Читать книгу Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet - Krohn Julius - Страница 5

Sisällysluettelo

"Käskystä kokoonpantu, tarpeellisten ja tarpeettomain tietoin avulla" (Biografista Nimikirjaa varten, kaikesta päättäen v. 1881).

"Sukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügen-saaresta. Siellä Krohn'eja nytkin vielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa ynnä Meklenburg'issa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä Norjaan. Rügen'istä tuli isäni isä Aabraham Krohn noin v. 1785 Pietariin onnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa, sinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen kuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut sangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden kautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan (Sleesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seutuun), Ranskaan, Lontoosen ja Madeira-saareen. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi, nai nuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön — vanhan-aikaiseen tapaan ryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan avioliittoa vääräuskolaisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi yhdessä erään vanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta Pietarissa. Pommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia; mutta koska siitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat Pietarissa asuvat veljekset itselleen Suomen kansalais-oikeuden, joka teki heidät Venäjän keisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin vapautti monista venäläisistä rasituksista, Tämä seikka ensiksi antoi minun kohtalolleni koko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui mieleen halu mennä tuota uutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne, oppi Kiiskilässä, likellä Viipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea Dannenberg'in ja nai hänet. Isänsä puolelta oli minun äitinikin Pietarin Saksalaisia, mutta hänen äitinsä taas oli suomalainen papintytär, nimeltä Passelberg, Venjoelta Inkerinmaalta. Sen verran siis on minussa suomalaista verta.

"Naimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät Kiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä). Kohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin sinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt Kiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan satunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. Toukok. 1835. Se oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla kansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.

"Ensimmäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin vuoroittain Pietarissa, vuoroittani Kiiskilässä. Ensimmäisen matkani suoritin siis jo 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten leikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä Suomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi. Äitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein lupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei voinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin niistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843. Minä kävin silloin Englannissa, matkustin Rhein-jokea myöten Sveitsiin, sieltä Itävaltaan ja Elbe-virtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta kotiin. Ett'ei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että minulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka silloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.

"Seuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini terveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti Kiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina ollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat poikkesivat vieraanvaraiseen taloon ja oleskelivat usein viikkokausia yhtämittaa. Kiiskilässä on avara, kaunis puisto, noin 3-4 virstaa ympärimitaten, jonka läpi oli teitä raivattu ja johonka oli sopiviin paikkoihin penkkejä istutettu, huvimajoja rakennettu. Sinne hajosivat aina aamusilla vieraat, mikä marjoja tai sieniä poimimaan, mikä lukemaan tai juttelemaan. Kello 1 soitettiin sitten kahdenkertaisen asuinhuoneen kalterilta torveen tai laukaistiin yksi niistä pienistä tykeistä, jotka vallilla huoneen edustalla seisoivat, ja kutsuttiin karkulaiset jälleen kokoon. Lähin osa puistoa oli laitettu kukkasmaaksi, jossa rokoko-ajan aistin mukaan useat puut ja pensaat olivat karsitut palleroin, lohikäärmeitten y.m. muotoisiksi. Myös seisoi siellä täällä puisia kuvia. Vieraissa oli varsinkin usein musiikkitaitureita, jotka yhdessä talon omain ja Viipurin musiikinharrastajain kanssa soittivat duetteja, kvartetteja, jopa suurempiakin kappaleita. Ukko Dannenberg, joka itsekin muistaakseni violoncelloa soitti, oli suurella huolella kasvattanut äitini taitavaksi pianonsoittajaksi ja hankkinut kokonaista orkesteria varten tarpeelliset soittokalut. Tämän ohessa oli ukko myös harras kaikellaisiin käsitöihin. Viipurin siihen aikaan hyvin iloisiin maskeraateihin esim. toimitti hän usein kokonaisia naamusjoukkoja, joiden vaatteet, niinkuin myös muut tarpeet: eläväin päät, pyörillä olevat veneet y.m. suureksi osaksi Kiiskilässä sepitettiin. Siellä oli hänellä myös pari kammaria täynnä sähkökoneita y.m., ja yritteli hän yhteen aikaan 'perpetuum mobilea' eli ikiliikkujaa keksiä.

"Äitini ei ole täyttä 17 vuotta vanhempi minua; se luultavasti on ollut syynä ruumiinheikkouteeni. Erittäin ensimmäinen lapsuuteni aika ei ollut hauska, koska yhä täytyi kivulloisuuden tähden pysyä kotona ja ikävällä katsella ulos ikkunasta, kuinka muut kumppanit leikkivät ulkona. Minä sen kautta opin enemmän itsekseni leikkimään ja miettimään. Näin olin tullut 11 vuoden vanhaksi. Aika oli nyt ruveta koulua ajattelemaan. Luonnollisinta olisi ollut lähettää minut Pietariin johonkuhun saksalaiseen kouluun; mutta vanhemmat eivät hennoneet minusta erota. He päättivät siis lähettää minut veljeni kanssa Viipuriin äitini sisaren luokse, jonka mies oli lehtorina Viipurin kymnaasissa. Siellä valmistettiin meitä kaksi vuotta tähän oppilaitokseen. Sitä varten piti nyt oppia uusi kieli, josta ei ollut meillä siihen saakka ollut paljon aavistustakaan, että se oli olemassa, nimittäin ruotsi. Koko sen seudun herrasväessä oli näet saksa yksinvaltainen. Yhtenä kesänä vaan oli lähiseutuun ilmautunut virkamiesperhe Viipurista (sittemmin senaatori Trapp'in), jonka lapset ihmeeksemme eivät meidän puhettamme ymmärtäneet enempää kuin me heidän. Me huomasimme kuitenkin pian, että oli kumpaisillakin yhteinen välityksen välikappale, suomenkieli, ja sitä me sitten käytimmekin yhteen sattuessamme.

"Ruotsi tuli nyt neljänneksi opetuskielekseni. Ensiksi oli tietysti äiti opettanut minua saksaksi lukemaan; sitten otettiin Pietarissa eräs siellä olevan yliopiston ylioppilas, joka opetti venäjäksi. Sen jälkeen saimme ranskalaisen 'kuvernöörin', joka kaksi vuotta muustakin opetuksesta piti huolen — omalla kielellänsä. Tästä tietysti taivuimme oikeiksi Baabelin tornin rakentajiksi. Koulunkäyntini ajalla puhuttiin vanhempieni kodissa joka päivä viittä kieltä: saksaa vanhempaimme sekä kolmen vanhimman lapsen kesken, ranskaa toisen sisaremme, venäjää nuorimman kanssa ja palvelusväelle ruotsia sekä suomea.

"V. 1848 tulin näin Viipurin kymnaasiin yhdistetyn alkeis-opiston kolmannelle luokalle. Sen-aikuisen alinomaisen 'opin saunan' avulla suoritin kurssini luokka vuodessa, siksi kun v. 1853 pääsin ylioppilaaksi. Koulunkäynti Viipurissa ratkaisevasti teki minusta Suomen miehen. Siihen vaikutti niin hyvin kumppaleissa vallitseva henki, kuin myös useampain opettajain, varsinkin K.V. Ahrenberg'in, K.H. Ståhlberg'in ja K.H.J. Ignatius'en palava isäinmaan-rakkaus. Erittäinkin ensinmainittu osoitti minulle erinomaista ystävyyttä ja koki kaikella tavalla johtaa ajatuksiani ja tunteitani siinä asiassa. Samaan suuntaan vaikutti niinikään lehtori J.O. Fabritius, se sukulainen, jonka luona me asuimme. Vänrikki Stoolin tarinat, jotka häneltä sain, olivat ensimmäinen runollinen teos, jonka muistan lukeneeni. Sitten ahmasin muutkin Runeberg'in runoelmat, sen jälkeen tutustuin ruotsalaiseen kirjallisuuteen (Franzén'iin, Tegnér'iin y.m.), jota vastoin saksalainen runous (Schiller ja Körner poisluettuna) jäi myöhemmäksi. En saa myös suinkaan tässä unhoittaa lehtori Fabritius'en sisarta, Amalia Fabritiusta (sittemmin kuollut Polvijärven kappalaisen Erikssonin vaimona), joka runollinen, monilahjainen, isäinmaallinen nainen aina kertoi minulle syntymäseutunsa Pohjois-Karjalan kauneudesta, sen kansan jaloudesta, ja auttoi minua Kalevalan käsityksessä.

"Ylimalkain oli tuo vaikutus, sen ajan tavan mukaan, kuitenkin hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. Rakkaus omaan maahan, omaan kansaan oli pikemmin rakkautta johonkuhun menneesen, kadonneesen, kuolleesen, — rakasta muistoa olleesta paremmasta Ruotsin ajasta, jonka vielä säilyneet jäännökset olivat kalliit. Mitä kieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen edistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi ruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani. Tällä kielellä syntyivät näinä aikoina myös minun ensimmäiset runokokeeni.

"Yhtähyvin ilmautui jo silloin koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen suomalaisuuden itu. Meissä oli, varsinkin pari vuotta vanhemman Kaarlo Slöör'in vaikutuksen kautta, syntynyt jokseenkin vilkas kirjallinen harrastus. Kolme, neljä sanomalehteä toimitettiin; myös perustettiin Kirjallisuusseura, joka toimissaan tuli niin pitkälle, että hankki itselleen sinetin ja sitten sen jättiläisponnistuksen jälkeen on levähtänyt tähän hetkeen saakka. Yhdessä näistä sanomalehdistä, jota Slöör toimitti, alkoi ylimalkain ruotsalaisen tekstin seassa välistä ilmautua joku suomalainenkin runokappale (Slöör'illä oli ollut herätyksenä Hannikaisen Kanava). Myös sisälsi se muistaakseni joskus suomenkielen viljelemiseen kehoittavia kirjoituksia. Minuun nämät kehoitukset syvemmin vaikuttivat kuin, sen verran mitä tiedän, keneenkään muuhun koulutovereistani. Minä rupesin hartaasti käyttämään hyväkseni suomenkielen opetusta koulussa; olinpa ainoa luokallani, joka siihen kuuluvat läksyt luin, sillä muut osasivat kieltä käytännöllisesti paljoa paremmin, niin että ilman lukemattakin kutakuinkin saattoivat päästä läpi. Suomenkielen oppiminen siihen aikaan ei ollut leikin asia, kun esim. oli olemassa ainoasti alkupuoli Europaeus'en ruotsalais-suomalaista sanakirjaa, niin että löytääkseen kutakuinkin sopivia suomalaisia sanoja, piti ponnistaa kaikkea kekseliäisyyttänsä, ja keksiä edes A—L alkavia synonyymejä. Tähän aikaan myös rupesin lukemaan Kalevalaa laajemmalta, kuin mitä koulukurssiin kuului, ja yllämainitun neiti Fabritius'en avulla laittamaan Kalevalassa löytyvien outojen sanojen luetteloa.

"Niinkuin yllä kerroin, olin lapsena kovasti kivulloinen. Minun ruumiini vahvistui kuitenkin suuresti koulun ajalla, etenkin raittiin elomme kautta kesällä ja lupa-aikoina talvellakin. Me olimme koko päiväkaudet metsässä marjassa tai sienessä tai muussa askareessa. Myöhemmin vaihtuivat nämät huvitukset purjehdusretkiin merellä. Tavallisesti ei meitä nähty ennen päivällistä, kun kerran olimme satamasta ulos kiitäneet; usein oli eväs muassa, tuhkassa paistettavia perunoita ja vartaassa paistettavaa lihaa, ja silloin palasimme saaristosta vasta illan hämärtäissä. Tietysti ei laiminlyöty uimista, vaan polskaroittiin, sukellettiin joka salmessa, niin että siihen taitoon jokseenkin hyvin harjaannuin ja välistä uin sangen leveäin selkäin, kerran koko virstanmääräisen poikki. Talvella hiihdettiin ahkerasti. Viimeisenä kouluvuotenani tuli tähän lisäksi metsästys, joka siitä ajoin on ollut vaarallisin epäjumalani, mutta samassa paras terveyden vahvistaja, ruumiin virvoittaja.

"V. 1853 lopetin koulun ja pääsin sitten kesällä ensikerran katsomaan tuota 'luvattua maata', Savoa ja Pohjois-Karjalaa, joista niin kauan jo olin saanut mitä viehättävimmän kuvauksen mieleeni. Seuraten enoni perhettä matkustimme Savonlinnan kautta Rääkkylään, josta Fabritius oli kotoisin, oleskelimme siellä pari viikkoa (muun muassa sain tilaisuuden mahtavan talonpoikais-pohatan häissä nähdä kansan elämää) ja kiersimme sitten Sortavalan ja Valamon kautta kotiin. Tavallisesti paljon kehuttuin esineitten näkö vaikuttaa ihastuksen laimistumista; mutta tässä ei niin tapahtunut. Päinvastoin oli minusta todellisuus, sekä luonnon että kansan, vielä lumoavampi kaikkia mielenkuvitelmiani.

"Syksyllä tulin Helsinkiin ylioppilaaksi. Täällä ensimmäinen lukukauteni ei kuitenkaan ollut oikein hauska. Olin suuren osan sitä aikaa rintatautisena; mutta vielä enemmän vaikutti siihen se, että tuo siihen aikaan perin ruotsalainen Helsingin kaupunki minulle oli kovin outo. Vaikka kyllä koulussa olin niin ruotsalaistunut, tunsin kuitenkin täällä selvästi, että tuo suusuomalaisuus ei voinut minua tyydyttää. 'Kaikki, tahi ei mitään!' on joka asiassa aina ollut tunteitteni ja ajatusteni perusteena. Näin myös tahdoin nyt kokonaan tulla suomalaiseksi. Suomenkielen oppimiseen rupesin siis täällä täydellä innolla, varsinaisten luonnontieteellisten lukujeni ohessa, sillä minä olin, lääkäriksi aikoen, luonnontieteellis-matemaattiseen tiedekuntaan antaunut. Tästä pääsuunnasta poikkeutti minut kahden vuoden kuluttua vaarallinen ja pitkällinen rintatauti, jonka nähtävästi olin saanut kemiallisen laboratoorin myrkyllisten kaasuin kautta. Minun täytyi koko lukuvuosi 1855-56 kivulloisuuden tähden olla poissa yliopistosta kotona, ja kun syksyllä 1856 palasin Helsinkiin, salli isäni, joka muuten ei vaihtelemista voinut kärsiä, minun ruveta filoloogiksi.

"Edellisenä kesänä olin terveyteni vahvistamiseksi ollut lähetetty merille, kuitenkin niin, että joka maassa oli lupa viipyä joku aika. Täten näin uudestaan Pohjois-Saksan ja tutustuin myös vähäsen Pohjois-Englantiin, Skotlantiin sekä Norjaan. Viimeksi vietin kuusi viikkoa yksinäisellä Helgolannin kalliosaarella, meressä kylpemisen tähden. Niinkuin arvata voipi, vaikutti tämä retki, ensimmäinen omain siipein nojassa, yhtä paljon hyvää henkiseksi kehkiämiseksi, kuin ruumiin vahvistukseksi. Elähyttäväiset tavallansa olivat myös olleet edelliset sotavuodet, muun muassa sen kautta, että saaristo isäni maatilan edustalla oli kesällä täynnä venäläistä nostoväkeä, jonka päälliköt olivat kaikki lukeneita, sivistyneitä ihmisiä.

"Palattuani yliopistoon otin pääaineikseni historian sekä filosofian juuri nyt professoriksi tulleen Snellman'in johdon alla. Tietysti jatkoin myös suomalaisia lukujani ja rupesin nyt todentodella suomustamaan itseäni. Historiaa lukiessani, koetin aina päässäni kerrata luettua suomeksi, samoin kääntelin latinaa suomeksi. Tätä tehdessä piti alinomaa turvata sanakirjaan, niin huono Suomalainen yhä vielä olin. Puhumiseen olisin myös mielelläni hakenut harjoitusta, vaan sitä siihen aikaan tuskin vielä oli saatavissa. Niin sanottuin suomikiihkoistenkin seuroissa ei paljon koskaan kuulunut muuta kuin ruotsia. Muistan minä vielä, kuinka masentuneena palasin kotiin eräänä iltana, jonka olin viettänyt Ahlqvist'in, Tikkasen, Polén'in ja Salmelaisen kanssa ja jossa olin ottanut puheeksi, eikö jo olisi meidän aika ruveta suomea edes keskenämme viljelemään, vaan olin tullut nauretuksi ja erittäin viimeksimainitulta saanut pitkän selityksen sen tarpeettomuudesta ja ennen-aikaisuudesta. Ainoasti Slöör'in kanssa, Viipurissa 1856 tehdyn välipuheen johdosta, kävi puhe aina suomeksi.

"Suomenkielen harjoittamisen tähden vietin kesäkauden 1857 Karjalassa, Kaavin pitäjässä; samoin koko syksyn 1858 ja alun vuotta 1859 Rautalammilla. Voitto ei tullut niin suureksi, kuin mitä ennalta olin toivonut; sillä edellisellä kerralla eksyimme (kolme ylioppilasta) aiotulta tieltämme pois hauskoihin herrasväen seuroihin, jälkimmäisellä esti johonkin määrään toinen rinnakkaistarkoitus, nimittäin luku filosofiankandidaatti-tutkintoa varten, joka nyt täällä erämaan hiljaisuudessa viimeinkin oli täydellä todella suoritettava. Kaikissa tapauksissa on kuitenkin suomenkielentaitoni, sen verran kuin sitä on, suureksi osaksi peräisin noista kolmesta olosta kansan keskellä. Kirjallisuutta siihen aikaan vielä oli liian vähän, että se olisi voinut olla suureksi avuksi, yksistään Salmelaisen toimittamat sadut ja tarinat pois luettuina, joita kääntelin ruotsiksi ja parin viikon kuluttua jälleen koetin suomentaa.

"V. 1860 suoritin kandidaatti-tutkintoni ja vihittiin samana keväänä maisteriksi. Sen jälkeisenä kesänä matkustin, taas minulle niin rakkaassa Savossa ja Karjalassa, tutustuen nyt myös jälkimmäisen pohjoispäähän, Lieksaan ja Nurmekseen. Sitä vastoin jäi aiottu retki Venäjän puolelle, Repolaan, valitettavasti kesken.

"Syksyllä tuli painosta ensimmäinen kokoelma runojani, sisältävä muun muassa Kuun tarinoita, yhdessä Slöör'in runoelmain kanssa (Mansikoita ja Mustikoita nimisen kalenterin toisessa vihkossa). Ylioppilaaksi tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennen kuin olin tarpeeksi suomistunut, Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta 1856.

"Samana syksynä 1860 rupesin valmistamaan väitöskirjaa Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana, ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta; sen valmistuttua v. 1862 keväällä määrättiin minut seuraavana syksynä suomen kielen ja kirjallisuuden dosentiksi, jossa virassa olin syksyyn 1875, saaden sillä aikaa toimittaa professorinkin virkaa kokonaista kuusi lukukautta. Mainittuna syksynä pääsin suomenkielen lehtoriksi, jonka viran toimia jo kymmenen vuotta olinkin 'de facto' toimittanut.[1]

"Ensimmäinen itsenäinen julkaisu Suonion runoelmia ilmestyi 1865, toinen lisätty painos 1869.[2] Sitä paitsi löytyy koko joukko runojani hajallaan Suomen Kuvalehdessä sekä kaikellaisissa tilapäisissä julkaisuissa. Runomittaisista suomennoksistani ovat suurimmat Körner'in näytelmä Syyn sovitus (Näytelmistössä 1863), ja Runeberg'in Vänrikki Stoolin Tarinat, jossa toisten kanssa olen ollut osallisna. Kaunokirjalliseen syntiluettelooni (katso Kieletärtä!) kuuluvat muuten vielä suomennokset seuraavista Walter Scott'in romaaneista: Ivanhoe 1870, Vanha tarina Montrosesta ja Lammermoor'in morsian 1871, Musta Keri (Suomen Kuvalehdessä) 1874, Qventin Durward 1877 ja Perth'in kaupungin kaunotar 1878.

"Samaan kirjallisuuden kevyt-aseiseen peltasti-joukkoon kuuluvat niin-ikään minun toimittamani kuvalehdet: Maiden ja Merien takaa 1864-66 ja Suomen Kuvalehti 1873-80.

"Tämän ohessa olen, varsinkin sen jälkeen kun omat, Suomalaisiksi kasvatettavat pienokaiset sitä rupesivat tarvitsemaan, toimittanut muutamia kuvallisia lastenkirjoja: Pienokaiset 1869, Koti-eläimet 1872, Minun äitini v. 1875, Pikku joululahja (yhdessä Kaarle Samuli Suomalaisen kanssa) 1878 sekä Kylän lapset 1880. Vielä olen suomentanut suuren osan Andersen'in satuja, kuusi vihkoa 1869-80[3] ja ollut ajoittain osallisna lasten lehtein toimituksessa (Lasten Suometar 1857, Pääskynen 1871).

"Puoleksi leikkiä, puoleksi tieteellistä totta ovat olleet Kertomuksia Suomen historiasta (Kaarle X:n hallituksen loppuun), viisi osaa 1869-80. Niin-ikään olen kompiloinut 6:n ja 7:n osan (1867 ja 1874) niin sanottuja Gruben kertomuksia sekä loppukolmanneksen 5:stä (1866). Samoin olen suomentanut Macaulay'n historian ensimmäisen osan 1866.[4] Varsinaiset tieteelliset kirjoitukseni koskevat myös osaksi historiaa, niinkuin Henrik Lättiläisen kertomukset Liiviläisten ja Virolaisten tavoista, Virolaisten historialliset runot ynnä muutamat muut Historiallisessa Arkistossa.[5] Kielitieteesen kuuluu Viron kielioppi Suomalaisille 1872, sekä suuri joukko muistutuksia ja lisäyksiä Corander'in suomalaiseen lauseoppiin, jotka otettiin huomioon sen toisessa painoksessa 1865.[6] Muutamat kajoovat myös suomalaisen kirjallisuuden historian alaan: Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (Suomi, II. 10) 1872, Suomalaisen virsikirjan historia 1880, Suomal. Kirjallisuuden historia I.1: Kaunotieteellinen katsahdus Kalevalaan 1881.[7] Tähän on luettava vielä Helmivyö 1866, lyhyillä elämäkerroilla varustettu suomalainen anthologia. Pieniä tietoja kaikilta näiltä aloilta löytyy paitsi sitä Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerroissa.

"Ainoa jälki ensimmäisestä luonnontieteellisestä suunnastani on Stöckhardt'in Kemian suomennos 1864. Erillään muista toimistani ovat niin-ikään tavallansa suomentamani 4 vihkosta Gerok'in saarnoja 1867-74, jota vastaan uusin Suomalainen virsikirja, jonka parannuksessa olen ollut osallisna, pikemmin on 'mea provincia'. Gottlund'in tavalla voisin viimein lisätä, että olen viran puolesta vuosittain suomentanut almanakka-kirjoitukset, mutta totuuden tähden täytyy tunnustaa, että ne olen enimmiten toisella suomennuttanut.

"Jäsenenä olen Helsingin, Viipurin sekä Jyväskylän Suomalaisen kirjallisuuden seuroissa, Pro fauna et flora fennica seurassa, Muinaismuisto-yhdistyksessä, Historiallisessa seurassa y.m. Helsingin Kirjallisuuden Seurassa olen ollut sihteerinä vv. 1865-68. Kunniajäsenenä olen Eesti kirjameeste selts'issä sekä (kauniin lauluääneni tähden arvattavasti) Wanemuine-laulukunnassa Tartossa.[8] 'Kometioihin' olen ottanut osaa kaksi kertaa: 1) silloin, kun piti antaa lausunto suomenkielen kelvollisuudesta opetuskieleksi v. 1870; 2) suomalaisen virsikirjan parantamista varten. Edellisellä kerralla sai kometia tragedian lopun ja samoin näkyy tälläkin kertaa käyvän.[9] Myös olen ollut savokarjalaisen ylioppilas-osakunnan kuraattorina vuodesta 1869.[10]

"Viimein — olen kaksi kertaa nainut, ensimmäisen kerran 1862 Emilia Sofia Nyberg'in, toisen kerran 1876 Maria Vilhelmiina Lindroos'in, Helsingin suomalaisen tyttökoulun ensimmäisen johtajattaren. Edellisen olen omalla työlläni valloittanut suomalaiseksi, joten meidän perheemme (luultavasti Yrjö-Koskisen jälkeen) tuli toiseksi herrasperheeksi, missä puolisoin kesken suomea puhuttiin; toinen vaimoni oli hyväksi onneksi valmis siinäkin suhteessa.

"Jatketaan seuraavassa painoksessa, jos ei ilmau painoesteitä".

Jatkoa tähän puoleksi leikilliseen, puoleksi vakavaan elämäkertaan ei tekijä enää tullut kirjoittaneeksi. Ensimmäinen "painoeste" ilmestyikin hyvin pian kovan ja pitkällisen hermotaudin muodossa, joka oli saanut alkunsa liiallisesta rasittumisesta virsikirja-komitean työssä ja joka keskeytti hänen suurimman ja tärkeimmän teoksensa, Kalevalan tutkimuksien julkaisemisen, niin että ne valmistuivat painosta vasta 1883-85. Sitä ennen oli hän toimittanut uuden, Inkerin toisinnoista lisätyn Kullervon runojen laitoksen 1882 ja sen jälkeen toimitti hän nimien selitykset kolmanteen helppohintaiseen Kalevalan painokseen 1887 sekä selonteon kaikista oudonpuolisista sanoista samana vuonna ilmestyneesen Kantelettaren laitokseen, jossa hän myös järjesti Lönnrot'in uudistaman virsilaulujen osaston. Tällä ajalla julkaisi hän vielä kansanrunoutemme alalta tutkimuksen Lunastettavasta neidosta Virittäjässä 1886 sekä useita kirjoituksia Valvojassa, muiden muassa Europaeus'en runonkeräyksistä 1887.

Toinen painoeste tuli tapaturmaisen kuoleman kautta Viipurin lahdella purjehtiessa 28 p. Elok. 1888. Se keskeytti Kalevalan toisintojen painatuksen, joista ensimmäinen vihko pääsi julkisuuteen ainoastaan muutamaa viikkoa myöhemmin. Toisesta kesken jääneestä teoksesta Suomen suvun pakanallisesta jumaluus-opista julkaistiin neljä Suomen suvun pakanallista jumalanpalvelusta kuvaavaa lukua v. 1894, sillä välin kerääntyneillä todistuskappaleilla täydennettyinä. Pienempiä julkaisuja vainajan jälkeen jääneistä muistiinpanoista lukuunottamatta, ilmestyy kolmantena nyt esilläoleva teos, joka käsittelee painettua suomenkielistä kirjallisuutta saman johtavan aatteen kannalta, joka on määrännyt tekijän oman kirjallisen toiminnan ja viitonnut koko hänen elämänsä uran, suomalaisen kansallisuuden aatteen.