Читать книгу Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet - Krohn Julius - Страница 19

Sisällysluettelo

Koska merituuli kauan ja kovasti puhaltaa, niin näemme meren laineitten loiskivan yhä korkeammalle rantoja vasten, tunkeutuvan yhä pitemmälle manteren oikean rajan taakse. Ne hyökkäävät silloin myös jokien suusta sisään, tempaavat jokivedet myötänsä ja pakoittavat ne liittolaisikseen tällä valloitusretkellä maan sydäntä kohti. Mutta ylempänä käy joki yhä vielä tavallista juoksuansa; suupuolellakin ilmoittavat siellä täällä nousevat pienet kuplat ja vastavireet jonkunlaista, vaikka kohta heikkoa, vastarintaa vieraalle vaikutukselle. Eikä aikaakaan, niin pian kuin merituuli on laannut, kääntyy luonnottomasti estetty virta jälleen alkuperäiseen suuntaansa, riemullisesti rientäen alaspäin ja tuoden äärimmäisillekin rannikoille tervehdyksen sydänmailta.

Samoin myös tällä aikakaudella tunkeusi voimallinen ruotsalaisuuden virta, ajan tuulen paisuttamana, yhä syvemmälle Suomen sydänmaihin. Selvästi voimme kuitenkin eroittaa toisenkin virran, joka päinvastaista suuntaa kulkee. Luontainen suomalaisuus, niin hyvin mielen kuin kielen puolesta, riutui riutumistaan lakkaamatta. Mutta samalla aikaa ilmestyy alussa tosin heikko, vaan vähitellen kiihtyvä kirjallinen suomalaisuuden harrastus, joka osoittautui Suomen kielen ja kansanrunouden, Suomen historian ynnä Suomen kaikkien olojen tutkimuksessa. Yliopistossa tämä harrastus syntyi, ja yliopisto pysyikin koko ajan sen varsinaisena pesäpaikkana. Pääasiallisesti se oli tieteellinen, mutta aineitten laadusta seurasi, että varsinaiseen tiedonhaluun sekaantui joku määrä kotimaanrakkautta, ja itse työ oli omiansa pitämään vireillä kansallisia tunteita. Tämän hengenliikkeen edustajia nimittää Taneli Juslenius, itse sen hartaimpia kannattajia, Fennofiileiksi eli suomalais-ystäviksi. Olkoon siis meidänkin sallittu puheena olevaa aikaa nimittää Fennofiilein aikakaudeksi. Emme kuitenkaan saa kuvitella mielessämme näiden Fennofiilein harrastuksia samanluontoisiksi kuin myöhempäin Fennomaanein eli suomi-kiihkoisten. Kenellekään heistä ei sattunut eikä Suomen silloisessa asemassa voinutkaan sattua mieleen vaatia oman kielen asettamista maassamme ruotsin sijalle, vaikka he kyllä usein sanovat ruotsinkieltä vieraaksi. Heidän rohkein toivonsa ja vaatimuksensa oli vaan, että suomenkieli saisi häiritsemättä ja sortamatta säilyä edes siinä alhaisessa tilassa, johon se jo oli vaipunut.

Ensimmäinen, joka yliopistossamme otti tieteellisesti tutkiaksensa suomenkielen luonnetta oli Aeschillus Petraeus, tosin Ruotsis syndynyt, mutta Suomen suostunut, niinkuin suomalainen riimikronikka hänen laitoksekseen lausuu. Hän oli kotoisin Vermlannista, jossa isä oli pappina, ja syntynyt v. 1593. Tuli v. 1609 Upsalan yliopistoon, jossa saavutti maisteriarvon 1619, oleskeli Saksanmaalla oppiansa täydentämässä vv. 1621-23, määrättiin palattuansa apulais-opettajaksi Upsalan fllosoofiseen tiedekuntaan ja sai, vielä kerran ulkomailla käytyänsä, jumaluus-opin lisensiaatin arvon 1628. Mutta kun ei siihen vastaavaa paikkaa ollut avoinna, pantiin hän väliaikaisesti jumaluus-opin lehtoriksi Turun kouluun. Näin oli onnen sallimus tuonut tämän miehen meidän maahamme, jonka palveluksessa hän sitten pysyikin kaiken ikänsä. Kun Turun koulu v. 1630 laajennettiin kymnaasiksi, tuli Petraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin lehtoriksi, ja kun tämä kymnaasi kymmenen vuotta myöhemmin koroitettiin yliopistoksi, tuli Petraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin professoriksi, koroten arvossa itsekin sitä myöten kuin se opisto, johon oli tullut. Sitä ennen oli hän saanut myöskin tuomioprovastin viran 1634 ja, Rothovius piispan kuoltua v. 1652, valittiin Petraeus yksimielisesti hiipan perilliseksi. Kauan ei Turun hiippakunta kuitenkaan saanut pitää tätä ahkeraa, innokasta kaitsijaansa. Hän kuoli jo v. 1657, oltuansa ainoasti viisi vuotta piispanvirassa.

Petraeus oli Suomeen tullessansa miehuutensa paraassa kukoistuksessa, viidennelläneljättä ikävuodellaan. Täydellä miehuuden voimalla rupesikin hän kohta Suomeen tultuansa harrastamaan uuden kotimaansa etua. Sitä varten hän kaikkein ensiksi oppi suomen kielen, oppipa sen niin pian ja niin perinpohjin, että sitä ei voi olla ihmettelemättä. Kymmenen vuotta vaan oli siitä kulunut, kuin Petraeus ensin astui jalallaan Suomen rannoille, niin hän jo pantiin esimieheksi siihen toimikuntaan, jolle, kuten olemme nähneet, uskottiin Raamatun suomennoksen lopullinen suoritus. Epäilemätöntä on, että tässä tarkistustyössä hänellä Raamatun alkukielten syväoppisena tuntijana on pääansio, jos kohta hänen Suomessa syntyneillä apumiehillänsä lieneekin suurin osa itse kielen korjauksessa.

Mainittua työtä varten oli Petraeus, niinkuin itse sanoo, koetellut saada selvää suomenkielen säännöistä ja nähnyt siitä saarnatessaankin ja jokapäiväisissä virkatoimissaan olevan hyötyä. Sillä jos pakko opettaakin muukalaiset suomenkielellä kutakuinkin toimeen tulemaan, niin kuitenkin heissä, jos eivät ole sitä tieteellisesti tutkineet, Äitin kieli woitta.[41] Ja semmoinen hapuroiminen on aina ikävä, vaikk'ei se juuri haittaakaan, eikä ole miksikään vaaraksi, eikä kunnon miehen nimeä pahenna.

Saman hyödyn tahtoi hän nyt saattaa muillekin, jonkatähden sepitti tutkimustensa nojassa ja Raamatun suomennoksessakin jo koeteltuin apumiestensä, professori Stodius'en ja kirkkoherra Favorinus'en avulla, suonien kieliopin v. 1649.[42] Tämä kirja, jonka latinainen nimi kuuluu Linguae Finnicae brevis institutio, käsittelee äänne-, muoto- ja lauseoppia; liitteenä seuraa Lyhykäinen runous-oppi, jonka esimerkkien joukossa on myös muutamia Suomen kansan arvoituksia.

Ensisilmäyksellä jo näemme että Petraeus kyllä tunsi useimmat suomenkielen muodot, vaikk'ei toiselta puolen yhtään osannut niitä järjestää ja selittää. Vokaalein soinnusta ei hän virka mitään; konsonanttein pehmenemisestä hän tosin tuopi esiin koko joukon esimerkkejä, vaan arvelee tottumuksen olevan ainoan keinon niiden käyttämistä oppimaan. Deklinatsiooni-sijat hän tuntee melkein kaikki, mutta ei kuitenkaan sano niitä olevan useampia kuin kuusi. Yhtä vaillinaista on myöskin, mitä hän verbein konjugatsioonista selittää, vaikka jotenkin täydellisesti tuntee niiden taivutuksen. Suomenkielen syvemmälle tutkimiselle oli nähtävästi esteenä latinan kieliopin yksinvalta, josta ei tohdittu poiketa, ja joka kuitenkin vähemmin soveltui niin peräti eriluonteiseen kieleen, kuin suomi on.

Aivan samoja jälkiä kuin Petraeus astui seuraavankin suomen kieliopin tekijä Mattias Martinius. Hän oli rusthollarin poika, syntynyt v. 1655 Tuuloksen kappelissa Hauhon pitäjää, tuli v. 1688 lehtoriksi Viipurin kymnaasiin ja viimein Hauhon kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli v. 1728. Martinius'en Hodegus Finnicus, Eller Finsk Wägwijsare Eli Suomen kieleen Tien Johdattaja, joka ilmestyi v. 1689, on jokseenkin orjallinen mukailu Petraeus'en kieliopista. Tämän säännöt ovat usein sanaakaan muuttamatta, ainoasti esimerkkejä lisäilemällä ja myös ruotsiksi selittämällä, uudestaan painetut; juuri vähän on niitä parannettu.

Pian kuitenkin avautui kielemme tutkimukselle avarampi näköala ja suomen kielioppi vapautui latinan orjuudesta, alkaen käydä luonnollisempaa latua. Siihen oli varsinkin syynä sen vertaileminen heprean ja kreikan kieliin, joka tuli tavaksi 17:n vuosisadan loppupuolelta.[43] Yhtähyvin oli tämä vertailukin perätöntä hapuilemista ja väkinäistä vääntelemistä, vailla todellista tieteellistä perustusta. V. 1697 julkaisi nuori maisteri Eerik Eerikinpoika Cajanus, myöhemmin virsikirjamme viimeistäjänä mainittava, väitöskirjan De linguarum Ebraeae et Finnicae convenientia, jossa hän koetti osoittaa sukulaisuutta suomen ja heprean kielen välillä sekä muoto-opillisessa että sanastollisessa suhteessa, Samat väitteet toi sitten v. 1712 laveammin ja tarkemmin perusteltuina esiin Taneli Juslenius siinä akatemiallisessa puheessa, jonka piti alkaessaan luentonsa n.k. pyhäin kielten (s.o. heprean ja kreikan) professorina. Täydesti yhtäläisiä sanoja suomen ja heprean kielissä Juslenius tosin arvelee harvoin tavattavan, paitsi interjektsiooneja, esim. ahah! Vaan semmoisia, joita jonkun kirjaimen muuttamisella tai lisäämisellä sanan joko alku- tai loppupäähän voi saada yhdenkaltaisiksi, väittää hän löytyvän kuuteensataan ja luetteleekin moniaita esimerkkejä. Vielä enemmän panee hän painoa yhtäläisyyksiin suomen ja heprean kielen taivutuksessa. Niinpä esim. kumpaisellakin kielellä on suffiksi-pronomineita, jotka liitetään sekä nomineihin että verbeihin, ja joista ensimmäisen persoonan pääte on -ni; sitä vastoin ei kumpainenkaan kieli suvaitse verbeihin liitettyjä prefiksejä. Molemmissa kielissä on verbeillä useampia konjugatsiooni-muotoja, esim. teki ja tehtin (Heprean Kai ja Niphal), teeskeli ja teeskeldin (Piel ja Pyal), teetti ja teetettin (Hiphil ja Hophal), tehwyin (Hithpaël). Todisteena sukulaisuudesta mainitsee hän myös suomalaiselle ja heprealaiselle runoudelle yhteisen parallellismin eli runonkerron. Lopuksi Juslenius kehoittaa kuulijoitansa vaivaa pelkäämättä ryhtymään heprean kielen oppimiseen, koska heidän muka on tämän sukulaisuuden tähden helppo oppia sitä. Onhan, sanoo hän, Ruotsalaisenkin paljoa helpompi oppia saksaa kuin meidän kieltä!

Näin syntynyt luulo mainittuin kielten sukulaisuudesta synnytti pian toisen vielä hullumman, nimittäin että Suomalaiset muka olisivat ne kymmenen Israelin heimokuntaa, jotka ovat kadoksiin joutuneet. Nuorempi Olavi Rudbeck, tämän lystillisen historiallisen arvelun keksijä, perustaa väitteensä siihen, ikään kuin jo todistettuun tosiasiaan, että Suomalaisten, Lappalaisten ja Virolaisten kieli on paraasta päästä hepreaa. Siinä muodossa meni sitten tämä hullutus perintönä kirjasta kirjaan koko puolen vuosisataa. Siitä latelee laveasti oppinut ja selväjärkinen Juhana Arckenholtz keskellä 18:ta vuosisataa, sitä vakuuttaa vielä Fredrik Collin väitöksessään De origine Fennorum, joka ilmestyi kahtena julkaisuna vv. 1764 ja 1766, juuri vähää ennen kuin Porthan ijäksi lopetti kaikki semmoiset perättömät lorut.

Osoitettuaan suomenkielen sukulaisuuden heprean kanssa Juslenius sitten ryhtyy sitä vertailemaan kreikankieleen. Muodoissa hän ei sano paljon yhtäläisyyttä keksineensä. Mainitsee kuitenkin, että suomenkieli, samoin kuin kreikan, on vokaaleista ja erittäin diftongeista rikas, ett'ei kumpikaan suvaitse q-kirjainta, sekä että molemmilla kielillä löytyy monta eri murretta, joiden eroitus on etupäässä muutamain kirjainten erilaisessa ääntämisessä. Mutta sanastossa hän väittää yhtäläisyyksiä tavattavan sitä runsaammin. Tässäkin pitää hän kiinni siitä periaatteesta, että täydellistä yhtäläisyyttä sekä äänteiden että merkityksen puolesta sopii harvoin odottaa. Vaan yhtä varmana pitää hän kahden sanan sukulaisuuden silloinkin, kun runko on sama, vaikka pääte on muuttunut kumpaisenkin kielen erikoisluonteen mukaan. Sitä paitsi saattaa hänen mielestään joku kirjain jäädä pois, vaihtua toiseen kirjaimeen tai tulla lisäksi sanan alkuun, keskeen tai loppuun. Ottaapa hän välistä, kun muu ei auta, Rengon kielenkin avuksi ja väittää, että toisinaan täytyy lukea sana taikka kokonainen lause edestakaisin, huomatakseen alkuperäistä yhtäläisyyttä. Niin on esim. sirkka aivan sama kuin kreikan άκρίς, sorkka yhtä άκρος, joka kreikankielessä merkitsee huippua, päätä. Merkityksenkin puolesta, huomauttaa Juslenius, voi sana toisessa kielessä olla laajempialainen kuin toisessa.

Tämmöisten väljäin sääntöin avulla, joihin vallan hyvin sopii, mitä pilkkakirves kerran sanoi nykyisestäkin kielitieteestä, että se pitää varsin vähän lukua konsonanteista eikä vokaaleista vähääkään, ei ollut sitten vaikea Juslenius'en esiintuomain yhtäläisyyksien lukua lisätä melkein loppumattomiin. Vielä Porthan'in aikana ilmestyi vertaileva tutkimus suomen ja kreikan kielistä, joka sisältää enemmän kuin 600 muka yhtäläistä sanaa. Tämän vertailun tekijä oli Huittisten kirkkoherra Niilo Idman samannimisen Huittisten kirkkoherran poika, syntynyt Östunassa Uplannissa Ruotsinmaalla v. 1716, kuollut v. 1790. Kirjassansa, joka painettiin ruotsiksi v. 1774 ja myöhemmin ranskankin kielelle käännettynä, kumoo hän ensin sen luulon, että muka Suomalaiset olisivat Heprealaisten sukua, vaan päättää niiden olevan noita Skyyttalaisia, joista Kreikkalaiset niin paljon tiesivät kertoa, Tällä nimellä Mustanmeren rannalla asuessaan olivat meidän miehet yhtenään Kreikkalaisten kanssa tekemisissä ja omistivat itsellensä silloin sekä sanoja että taivutusmuotoja. Kirjaimet sanoo hän suomenkielessä olevan samat kuin kreikan alkuperäiset 16, ja samaten kuin kreikassa muuttuvat konsonantit heimolaisiksensa, esim. tekee, tegin, tehdä, joita sopii verrata vaihdoksiin x:n, γ:n ja χ:n välillä, Kumpaisessakin kielessä äännetään muutamia konsonantteja murteittain eri tavalla; niinkuin Ateenalainen sanoi πλήττω, missä muut Kreikkalaiset πλήσσω, niinpä Turkulainenkin kattoa, ettiä, missä muut Suomalaiset katsoa, etziä. Johtopäätteistä ovat useammat yhtäläiset: xog- = -kas, -ινος = -inen, -ιχος = -hko, -μα = -ma j.n.e. Niin vertailee Idman läpi sekä muoto-että lauseopin keksien koko joukon yhtäläisyyksiä. Viimeksi tulevat sanavarat verrattaviksi aineenmukaisessa järjestyksessä. Yhtäläisiä jumalainnimiä luetellaan esim. Hiisi = Egyptiläisten Isis, Käkri = Ateenan perustaja Kekrops, Menningäiset, Agricolan mukaan avioliiton edistäjät, = Ύμενήίος, Hymenaeus (häitten jumala); Väinämöinen = Φαναΐος (Zeyn liikanimiä) tai Φαινόμειος (näkyvä, loistava). Muista sanavertailuista mainittakoon: epäilen = ελπίζω (toivon), kerjäläinen = γεραιός (vanhus), menen = μενω (pysyn paikoillani), työ = δύη (kurjuus).

Paitsi näihin vertailemisiin heprean ja kreikan kielten kanssa, oltiin 18:n vuosisadan keskipaikoilla myös hyvin ahkerat todistelemaan suomen sukulaissuhteita ruotsinkieleen. Tämän sukulaisuuden keksijänä oli jo ollut vanhempi Rudbeck, joka Atlantica-teoksessaan arveli sekä Suomalaisten että Skandinaavilaisten polveutuvan Japhefista, Noakin pojasta, ja olleen ensin yhtenä kansana Skyyttain nimellä, mutta sittemmin eronneen. Samaa kysymystä pohti meidän yliopistossamme Mattias Hallenius, talonpojan poika Mynämäen Haloilasta, syntynyt v. 1699, jumaluus-opin apulaisprofessorina kuollut v. 1748. Apulähteenä tutkimuksessaan, jonka julkaisi maisteriväitöksenä nimellä De Borea Fennia v. 1732, oli hän käyttänyt kuuluisan muinaistutkijamme Elias Brenner'in tekemää suomelle ja muinais-skandinaavian kielille yhteisten sanojen luetteloa, sitä itse puolestaan vielä lisäillen ja ulotuttaen vertailunsa Ulfilaan raamatunkäännöksessä tavattavaan vanhan-aikuiseen gootinkieleen. Hän tuli kuitenkin siihen päätökseen, että ainoasti Suomalaiset olivat mainittuin Skyyttain jälkeläisiä, ja että Ruotsalaiset olivat myöhempiä tulokkaita sekä Suomeen että Skandinaaviaan. Gootin kielessä tavattavat suomenkielen kanssa yhtäpitävät sanat hänen mielestään ainoasti todistivat, että Gootit olivat alkuperältään Suomalaisia ja vasta myöhemmin germaanilaistuneita.[44] Kokonaan Rudbeckin kannalle tässä kysymyksessä asettui vielä v. 1756 Lund'in yliopiston professori Liivinmaalainen Arvid Moller, joka Vesterås'issa julkaisi ruotsinkielisen kertomuksen Viron- ja Liivinmaasta sekä tutkimuksen näiden maiden asukkaiden, erittäin virolaisen ja suomalaisen kansallisuuden, alkuperästä.[45]

Lopuksi olkoon vielä mainittu esimerkkinä, kuinka sen-aikuinen kielitutkimus umpisokeana hapuili, että Juslenius kehuu suomenkielen olevan lapin, viron ja bjarmin kielten emän, joihin lisäksi vielä sanoo muutamain lukevan slavooniankielenkin ynnä sen haarat: venäjän, puolan, böömin, moldaavian ynnä unkarin kielen (!).[46] Itsepä hän sanoo kuulleensa eräältä upseerilta, joka oli ollut kolmekymmenvuotisessa sodassa, että Itä-Saksassa asuvilla slaavilaisheimoilla oli siksi paljon suomen sanoja puheessaan, että sitä jossain määrin voi ymmärtää!

Näistä vertailevan kielitutkimuksen ensialkeista, vaikka ne tosin olivat epävakaiset, hapuilevaiset, oli kuitenkin, niinkuin mainittiin, se hyöty, ett'ei enää pidetty latinan kielioppia ainoana ojennusnuorana muiden kielten rakennusta tutkiessa, ja toiseksi oli tämän vertailemisen kautta tultu tarkemmin huomaamaan oman kielen omituista luonnetta. Siitä kypsyi pian hyvä hedelmä Vhaël'in kieliopissa.

Pärttyli Vhaël, syntyi v. 1667 Oulussa, jossa isä oli kruununvoutina. Jäi aikaisin orvoksi, pääsi Turun yliopistoon v. 1684, tuli opettajaksi kotikaupunkinsa kouluun 1689, muutti konrehtoriksi Vaasaan 1692, määrättiin Riiassa majailevan Pohjanmaan rykmentin pastoriksi 1694 sekä kirkkoherraksi Ilmajoelle 1699. Venäläisten tultua Pohjanmaalle läksi hän pohjoiseen päin pakoon, toimitti jonkun aikaa Ruotsin puolella kirkkoherran virkaa Kainuun pitäjässä, joutui v. 1717 Yli-Torniossa käydessään Venäläisten käsiin ja vietiin Turun linnaan vankeuteen. Mutta pian hän jälleen päästettiin irti ja asetettiin saksankielen-taitonsa tähden saarnaajaksi Venäjän sotaväessä palveleville, Turussa majaileville Saksalaisille. Joku aika sen jälkeen tuli hänelle vielä suurempi luottamuksen osoitus valloittajan puolelta osaksi. Suomen kenraalikuvernööri Galitsin näet määräsi hänet v. 1719 koko Pohjanmaan provastiksi, antaen hänelle samassa Vaasan kirkkoherran paikan sekä tulot Ilmajoen kirkkoherra-kunnasta lisäksi. Rauhan tultua palasi Vhaël entiseen virkaansa Ilmajoelle, mutta kuoli v. 1723 äkkiä halvaukseen, parast-aikaa ollessaan Tukholmassa valtiopäivillä. Hänen kielioppinsa Grammatica Fennica ilmestyi painosta vasta v. 1733, kymmenen vuotta tekijän kuoleman jälkeen, lesken toimesta. Esipuheessa kehuu leski miesvainajaansa syvimmäksi suomenkielen tuntijaksi, mikä vielä oli elänyt, ja tämä kehuminen ei ollut perätön, niinkuin myös siitä näkyy, että Vhaël'in kielioppi vielä v. 1821 katsottiin ansaitsevan uudestaan painamista.

Kiireisin katsahdus tähän kielioppiin todistaakin, että Vhaël jo on suunnilleen käsittänyt ja selittänyt kielemme pääasialliset omituisuudet. Hän tuntee vokaalisoinnun ja antaa välttäviä neuvoja konsonanttein pehmentämisestä, vaikk'ei hän ole keksinyt niiden perussyytä. Sijoja on hänellä ensin latinan 6, mutta sitten vielä 8 uutta; ainoasti komitatiivi ja prolatiivi puuttuvat, jotavastoin vokatiivi on liikaa. Akkusatiivista hän selittää, että se voi olla kahtalainen, totaalinen ja partsiaalinen. Pronomineista on hänen esityksensä hyvin täydellinen. Muun muassa hän antaa tarkat säännöt suffiksein käyttämisestä, lukien suffikseihin myös verbein persoonapäätteet, josta näkyy, että juuri vertaileminen hepreankielen kanssa oli kiinnittänyt niihin huomion. Verbein muodot ovat niin-ikään jotenkin täydellisesti selitettyinä. Kielteisestä konjugatsioonista ei hänellä tosin ole eri sääntöjä, mutta verbi olen on negatiivisestikin käytettynä. Sanan johdon suhteen voittaa hän suuresti molemmat edeltäjänsä, sillä hänellä on 25 nominaalista ja 15 verbaalista päätettä, kun heillä vaan oli 5 edellistä ja 4 jälkimmäistä laatua. Partikkeleista puhuessaan osoittaa hän aivan oikein niiden olevan nominein sijoja. Erityisenä ansiona tälle kieliopille on vielä mainittava, että siinä otetaan huomioon suomen eri murteet, joihin tekijä lukee myös Turun-puolisen puhetavan, ollen sitä mieltä, että kirjakielen tulee olla niiden välittäjänä: Lauseoppia ei Vhaël'in teos valitettavasti sisällä.