensä, osoittavat lukuisat suomalaiset sukunimet 15:n vuosisadan ylimyksissä, papeissa ja porvareissa. Aatelissuvuista mainittakoon: Kurki, Inkonen, Karpalainen, Rankonen, Särkilahti; piispoista, paitsi Arvi Kurkea, Lauri Suuripää, jonka isä oli Turun pormestari. Samat nimet ovat myös jonakuna todistuksena, että mainitut säädyt siihen aikaan puhuivat suomea omana kielenään; sillä suomenkielen halveksimisen seurauksena on aina ollut suomalaisten nimienkin hyljeksiminen. Silloisissa oloissa ei ruotsalainen kansallisuus olisikaan kyennyt toista syrjälle sysäämään. Katolisen aikakauden koko viimeisellä vuosisadalla oli Ruotsin yhtähyvin kuin Suomen kansa kolmannen, nimittäin Tanskan kansan vallan alla. Muutenkin olivat maakunnat Ruotsin valtakunnassa paljoa itsenäisemmät koko vallan suhteen. Suomi oli sen lisäksi runsaasti puolen vuotta suljettu kaikesta yhteydestä Ruotsin kanssa, sillä talvis-aikana kuljettiin yli ainoastaan suuren hädän vaatiessa. Luonnollisena seurauksena siitä piti olla, että maahan muuttaneet muukalaiset tulivat täysiksi suomalaisiksi mielen ja luultavasti myös kielen puolesta. Ei siis liene liian rohkeata päättää, että suomi uskonpuhdistuksen alkaessa oli kaikkein säätyin jokseenkin yleisenä puhekielenä. Vielä varmemmaksi tulee tämä päätös niiden tietoin kautta, mitä meillä on 16:n vuosisadan keskipalkoilta eli ensimmäisistä vuosikymmenistä uskonpuhdistuksen perästä. Papeista on meillä sen-aikuisen miehen, piispa Agricolan, nimen-omainen todistus, että moni heistä oli umpisuomalainen. Hän sanoo Uuden Testamentin esipuheessa: Nyt ettei yxiken Pappi taicka Opettaia madhaisi laiskudans (kansanopetuksessa) testelehin sille peitte, ettei hen Latinan eike Rotzin kielen taidha — —. Senteden ombi nyt se Wsi Testamenti yxikerdhaisesti Textin möte ulostulkittu. Samaa todistaa Agricolan pelko, että papit hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat saatuaan kokonaan laiminlöisivät muiden kielten viljelemisen:

Joca tas Latinan wnochtta,

heijust se Canssans opetta.

Ettes nyt neme kiriat saa,

ele sijs Oppijs wnhodha.

Kaikki papit kyllä eivät liene olleet semmoisia ummikoita; mutta suurin osa heistä käytti epäilemättä suomenkieltä omanaan. Sen näemme siitäkin, että Agricola aina kirjoitti suomeksi esipuheet kirjoihinsa, joissa hän enimmästi pappeja neuvoo ja kehoittaa.

Porvarein kielestä ei ole meillä kyllä niin epäämätöntä lausuntoa aikalaisen suusta, kuin minkä näimme papiston suhteen. Tässä selvästi todistetussa seikassa, että papisto oli suomenkielinen, olisi kuitenkin tarpeeksi perustusta sille päätökselle, että arvossa alempi porvarisäätykin oli kieleltään suomalainen. Mutta on meillä siitä asiasta muitakin todistuksia, jotka tekevät porvariston suomenkielisyyden aivan epäilemättömäksi. Huomattavaa on, että suurimmalla osalla porvareita 16:lla vuosisadalla oli suomalaiset sukunimet, Vaan varmin todistus on se, että, niinkuin vasta saamme nähdä, porvarit vielä 17:llä vuosisadalla yleisesti puhuivat suomea.

Ylemmät virkamiehet ja aateli sitä vastoin näkyvät Agricolan aikoina jo alkaneen ruotsalaistua kieleltään. Luonnollistahan oli, että vieras kieli ensiksi siinä säädyssä pääsi valtaan. Heidän virkakirjoituksensa olivat kaikki suoritettavat ruotsiksi; heillä oli paljon enemmän kuin muilla säädyillä tekemistä Ruotsinmaan ja Ruotsalaisten kanssa; tiheät naimisliitot suomalaisten ja ruotsalaisten aatelisperheitten välillä tekivät ruotsinkielen heille kodikkaaksi. Tuskin on epäilemistä, ett'eivät aateliset siihen aikaan jo enimmäkseen puhuneet ruotsia keskenään. Ainakin ovat meille säilyneet kirjeet, joita sen ajan suuret herrat ovat kirjoittaneet toisillensa, kaikki ruotsin- tai saksankielisiä. Oman maan kielen alkavaa halveksimista siinä säädyssä todistaa sekin, että 16:lla vuosisadalla melkein kaikki suomalaiset aatelisnimet katoavat. Karpalaisista eli Karpelaisista tulee Carpelan'eja. Rankosista Fincke'jä, Särkilahdesta Stiernkors.

Mutta yhtähyvin eivät aatelisetkaan olleet vielä kokonaan vieraantuneet kansansa kielestä, Kuinka se olisikaan voinut olla mahdollista? He olivat melkein kaikki syntyneet ja kasvaneet suomenkielisen väestön keskellä; virantoimituksissansa oli heidän enimmäkseen suomea puhuminen, sillä kaikki virkamiehet olivat silloin vielä välittömässä yhteydessä kansan kanssa: ei löytynyt nykyisiä virkakuntia, jotka tekevät kaiken työnsä kamarissaan, ilman että koskaan saavat puhutella tai edes nähdä sitä, kenen asioita ratkaisevat. Näissä seikoissa, vaikk'ei löytyisikään mitään todistuksia, olisi kyllin syytä siihen päätökseen, että aateliset ja korkeammat virkamiehetkin yleisesti osasivat suomenkieltä. Mutta eipä meiltä todistuksiakaan puutu. Ensimmäisen suomalaisen virsikirjan tekijä, Jaakko Suomalainen, rukoilee esipuheessaan caickia Jumalisi ia cunnialisi Suomalaisi, ylimäisi ia alamaisi, oppeneita ia oppemattomia, että he suosiolla ottaisivat hänen teoksensa vastaan. Silminnähtävää on tästä, että ylhäiset yhdessä alhaisten kanssa kävivät suomalaisessa jumalanpalveluksessa. Ensimmäinen tietty virallinen kirjoitus suomenkielellä sanotaan olevan aatelismiehen, Tuure Pietarinpoika Bjelke'n kääntämä. Ja olipa vielä 17:n vuosisadan alkupuoliskolla elänyt Turun hovioikeuden esimies Juhana Kurki eli Kurck (k. 1652) niin taitava suomenkielessä, että hänelle ynnä muutamille muille virkamiehille annettiin toimeksi Abraham Kollanius'en tekemän lainsuomennoksen tarkastaminen. Joku ehkä kummastelee, ett'en ole tähän todistukseksi vetänyt tunnettua juttua mainiosta Klaus Fleming'istä. Hän oli muka niin huonosti osannut ruotsia, että hänen virkaveljeinsä kuninkaan neuvoskunnassa oli kovin vaikea ymmärtää hänen puhettansa. Mutta koko tämän tarinan totuus on hyvin epäiltävä. Muistakaamme ensiksi, että Fleming oli syntynyt ja kasvanut ruotsinkielisessä Paraisten pitäjässä, ja sitten nuorukaisesta alkain palvellut kaikellaisissa viroissa, joissa ei voinut tulla ruotsinkielettä toimeen. Paitsi sitä on meille säilynyt koko joukko ruotsinkielisiä kirjeitä häneltä, joiden röyhkeät, väkevät sananparret ovat liian omituisia, että niitä voisi luulla jonkun sihteerin ruotsintamiksi suomenkielestä.

16:n vuosisadan keskipalkoilla hallitsi, niinkuin tiedetään. Kustaa Vaasan toinen poika, Juhana herttua, melkein itsenäisenä maamme paraita maakuntia, ja oli muussakin Suomessa kuninkaan ylimmäisenä käskynhaltiana. Silloin sai Suomen maa yhden ainoan kerran kehua siitä kunniasta, että sillä oli oma hallitsijansa, oma hovinsa; silloinpa sai suomenkielikin yhden ainoisen kerran kehua siitä kunniasta, että sitä oli käytetty hallitsijain kesken. Kerran, näet, kuuluu olleen Juhana herttualla kirje laitettava Ranskan silloiselle kuninkaalle, Kaarle IX:lle, ja siinä kirjeessä ei hän ruvennut käyttämään mitään muuta kieltä kuin sen kansan, jonka hallitsijaksi sallimus oli hänet asettanut. Samaten tiedetään hänen pitäneen suomenkielisen puheen Turun torilla, koska Heikinmarkkinoilla keräytyneelle kansalle selitti syyt riitaansa Eerik kuninkaan kanssa. Juhana herttualla oli ollut suomalainen pappi opettajana, arvattavasti sentähden että Kustaa Vaasa tahtoi oikein kasvattaa häntä Suomen herttuaksi, ja luultavasti oli tämä pappi opettanut hänelle suomenkielenkin. Niiden kirjain joukossa, jotka pantiin takavarikkoon, koska hän Turussa joutui vangiksi, oli myös Agricolan Uusi Testamentti. Kuinka hän sittemmin, koko Ruotsinvallan kuninkaaksi noustuansa, suosi ja edisti suomenkielen viljelemistä, tulee pian puheiksi.

Tämä kunnia, jossa suomenkieli siihen aikaan näkyy olleen, ei kuitenkaan ollut kaikille mieleen. Herttua Juhanan hovissa oli kaksi muukalaista, kansleri ja laintohtori Anterus Olavinpoika Ruotsista ja kamreeri Hannus Tuomaanpoika Ranskasta, jotka vihasivat Suomalaisia ja suomenkieltä. Nämät miehet muutamain samanmielisten kanssa toimittivat niin, että Agricolan kuoltua v. 1557 Ruotsalainen, joka ei yhtään osannut suomenkieltä, pantiin Turun piispaksi. Se tapahtui vasten Juhana herttuan tahtoa vanhan Kustaa kuninkaan käskystä, jonka muutenkin viimeisinä ikävuosina nähtävää epäluuloisuutta Suomalaisten uskollisuudesta yllämainitut herrat taisivat kiihdyttää.

Luultavasti toivoivat suomenkielen vihaajat saavansa ruotsalaisen piispan avulla ruotsinkielen määrättäväksi kirkossakin yksinvaltiaaksi. Jos se on heidän tarkoituksensa ollut, josta ei kuitenkaan ole täyttä selkoa, koska Juusten aikakirjassaan siitä vaan lyhyeltä mainitsee, niin raukesi tämä väkivaltainen tuuma aivan mitättömiin. Viisi vuotta piispana oltuansa eroitettiin Follingius virastansa Eerik XIV:n käskystä, joka nähtävästi tahtoi sillä taivuttaa Suomalaisten suosion puoleensa.

Mutta vaikka Suomalaiset näin jäykästi ja onnellisesti olivat vastustaneet muukalaisten julkisia yrityksiä heidän kieltänsä vastaan, niin oli kuitenkin jo muukalaisuus huomaamatta tunkeutunut heidän omaan leiriinsä. Andreas Buraeus'en kirjassa: Orbis arctoi imprimisque regni Sueciae descriptio, vuodelta 1631 on meille säilynyt lause, joka hyvin valaisee suomenkielen sen-aikuista tilaa. Hän sanoo, että suomalaisilla on omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti eriävä kieli. Siinä ei ole F:ää, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella kerakkeella alkavaa sanaa. Siitä syystä Suomalaisen kieli on kovin kankea taipumaan muiden kielten ääntämiseen. Kun pitää lausua grex, sanovat he rex, spes äännetään niinkuin pes j.n.e. Sentähden pitävät aatelismiehet, kauppiaat ja papit ynnä varakkaammat talonpojatkin huolta siitä, että heidän poikansa kätkyestä lähtien oppivat ruotsia, sillä keinolla totuttaen heidät muiden kielten omituisiin äänteihin.

Tämä keino epäilemättä täytti, mitä siitä toivottiin; lasten kieli taipui hyvin vieraihin kieliin. Mutta sillä oli toinenkin seuraus, josta Suomen kansa sitten on kitunut näihin päiviin saakka. Lapset tottuivat pitämään ruotsinkieltä omanaan suomenkielen rinnalla, ja Suomen silloiseen tilaan Ruotsin suhteen katsoen oli välttämätöntä, että oman kielen piti vähitellen jäädä yhä enemmän syrjälle. 16:lla vuosisadalla oli jo silminnähtävästi niin laita aatelistossa. Kun vasta taas palaumme tarkastelemaan kieliseikkoja Suomen maassa, olemme näkevät tämän muukalaistumisen koin jo syöpyneen paljoa syvemmälle Suomen kansan sydämeen.

Mutta nyt oli juuri otollinen hetki. Kun uskonpuhdistuksen piti tapahtua, ei voinut olla puhettakaan muun kuin suomenkielen käyttämisestä jumalanpalveluksessa Ja uskonnollisessa kirjallisuudessa. Siten säilyi kielellemme ja kansallisuudellemme vastaisen kehityksen mahdollisuus.