Читать книгу Tutkielmia: Valikoima - Michel de Montaigne - Страница 12

Vitamque sub dio et trepidis agat in rebus.[48]

Ei riitä, että karaistaan hänen sielunsa; täytyy myöskin terästää hänen lihaksensa; sielu rasittuu liiaksi, jollei sitä avusteta, ja sillä on liian paljon tehtävää, jos sen yksin täytyy toimittaa kahta virkaa. Tiedän, kuinka kovasti oma sieluni ponnistelee, yhtyneenä niin hentoon, niin arkatuntoiseen ruumiiseen, joka niin kovin turvautuu siihen; ja usein huomaan lueskellessani, että mestarini kirjoitelmissaan kiittelevät uljaan mielen ja suuren rohkeuden osoituksina esimerkkejä, jotka helposti todistavat pikemmin paksunahkaisuutta ja luiden kovuutta. Olen nähnyt miehiä, naisia ja lapsia, jotka piittaavat selkäsaunasta vähemmän kuin minä luunapista, jotka eivät hiisku sanaakaan, eivätkä rypistä kulmiaan, kun heitä lyödään. Kun atleetit kilpailevat filosofien kanssa kestävyydessä, niin se on pikemmin hermojen kuin hengen voimaa. Mutta tottuminen kestämään työtä on tottumista kestämään tuskaa: labor callum obducit dolori.[49] Täytyy totuttaa lapsi ruumiinharjoitusten vaivaan ja ankaruuteen, harjoittaakseen häntä jäsenen nyrjähdyksen, vatsanväänteiden, vetohaavan ja myöskin vankilan ja kidutuksen vaivaan ja ankaruuteen. Sillä näille viimeksi mainituillekin hän voi olla alttiina, koskapa ne tällaisena aikana uhkaavat hyviä niinkuin pahojakin. Me elämme koettelemuksen aikaa; jokainen, joka vastustaa lakeja, uhkaa kunnon ihmisiä ruoskilla ja hirttonuoralla.

Ja sitäpaitsi vanhempien läsnäolo keskeyttää ja ehkäisee kasvattajan arvovaltaa, jonka lapseen nähden tulee olla ehdoton; lisäksi tulee vielä, että talonväen lapselle osoittama huomio, tietoisuus hänen sukunsa varallisuudesta ja ylhäisyydestä ovat mielestäni tuntuvia vastuksia tällä iällä.

Tuossa ihmisten seuran koulussa olen usein huomannut sen vian, että me, sensijaan että pyrkisimme tutustumaan muihin, koetamme vain tutustuttaa muita itseemme, ja näemme enemmän vaivaa saadaksemme tavaramme kaupaksi kuin hankkiaksemme uutta: vaitiolo ja vaatimattomuus ovat sangen edullisia ominaisuuksia seurustelussa. Opetettakoon tätä lasta käyttämään säästeliäästi ja tarkasti tietojaan, kun hän on ne hankkinut, olemaan pahastumatta tyhmyyksistä ja jutuista, joita kerrotaan hänen läsnä ollessaan: sillä on epähienoa tungettelevaisuutta törmätä kaiken sellaisen kimppuun, mikä ei ole meidän makumme mukaista. Tyytyköön hän ojentamaan itse itsensä, älköönkä näyttäkö moittivan toisia kaikesta, mitä hän itse ei tahdo tehdä, eikä jyrkästi eroavan kaikesta, mikä on yleisenä tapana: licet sapere sine pompa, sine invidia.[50] Karttakoon hän noita maailmaa mestaroivia ja epähienoja esikuvia ja tuota lapsellista halua, että tahtoo näyttää hienommalta siksi, ettei ole niinkuin muut ja, ikäänkuin moitiskelut ja uutuuksien tavoittelu olisi vaikeasti saatavaa tavaraa, tahtoo niiden höykällä saada sen nimen, että muka on jotakin aivan erikoista. Samoin kuin vain suurten runoilijain sopii sallia itselleen taiteellisia vapauksia, samoin on vain ylevien ja loistavien henkien suvaittava anastaa itselleen etuoikeuksia yli sen, mikä on tapana. Si quid Socrates et Aristippus contra mores et consuetudinem fecerunt, idem sibi ne arbitretur licere: magnis enim illis et divinis bonis hanc licentiam assequebantur.[51] Opetettakoon hänet puuttumaan keskusteluun ja väittelyyn vain siinä, missä näkee mestarin, joka on arvokas painiskelemaan hänen kanssaan ja siinäkin olemaan käyttämättä kaikkia temppuja, jotka voivat häntä hyödyttää, ja käyttämään vain niitä, jotka voivat hyödyttää häntä eniten. Opetettakoon hänet tarkaksi perusteittensa valinnassa ja valikoimisessa, sekä asiallisuutta ja siis myöskin lyhyyttä rakastavaksi. Opetettakoon hänet ennen kaikkea antautumaan ja laskemaan aseensa totuuden edessä, niin pian kuin hän sen havaitsee, olkoonpa että se näyttäytyy hänen vastustajansa käsissä tahi hänessä itsessään jonkin mielipiteenmuutoksen johdosta: sillä häntä ei panna saarnastuoliin latelemaan jotakin ennakolta kirjoitettua roolia, eikä häntä sido mihinkään asiaan mikään muu kuin se, että hän sen hyväksyy, eikä hän kuulu tuohon ammattikuntaan, jossa myydään puhtaalla käteisellä vapaus voida katua erehdystään ja oikaista itsensä: neque, ut omnia, quae praescripta et imperata sint, defendat, necessitate ulla cogitur.[52]

Jos hänen kasvattajansa on yhtä mieltä minun kanssani, niin hän kehittää hänessä tahdon olla ruhtinaansa sangen vilpitön, sangen harras ja sangen uljas palvelija, mutta laimentaa hänen haluaan sitoa itsensä häneen muilla kuin julkisen velvollisuuden siteillä. Puhumatta useista muista tuollaisten yksityisten velvoitusten tuottamista haitoista, jotka vahingoittavat vapauttamme, niin joko palkatun ja ostetun miehen arvostelu ei ole täysin turmeltumaton ja vapaa tahi moititaan häntä epäviisaaksi ja kiittämättömäksi. Puhtaalla hovimiehellä ei voi olla oikeutta eikä tahtoa puhua ja ajatella muutoin kuin suosiollisesti herrasta, joka on valinnut hänet niin monien tuhansien muiden alamaisten joukosta elättääkseen ja korottaakseen hänet omalla kädellään: tämä suosio ja etu lahjoo jonkinlaisella oikeutuksella hänen vapautensa ja sokaisee hänet; siitäpä syystä onkin tavallinen ilmiö, että noiden ihmisten puhe eroaa kaikista muista puheentavoista valtiossa ja on siinä suhteessa varsin vähän luotettava.

Hänen vilpittömyytensä ja hyveellisyytensä loistakoot hänen puheestaan, ja olkoon niillä järki ainoana ohjaajana. Hänet on saatava ymmärtämään, että erehdyksen tunnustaminen, jos hän sellaisen huomaa omissa väitteissään, vaikkapa sitä ei huomaisi kukaan muu kuin hän, osoittaa arvostelukykyä ja vilpittömyyttä, jotka juuri ovat tärkeimmät avut, mitä hän tavoittelee; että itsepäisyys ja vastaanväittäminen ovat halpoja ominaisuuksia, sitä silmäänpistävämpiä, kuta halpamaisempia ovat sielut; että erehdyksensä huomaaminen ja itsensä oikaiseminen, väärästä kannasta luopuminen keskellä väittelyn kiivautta, ovat harvinaisia, voimakkaita ja filosofisia ominaisuuksia. Neuvottakoon häntä seurassa ollessaan suuntaamaan katseensa kaikkialle, sillä mielestäni ylimmillä istuimilla tavallisesti eivät istu etevimmät miehet ja ylhäinen asema tuskin on yhtyneenä kykyyn. Olen nähnyt pöydän alapäässä menevän hukkaan paljon kauniita neronvälähdyksiä, sillävälin kun yläpäässä puheltiin jonkin koruompeluksen kauneudesta tahi muskottiviinin mausta. Tunnustelkoon hän, mitä kukin on miehiään: härkärenkiä, muuraria, ohikulkijaa, kaikkia pitää käyttää hyväkseen ja lainata kultakin hänen tavaransa mukaan, sillä kaikki on taloudessa tarpeen; jopa toisten typeryys ja heikkouskin on oleva hänelle opiksi. Tarkkaamalla itse kunkin viehättäviä puolia ja esiintymistapoja hän herättää itsessään miellyttävän käytöksen harrastusta ja epämiellyttävän inhoa.

Herätettäköön hänen mielessään rehellinen halu hankkia tietoja kaikesta; käyköön hän katsomassa kaikkea, mitä hänen ympärillään on merkillistä: rakennusta, suihkukaivoa, ihmistä, muinaisen taistelun paikkaa, tietä, jota on kulkenut Caesar tahi Kaarle Suuri,

quae tellus sit lenta gelu, quae putris ab aestu, ventus in Italiam quis bene vela ferat.[53]

Tiedustelkoon hän tämän ja tuon ruhtinaan tapoja, varoja ja liittosuhteita: ne ovat seikkoja, jotka ovat sangen huvittavia oppia tuntemaan ja sangen hyödyllisiä tietää.

Mitä tulee tuohon seurusteluun ihmisten kanssa, niin tarkoitan, että luetaan niihin kuuluviksi, ja vieläpä etupäässä, ne, jotka elävät enää vain kirjojen välittämässä muistossa: seurustelkoon hän historiateosten avulla noiden suurten henkien kanssa, jotka ovat eläneet parhaina aikakausina. Se on turhaa opiskelua, jos niin tahtoo; mutta, myöskin jos niin tahtoo, se on arvokasta ja hyödyllistä opiskelua, ja ainoa opiskelu, kuten Platon sanoo, jonka lakedaimonilaiset olivat varanneet itselleen. Kuinka hyödyllistä hänelle onkaan tällä alalla meidän Plutarkhoksemme elämäkertojen lukeminen? Mutta muistakoon tarkoittamani opettaja, mihin hänen tehtävänsä tähtää, älköönkä painako oppilaansa mieleen niin paljon Karthagon hävityksen päivämäärää kuin Hannibalin ja Scipion luonteet, eikä niin paljon sitä, missä Marcellus kuoli, kuin sen, miksi ei ollut hänen velvollisuutensa arvon mukaista, että hän kuoli siellä. Älköön hän opettako hänelle niin paljon historiallisia tapahtumia kuin niiden arvostelemista. Se on luullakseni kaikista aineista se, johon hengenlahjamme soveltuvat erilaisimmassa määrässä: olen lukenut Titus Liviuksen teoksesta satoja asioita, joita moni muu ei ole siitä lukenut; Plutarkhos on lukenut siitä satoja niiden lisäksi, jotka minä olen osannut siitä lukea, ja ehkä niidenkin lisäksi, jotka tekijä on siihen pannut; eräille ihmisille se on puhtaasti kielellistä opiskelua, toisille filosofian anatomiaa, jonka avulla voi tunkeutua luontomme hämärimpiin sopukkoihin. Plutarkhoksen teoksissa on monista seikoista laajoja esityksiä, jotka hyvin ansaitsevat, että ne osaamme, sillä hän on mielestäni mestari sillä alalla; mutta on tuhansia asioita, joita hän on vain yksinkertaisesti koskettanut: hän vain viittaa sormellaan, mitä tietä meidän on kuljettava, jos haluamme, ja tyytyy joskus antamaan vain sysäyksen keskellä mitä vilkkainta kertomusta. Ne täytyy ottaa siitä irralleen ja panna hyvin runsaaseen valaistukseen; niinpä esimerkiksi tuo hänen sanansa, että Aasian asukkaat olivat yhden ainoan miehen orjia senvuoksi, etteivät osanneet lausua yhtä ainoata tavua, joka kuuluu "ei", ehkä antoi La Boétielle aineen ja aiheen hänen teokseensa Vapaaehtoisesta orjuudesta. Kun näkee hänen valikoivan ihmisen elämästä vähäisen teon tahi sanan, joka ei näytä olevan niin merkillinen, niin jo sekin on pitkän opettavan puheen veroista. Vahinko, että älykkäät ihmiset pitävät niin paljon lyhykäisyydestä; epäilemättä heidän maineensa siitä kostuu, mutta me menetämme siten paljon arvokasta. Plutarkhos tahtoo mieluummin, että me kiittelemme hänen älyään kuin hänen tietojaan; hän tahtoo mieluummin jättää meihin itsensä kaipuun kuin kyllästyksen itseensä. Hän tiesi, että hyvistäkin asioista voi puhua liiaksi, ja että Alexandridas syystä moittien lausui sille, joka piti eforeille hyviä, mutta liian pitkiä puheita: "Oi muukalainen, sinä sanot oikean asian väärällä tavalla." Ne, joilla on hoikka ruumis, pullistavat sitä täytteillä; ne, joilla on niukalti puheen ainetta, paisuttavat sitä sanoilla.

Seurustelusta ihmisten kanssa saapi ihmisen äly ihmeellistä selvyyttä; me olemme kokonaan sulkeutuneet ja patoutuneet itseemme, emmekä näe nenämme päätä edemmäksi. Sokrateelta kysyttiin, mistä hän oli; hän ei vastannut: "Atheenasta", vaan: "maailmasta"; hän, jolla oli rehevämpi ja avarampi mielikuvitus, omaksui koko maailman kotikaupungiksensa, jakeli tietonsa seuransa ja myötätuntonsa koko ihmissuvulle, eikä ollut niinkuin me, jotka katsomme vain jalkoihimme. Kun halla vie viiniköynnökset kylässäni, niin pappini siitä päättää Jumalan vihan painavan koko ihmiskuntaa ja arvelee, että ihmissyöjätkin sen johdosta jo kärsivät janoa. Kuka meidän kansalaissotamme nähdessään ei huudahda, että tämä maailma on mullin mallin ja että tuomiopäivä on kintereillämme, ajattelematta, että paljon pahempaakin on nähty ja että kymmenillä tuhansilla tahoilla maailmaa samaan aikaan edelleen pidetään hyviä päiviä; minä puolestani, katsoen sen esteettömyyteen ja rankaisemattomuuteen, kummastelen, että se on niinkin lievää ja laimeata. Kenen päälle sataa rakeita, se luulee koko pallonpuoliskon olevan myrskyn ja rajuilman kourissa; ja sanoihan entinen savoyilainen, että jos Ranskan kuningas houkka olisi osannut oikein olla oman onnensa seppä, niin hän olisi mies pääsemään hänen herttuansa hovimestariksi; hän ei voinut kuvailla mielessään mitään ylhäisempää arvoa kuin hänen herransa. Huomaamattamme olemme kaikki samassa harhaluulossa, josta on suuret seuraukset ja paljon haittaa. Mutta ken luopi silmäinsä eteen ikäänkuin tauluun tuon luontoäitimme suuren kuvan hänen täydessä majesteettiudessaan, ken lukee hänen kasvoiltaan niin yleisen ja pysyväisen moninaisuuden, ken huomaa siinä itsensä, eikä vain itsensä, vaan kokonaisen kuningaskunnan, ikäänkuin hyvin hienon piirtimen vetämänä viivana, se yksin arvostelee kaikkea olevaista sen oikean suuruuden mukaisesti.

Tämä suuri maailma, jonka eräät vielä katsovat yhdessä useampien samanlaisten kanssa kuuluvan lajina yhteen luokkaan, on se peili, josta meidän tulee katsoa itseämme, oppiaksemme tuntemaan itsemme oikealta kannalta. Lyhyesti: tahdon, että se on oleva oppilaani kirjana. Niin monet luonnonlaadut, uskonlahkot, katsantokannat, mielipiteet, lait ja tavat opettavat meitä arvostelemaan terveesti omiamme ja opettavat ymmärrystämme huomaamaan puutteellisuutensa ja luonnollisen heikkoutensa, eikä se ole mikään vähäarvoinen opetus; niin monet valtiolliset mullistukset ja kansojen onnenvaiheet neuvovat meitä olemaan tekemättä suurta ihmettä omastamme; niin monet nimet, niin monet unhoon vaipuneet voitot ja valloitukset tekevät naurettavaksi toivon ikuistuttaa nimemme ottamalla vangiksi kymmenen ratsastavaa pyssymiestä ja valtaamalla linnoituspahasen, joka ei ole tunnettu muusta kuin valtauksestaan; niin monen ulkomaisen riemusaaton kopeus ja ylpeys, niin monen hovin ja mahdin pöyhkeä majesteettius vahvistaa ja lujittaa näköämme kestämään omiemme loistoa silmiämme räpäyttämättä: niin monet miljoonat ennen meitä haudatut ihmiset rohkaisevat meitä pelkäämättä liittymään niin hyvään seuraan; ja niin edespäin. Meidän elämämme, sanoi Pythagoras, muistuttaa Olympisten kisojen suurta ja lukuisaa väenkokousta: toiset siellä harjoittavat ruumistaan, voittaakseen siten kisojen tuottaman kunnian; toiset vievät sinne tavaroita kaupaksi, ansaitakseen; on niitä, eivätkä he ole pahimmat joukossa, jotka eivät siellä tavoittele muuta hyötyä kuin saada katsella, miten ja miksi mitäkin tehdään, ja olla näkemässä toisten ihmisten elämää, arvostellakseen ja mukauttaakseen sen mukaan omansa.

Esimerkkeihin voidaan sopivasti liittää kaikki filosofian hyödyllisimmät opetukset, jolla tulee koetella ihmisten tekoja ja jonka tulee olla niiden ojennusnuorana. Sanottakoon hänelle,

quid fas optare, quid asper utile nummus habet; patria? carisque propinquis quantum elargir deceat, quem te Deus esse jussit, et humana qua parte locatus es in re, quid sumus, aut quidnam victuri gignimur;[54]

mitä on tietäminen ja tietämättömyys; mikä tulee olla opiskelun tarkoitusperä; mitä on urheus, itsensä hillitseminen ja oikeudenmukaisuus; mikä on eroitus kunnianhimon ja saituuden, orjuuden ja alamaisuuden, mielivallan ja vapauden välillä; mistä merkeistä tunnetaan tosi ja luja tyytyväisyys; missä määrin tulee pelätä kuolemaa, tuskaa ja häpeää;

et quo quemque modo fugiatque feratque laborem;[55]

mitkä ne pontimet ovat, jotka panevat meidät liikkeelle, ja mikä meille antaa niin paljon erilaisia virikkeitä: sillä minusta näyttää, että ensimmäisinä niistä opetuksista, jotka pitää saada imeytymään hänen mieleensä, tulee olla niiden, jotka määräävästi vaikuttavat hänen luonteeseensa ja ajatustapaansa, jotka opettavat hänet tuntemaan itsensä ja oikein kuolemaan ja oikein elämään. Alkakaamme sillä vapaista tieteistä, joka tekee meidät vapaiksi: kaikki ne tosin jollakin tavoin tietopuolisesti ja käytännöllisesti palvelevat elämäämme, kuten kaikki muukin tavallaan sitä palvelee; mutta valitkaamme se, joka palvelee sitä suoranaisesti ja ikäänkuin viran puolesta. Jos ymmärtäisimme supistaa elämämme toimet oikeihin ja luonnollisiin rajoihinsa, niin huomaisimme, että suurimmasta osasta käytännössä olevia tieteitä ei ole meidän käytettäviksemme, ja että niissäkin, jotka ovat meitä varten, on sangen hyödyttömiä aloja ja syvyyksiä, ja että tekisimme oikeammin, jos jättäisimme ne sikseen ja Sokrateen opetuksen mukaan lopettaisimme oppimäärämme näissäkin tieteissä siihen, mistä ei ole hyötyä.

Sapere aude, incipe: vivendi recte qui prorogat horam, rusticus exspectat, dum defluat amnis; at ille labitur et labetur in omne volubilis aevum.[56]

On hyvin typerää opettaa lapsillemme

quid moveant Pisces, animosaque signa Leonis, Lotus et Hesperia quid Capricornus aqua,[57]

tähtien tiedettä ja kahdeksannen taivaanpiirin liikkeitä ennenkuin heidän omiaan:

Τι Πλειαδεσσι καμοι;

τι δ' αστρασι Βοωτεω;[58]

kirjoittihan Anaximenes Pythagoraalle: "Mitä järkeä saattaa olla siinä, että kulutan aikaani tutkimaan tähtien salaisuuksia, kun minulla joka hetki on kuolema tahi orjuus silmäini edessä?" Siihen aikaan näet Persian kuninkaat hankkivat sotaa hänen maatansa vastaan. Jokaisen tulee sanoa näin: "Kun minua ahdistaa kunnianhimo, saituus, hurjapäisyys, taikausko, ja kun minulla on sisimmässäni monta muuta elämäni vihollista, ryhtyisinkö silloin miettimään maailman menoa?"

Sittenkun hänelle on opetettu sitä, mikä on omansa tekemään hänet viisaammaksi ja paremmaksi, puhuttakoon hänelle siitä, mitä on logiikka, fysiikka, geometria, retoriikka; ja minkä tieteen hän valitsee, kun hänellä jo on kehittynyt ymmärryskyky, sen perille hän piankin pääsee. Annettakoon opetus hänelle milloin keskustelemalla, milloin kirjan avulla; milloin hänen opettajansa luettaa hänelle itse kirjailijaa, joka on omansa tätä hänen opetuksensa tarkoitusperää varten, milloin hän antaa hänelle siitä ytimen ja parhaan sisällön valmiiksi pureskeltuna; ja jos hän itse ei ole kylliksi perehtynyt kirjoihin, löytääkseen niistä niitä monia kauniita esityksiä, joita niissä on, hänen tarkoituksensa toteuttamista varten, niin voidaan antaa hänelle avustajaksi joku kirjallisuuden tuntija, joka aina tarvittaissa hankkii välttämättömät tarpeet hänen jaeltavakseen ja anniskeltavakseen kasvatillensa. Ja että tämä opetus on helpompaa ja luonnollisempaa kuin Gazan,[59] kukapa sitä voi epäillä? Jälkimmäisen säännöt ovat visaisia ja vastenmielisiä, sen sanat tyhjiä ja kuivakiskoisia, eikä niissä ole mitään tehoa eikä mitään herättävää hengelle; tästä sitävastoin saa sielu jotakin suuhunsa, jotakin ravinnoksensa. Tämä hedelmä on verrattoman paljon suurempi ja niinikään se on oleva aikaisemmin kypsä.

On merkillistä, että asiat meidän aikanamme ovat sillä kannalla, että filosofia, vieläpä älykkäillekin ihmisille, on tyhjä ja eriskummainen nimi, joka ei mihinkään kelpaa eikä ole minkään arvoinen, ei ihmisten ajatuksissa eikä todellisuudessa. Luulen, että siihen ovat syynä ne rikkiviisaat saivartelut, jotka ovat vallanneet siihen johtavat tiet. Tehdään aivan väärin, kun kuvataan se lasten luoksepääsemättömäksi ja juron, ankaran ja peloittavan näköiseksi; kuka liekään sen kasvoille pannut tuon valheellisen, kalpean ja inhoittavan naamarin? Se on iloisinta, pirteintä, hilpeintä ja sanoisinpa melkein veikeintä, mitä olla saattaa; se on aina juhlamielellä ja auringonpaisteisella tuulella; surullinen ja jäyhä ulkomuoto osoittaa, ettei sillä siinä ole tyyssijaansa. Tavatessaan Delphoin temppelissä joukon filosofeja istumassa yhdessä, sanoi grammaatikko Demetrius heille: "Ellen erehdy, niin teillä, päättäen rauhallisesta ja iloisesta olennostanne, ei ole tärkeätä sanottavaa toisillenne"; tähän eräs heistä, megaralainen Herakleon, vastasi: "Se on niiden asia, jotka tutkivat, onko Bαλλω verbin futuurimuodossa kaksi λ:αα, tahi jotka etsivät Χείρον ja Βελτιον komparatiivien ja Χειριστον ja Βελτιστον superlatiivien johtoperää, että heidän täytyy olla otsa rypyssä keskustellessaan tieteestään; filosofisten keskustelukysymysten sitävastoin on tapana ilahduttaa ja huvittaa niitä, jotka niitä pohtivat, eikä tehdä heitä nyrpeiksi ja surullisiksi."

Deprendas animi tormenta latentis in aegro corpore; deprendas et gaudia: sumit utrumque inde habitum facies.[60]

Sielun, johon filosofia on asettunut asumaan, pitää terveydellään tehdä terveeksi ruumiskin; sen tulee saada loistamaan ulos asti levollisuutensa ja mielihyvänsä, sen tulee muodostaa oman mallinsa mukaiseksi ulkonainen esiintyminen ja niinmuodoin antaa sille miellyttävä uljuus, tarmokas ja reipas ryhti ja tyytyväinen ja sävyisä luonne. Viisauden varmin merkki on tasainen hilpeämielisyys; sen olotila on, kuten kuun yläpuolella olevan maailman, aivan tyyni ja kirkas; Baroco ja Baralipton[61] ne tekevät alamaisensa noin likaisiksi ja savuttuneiksi, eikä filosofia; he eivät tunne sitä muuten kuin kuulopuheista. Kuinka? Pitäähän se tehtävänänsä tyynnyttää mielen myrskyt ja opettaa nälkää näkevät ja kuumetautisetkin nauramaan, ei minkään kuviteltujen kuvioiden avulla, vaan luonnollisten ja kouraantuntuvien perusteiden nojalla; sillä on silmämääränään hyve, joka ei ole, niinkuin skolastikot sanovat, istutettuna jyrkän, koleisen ja luoksepääsemättömän vuoren huipulle; ne, jotka ovat sitä lähestyneet, väittävät päinvastoin sen asuvan kauniilla, hedelmällisellä ja kukoistavalla tasangolla, josta se hyvin näkee kaikki allansa; ja sinne voi myöskin päästä, jos vain tietää osoitteen, siimeisiä ja sulotuoksuisia nurmikkoteitä pitkin, jotka ovat loivasti ja tasaisesti viettäviä kuin taivaan holvit. Kun he eivät olleet tutustuneet tähän korkeimpaan, kauniiseen, voitonriemuiseen, rakastavaan, yhtä suloiseen kuin uljaaseen hyveeseen, joka on katkeruuden, mielipahan, pelon ja pakon leppymätön ilmivihollinen, jolla on oppaana luonto ja seuralaisina onni ja nautinto, niin he heikkoudessaan menivät ja tekaisivat tuon typerän, ikävän, riitaisan, äreän, uhkaavan ja tuimistelevan kuvan ja asettivat sen yksinäiselle kalliolle ohdakkeiden keskelle: siinä kummitus, ihmisten oudostella.

Tarkoittamani kasvattaja, joka tietää, että hänen tulee täyttää oppilaansa tahto yhtä paljon tahi enemmän rakkaudella kuin kunnioituksella hyvettä kohtaan, osaa kyllä sanoa hänelle, että tosi hyveen arvo ja aateluus on sen noudattamisen helppoudessa, hyödyllisyydessä ja hauskuudessa; sen noudattaminen on niin kaukana vaikeudesta, että lapset kykenevät siihen niinkuin miehetkin, yksinkertaiset niinkuin rikkiviisaatkin. Ohjaus on sen toimintaväline, ei voimakeinot. Sokrates, sen ensimmäinen lemmikki, luopuu tietoisesti väkivoimasta, muodostaakseen edistymisemme siinä yksinkertaisen luonnolliseksi ja vaivattomaksi. Se on inhimillisten nautintojen kasvatusäiti: tehden ne kohtuullisiksi, se tekee ne vaarattomiksi ja puhtaiksi; hilliten ne, se pitää ne voimissa ja vireillä; karsien pois ne, joita se ei salli, se kannustaa meitä niihin, jotka se meille jättää; ja se jättää meille äidin tavoin runsaasti kaikkia sellaisia, jotka luonto sallii, vieläpä kyllyyteen, joskaan ei tympeyteen asti: jollemme ehkä tahdo sanoa, että säännöstely, joka pakottaa juojan lakkaamaan ennen päihtymistä, syöjän ennen ruuansulatuksen häiriytymistä, on nautinnoillemme vihamielinen. Jos tavallinen onni sen pettää, niin se pakenee sen käsistä tahi tulee toimeen ilman sitä ja luopi itselleen toisen, aivan omansa, joka ei enää ole häilyvä ja epävakainen. Se osaa olla rikas ja mahtava ja oppinut ja maata myskintuoksuisten patjojen peitossa; se rakastaa elämää, se rakastaa kauneutta ja kunniaa ja terveyttä; mutta sen ominaisena ja erikoisena toimena on osata käyttää kaikkea tuota hyvää kohtuullisesti ja osata menettää se masentumatta, jollainen toimi on paljoa pikemmin jalo kuin ankara; jota ilman jokainen elämänkulku on luonnoton, levoton ja muodoton ja sellainen, että siihen voi katsoa kuuluviksi nuo kompastuskivet, nuo ryteiköt ja nuo hirviöt.

Jos tuo oppilas sattuu olemaan niin omituista laatua, että hän mieluummin kuuntelee tarua kuin kertomusta kauniista matkasta tahi viisasta puhetta, joka on hänen käsitettävissään; että hän toveriensa nuorta innostusta säestävän tamburiinin soidessa kääntyy pois toisen puoleen, joka kutsuu häntä silmäinkääntäjäin temppuja katselemaan; että hän omasta mielestään ei pidä hauskempana ja suloisempana palata pölyisenä ja voittajana taistelusta kuin palkinnonsaajana pallopelistä tahi tanssiaisista, niin en tiedä siihen muuta apua kuin että hänet pannaan leipuriksi johonkin hyvään kaupunkiin, olkoonpa hän vaikka herttuan poika, Platonin ohjeen mukaan, "että tulee toimittaa lapsille paikka heidän sielunsa kykyjen eikä heidän isänsä varojen mukaan".

Koska juuri filosofia opettaa meitä elämään, ja koska lapset siitä saavat opetusta niinkuin muunikäisetkin ihmiset, niin miksi heitä ei päästetä siitä osallisiksi?

Udum et molle lutum est: nunc, nunc properandus et acri fingendus sine fine rota.[62]

Meitä opetetaan elämään, kun elämä on kulunut... Cicero sanoi, että vaikka hän eläisi kahden miehen iän, niin hän ei ottaisi itselleen aikaa tutkia lyyrillisiä runoilijoita, ja minusta ovat nämä saivartelijat vielä surkeamman hyödyttömät. Meidän lapsellamme on paljoa kiireempi: hänen ei tule uhrata kasvatukselle muuta kuin viisi-, kuusitoista ensimmäistä ikävuottansa; loput tarvitaan toimintaan. Käyttäkäämme niin lyhyt aika tarpeellisten asiain opettamiseen. Pois kaikki nuo dialektiikan pulmalliset ongelmat, joista elämämme ei voi tulla paremmaksi, niiden opettaminen on epäkohta; ottakaa sijalle filosofian yksinkertaiset opetukset, ymmärtäkää valita ne ja käsitellä niitä sopivasti; ne ovat helpommat käsittää kuin jokin Boccaccion kertomus; lapsi kykenee siihen jo imettäjältä päästyään paljon paremmin kuin oppimaan lukemaan ja kirjoittamaan. Filosofialla on opetettavaa lapsille niinkuin raihnaisille vanhuksillekin.

Luulen, kuten Plutarkhos, että Aristoteles ei kuluttanut suuren oppilaansa aikaa niin paljon konstikasten päätelmäin laatimistaidon hankkimiseen tahi geometrian alkeisiin kuin antaakseen hänelle hyviä opetuksia miehekkyydestä, urhoudesta, jalomielisyydestä ja itsensä hillitsemisestä ja järkähtämättömästä pelottomuudesta; ja näillä eväillä hän lähettää hänet vielä lapsena valloittamaan maailmanvaltakuntaa 30000 jalkamiehellä, 4000 ratsumiehellä ja vain 42000 taalerilla. Muita taiteita ja tieteitä, sanoo hän, Aleksanteri kyllä kunnioitti ja kiitteli niiden etevyyttä ja ylevyyttä, mutta joskin hän niistä iloitsi, niin hän ei ollut herkkä antamaan niiden harjoittamisen harrastuksen yllättää itseään.

Petite hinc juvenesque senesque finem animo certum, miserisque viatica canis.[63]

Sitähän sanoo Epikuroskin alussa kirjettään Menikeukselle: "Älköön nuorinkaan karttako filosofoimista, älköönkä vanhinkaan siihen väsykö". Ken tekee toisin, näyttää sanovan, joko ettei vielä ole tahi ettei enää ole aika elää onnellisesti. Kaikesta tästä huolimatta en tahdo, että tuota poikaa pidetään kuin vankina; en tahdo, että hänet jätetään alttiiksi vimmastuneen koulunopettajan suuttumukselle ja kärtyisyydelle; en tahdo turmella hänen henkeään pitämällä häntä, kuten muut tekevät, kidutuksessa ja työssä neljä-, viisitoista tuntia vuorokaudessa, niinkuin rantajätkää; ja jos hänet, jonkinlaisen erakkomaisen ja raskasmielisen luonnonlaadun vaikutuksesta, huomattaisiin taipuvaiseksi antautumaan liian yksipuolisella harrastuksella kirjoja lukemaan, niin en pitäisi suotavana, että tuota harrastusta hänessä ylläpidettäisiin; sellainen tekee heidät kelvottomiksi seuraelämään ja vieroittaa heidät paremmista askareista. Ja kuinka monta yltiöpäisen opinhimon tylsyttämää miestä olenkaan eläissäni nähnyt? Karneadeen se oli hullaannuttanut siihen määrään, ettei hänellä enää ollut aikaa ajaa partaansa eikä leikata kynsiänsä. En myöskään tahdo pilata hänen hienoja tapojaan toisten epähienoudella ja raakamaisuudella. Ranskalaisesta hyväntapaisuudesta oli ennen muinoin sananpartena, että se alkoi varhain, mutta ei juuri ollut kestävää. Itse asiassa näemme vieläkin, että pienet lapset Ranskassa ovat kilteimpiä, mitä olla voi; mutta tavallisesti he pettävät ne toiveet, joita heistä on ollut; ja varttuneina miehinä heissä ei huomaa mitään erinomaista. Olen kuullut ymmärtäväisten ihmisten olevan sitä mieltä, että nuo lukiot, joihin heidät lähetetään ja joita on kosolta, niin raaistuttavat heidät.

Meidän lapsellemme olkoot kamari, puutarha, ruokapöytä ja vuode, yksinäisyys ja seura, aamu ja ilta, kaikki päivän ajat yhtä, kaikki paikat olkoot hänelle työhuoneita: sillä filosofialla, joka, älyjen ja luonteiden kehittäjänä, on oleva hänen tärkein opittavansa, on se etuoikeus, että se saa tuppautua kaikkialle. Jokaisen mielestä oli puhuja Isokrates, kun häntä eräissä pidoissa pyydettiin puhumaan taiteestaan, oikeassa vastatessaan: "Ei ole nyt sen aika, mitä minä osaan tehdä, ja se, minkä aika nyt on, sitä en osaa tehdä." Sillä puhetaidetta koskevain puheiden ja väittelyjen esittäminen seuralle, joka on kokoontunut iloa pitämään ja syömään herkkuruokia, olisi kovin ristiriitaisten ainesten sekoittamista; ja samaa voisi sanoa kaikista muista tieteistä. Mutta mitä tulee siihen filosofian osaan, joka käsittelee ihmistä ja hänen velvollisuuksiansa, ovat kaikki viisaat olleet yhtä mieltä siitä, että siltä, sen puheiden miellyttävyyden vuoksi, ei pitänyt kieltää pääsyä pitoihin eikä leikkeihin. Ja kun Platon on kutsunut sen Pitoihinsa, niin näemme, kuinka se puhelee läsnäolijain kanssa viehkeästi ja ajan ja paikan mukaisella tavalla, vaikka puhe onkin sen ylevimmistä ja terveellisimmistä opetuksista.

Aeque pauperibus prodest, locupletibus aeque et neglecta aeque puetis senibusque nocebit.[64]

Niin ollen oppilaamme epäilemättä on viettävä vähemmän joutopäiviä kuin muut. Mutta samoin kuin askeleet, jotka astumme kävellessämme jossakin pylväskäytävässä, vaikka niitä on kolme kertaa enemmän, eivät väsytä meitä niinkuin ne, jotka käytämme jonkin määrätyn matkan kulkemiseen, samoin meidän opetuksemme, tapahtuen ikäänkuin sattumalta, olematta sidottuna määräaikaan tahi paikkaan ja liittyen kaikkiin tekoihimme, luistaa käymättä rasittavaksi; leikit ja ruumiinharjoitukset ovat myöskin melkoisena osana opinnoista, juoksu, paini, musiikki, tanssi, metsästys, ratsastus ja miekkailu. Tahdon, että ulkonainen hieno säädyllisyys ja käyttäytymistaito ja ruumiin hallinta kehittyy samalla kuin sielukin. Ei kasvateta vain sielua, eikä vain ruumista, vaan ihmistä; siitä ei pidä tehdä kahta; ja, kuten Platon sanoo, ei pidä kasvattaa toista ilman toista, vaan tulee ohjata niitä yhdessä, niinkuin parihevosia, valjastettuina saman väliaisan ääreen; ja eikö hän, sanoistaan päättäen, näytä panevan enemmän aikaa ja huolta ruumiin harjoituksiin ja olevan sitä mieltä, että sielu niistä harjaantuu samalla, eikä päinvastoin?

Muutoin tätä kasvatusta tulee hoitaa ankaralla lempeydellä, eikä niinkuin nyt on laita: sen sijaan että houkuteltaisiin lapsia kirjallisiin opintoihin, ei heille itse asiassa tarjota muuta kuin peloitusta ja julmuutta. Poistakaa väkivalta ja voimakeinot; ei mikään luullakseni vaikuta niin alentavasti ja tylsyttävästi jaloon luonnonlaatuun. Jos tahdotte saada hänet pelkäämään häpeää ja rangaistusta, niin älkää paaduttako häntä niitä kestämään; karaiskaa hänet kestämään hikeä ja vilua, tuulta, auringonpaahdetta ja vaaroja, joita hänen tulee halveksia; älkää salliko hänelle mitään hemmoittelua ja vaateliaisuutta vaatteisiin, vuoteeseen, ruokaan ja juomaan nähden; totuttakaa hänet kaikkeen; älköön hän olko mikään hienostelija ja keikari, vaan reipas ja roteva poika. Lapsena, vanhana miehenä, olen aina ollut samassa uskossa ja samalla kannalla. Mutta muun muassa tuo useimpien lukioittemme kurinpitojärjestelmä on aina ollut minulle vastenmielinen: olisi luultavasti tehty vähemmin vahingollinen erehdys, jos olisi kallistuttu lempeämmälle kannalle. Se on oikea orjuutetun nuorison vankila: nuoriso tehdään siellä irstaaksi rankaisemalla sitä siitä, ennenkuin se on sellaista. Saapukaapa sinne heidän työaikanaan: ette kuule muuta kuin huutoja, sekä lasten, joita rangaistaan, että vihan vimmastuttamien opettajien. Mikä kumma tapa herättää harrastusta heidän opittavaansa näissä hennoissa ja pelokkaissa sieluissa, opastaa heitä siihen peloittavalla naamalla, raipat käsissä! Oikeutta loukkaava ja turmiokas menetelmä! Lisäksi tulee, mitä Quintilianus tässä kohden on sangen oikein huomauttanut, että kopeasta arvovallasta johtuu vaarallisia seurauksia, eritoten meidän käyttämämme rangaistuslajin vuoksi. Kuinka paljon sopivampaa olisikaan, että heidän luokissaan olisi siroiteltuina kukkia ja lehviä kuin verisiä pajunvitsan palasia! Minä hankkisin niihin Ilon ja Hilpeyden ja Floran ja sulottarien kuvat, niinkuin filosofi Speusippos[65] teki koulussaan. Niin että siellä, missä heidän hyötynsä on, siellä olisi myöskin heidän huvikkeensa. Tulee sokeroida ne ruuat, jotka ovat lapselle terveellisiä, ja tehdä karvaanmakuisiksi ne, jotka ovat hänelle vahingollisia. On ihmeellistä, kuinka hyvää huolta Platon Laeissaan näyttää pitävän valtionsa nuorison iloisuudesta ja ajanvietteistä, ja kuinka paljon huomiota hän panee heidän kilpajuoksuihinsa, leikkeihinsä, lauluihinsa, hyppyihinsä ja tansseihinsa, joiden johdon ja suojelusherruuden hän sanoo muinaisajan uskoneen itse jumalille, Apollolle, Runottarille ja Minervalle: hän luettelee laajasti tuhannet ohjeet ruumiinharjoitus-laitoksiaan varten; kirjallisissa opinnoissa taas hän viipyy varsin vähän, eikä näytä suosittelevan erikoisesti runoutta muuten kuin musiikin vuoksi.

Kaikenlaista eriskummaisuutta ja omituisuutta tavoissamme ja ominaisuuksissamme on vältettävä, se kun on haitallista yhdyselämälle. Kuka ei kummastelisi Demophonin, Aleksanterin hovimestarin luontoa, hän kun hikoili varjossa ja värisi päivänpaisteessa? Olen nähnyt niitä, jotka pakenevat omenain hajua pahemmin kuin kiväärinlaukauksia; toisia, jotka pelästyvät hiirtä; toisia, jotka antavat ylen nähdessään kermaa; toisia, joiden käy samoin, kun näkevät pudisteltavan höyhenpatjaa; niinkuin Germanicus ei sietänyt nähdä kukkoja eikä kuulla niiden laulua. Mahdollisesti tuollainen voi perustua johonkin salattuun erikoisominaisuuteen; mutta luullakseni tämä olisi tukahdutettavissa, jos siihen ryhdyttäisiin hyvissä ajoin. Kasvatus on minussa saanut aikaan sen (totta kyllä, että se vaati jonkin verran huolenpitoa), että ruokahaluni mukautuu eroituksetta kaikkeen, mitä käytetään ravintona, lukuunottamatta olutta.

Ruumis on vielä notkea; senvuoksi pitää sitä taivutella kaikkiin kuoseihin ja tapoihin; ja kunhan vain voidaan pitää aisoissa himot ja tahto, niin tehtäköön pelkäämättä nuori mies soveliaaksi kaikkien kansakuntain keskuuteen ja kaikkiin seuroihin... Harjaantukoon hän kaikkeen, mikä on tavanmukaista: osatkoon hän tehdä kaikkea, mutta älköön mielellään tehkö muuta kuin sitä, mikä on hyvää. Filosofitkaan eivät pidä kiitettävänä Kallistheneessa sitä, että hän menetti herransa, suuren Aleksanterin, suosion, syystä ettei hän tahtonut juoda yhtä paljon kuin tämä... Tahdon, ettei hän jätä tekemättä sitä, mikä on pahaa, voiman eikä taidon puutteesta, vaan tahdon puutteesta: multum interest, multum peccare aliquis nolit aut nesciat...[66] Olen usein suuresti ihaillen pannut merkille Alkibiadeen ihmeellisen luontaisen kyvyn mukautua niin helposti niin erilaisiin elintapoihin, vahingoittamatta terveyttään, vieden voiton milloin persialaisista ylellisyydessä ja komeudessa, milloin lakedaimonilaisista kieltäytymisessä ja yksinkertaisuudessa, yhtä ankaran siveänä Spartassa kuin hekumallisena Ioniassa.

Omnis Aristippum decuit color et status et res.[67]

Sellaiseksi tahtoisin kehittää oppilaani.

Quem duplici panno patientia velat, mirabor, vitae via si conversa decebit, personamque feret non inconcinnus utramque.[68]

Tässä nyt ovat neuvoni: ken niitä noudattaa, on niistä paremmin hyötynyt kuin ken ne vain tietää. Jos hänet näette, niin hänet kuulette; jos hänet kuulette, niin hänet näette. Älköön jumala koskaan suoko, sanoo joku eräässä Platonin dialogiassa, että filosofoiminen olisi monien asiain oppimista ja taiteiden käsittelemistä. Hanc amplissimam omnium artium, bene vivendi disciplinam vita magis quam litteris persecuti sunt.[69] Kun Leon, phliasilaisten ruhtinas, tiedusteli Heraklides Ponticukselta, mitä tiedettä tahi taidetta tämä ammattinaan harjoitti, vastasi tämä: "En osaa mitään taidetta enkä tiedettä, mutta olen filosofi." Diogenesta moitittiin siitä, että hän ollen oppimaton, puuttui filosofiaan: "Sitä paremmin sopii minun siihen puuttua", sanoi hän. Hegesias pyysi häntä lukemaan itselleen jotakin kirjaa. "Te olette lystikäs", vastasi hän hänelle, "te valitsette oikeita ja luonnollisia viikunoita, ettekä maalattuja; miksette myöskin valitse luonnollisia, oikeita älynne harjoituksia, eikä kirjoitettuja?"

Oppilaamme suorittaa läksynsä pikemmin teoissa kuin suu sanallisesti. Hän kertaa sen toiminnassaan: voidaan nähdä onko järkevyyttä hänen yrityksissään, onko hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta hänen käytöksessään, onko älyä ja viehätystä hänen puheessaan, onko hänessä elinvoimaa taudeissa, kohtuullisuutta leikeissä, itsensähillintää nautinnoissa, järjestystä talousasioissa, maittaako häntä yhtä hyvin liha, kala, viini ja vesi. Qui disciplinam suam non ostentationem scientiae, sed legem vitae putet; quique obtemperet ipse sibi, et decretis pareat.[70] Opetustemme oikea peili on elämämme kulku. Zeuxidamos vastasi eräälle, joka kysyi häneltä, mikseivät lakedaimonilaiset laatineet kirjallisesti urhoollisuuden sääntöjä ja antaneet niitä nuorten miestensä lukea, että niin oli laita siksi, että he tahtoivat totuttaa heitä tekoihin, eikä sanoihin. Verratkaapa viiden-, kuudentoista vuoden kuluttua tähän poikaan jotakuta noista lukioittemme latinanlukijoista, joka on käyttänyt yhtä paljon aikaa oppiakseen yksinkertaisesti vain puhumaan. Maailma on pelkkää puhetta, enkä ikänäni ole nähnyt miestä, joka ei puhu pikemmin enemmän kuin vähemmän kuin hänen pitäisi. Kuitenkin puolet ikäämme kuluu siihen: meitä pidetään neljä viisi vuotta kuulemassa sanoja ja sommittelemassa niitä lauseiksi; vielä yhtä monta vuotta rakentelemassa niitä suureksi sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi, joka laajenee neljään viiteen osaan; vielä vähintäin toiset viisi oppimassa lyhykäisesti sekoittamaan ja punomaan ne toisiinsa jollakin hienolla tavalla: jättäkäämme sellainen niille, jotka sitä harjoittavat nimenomaisena ammattinansa.

Matkustaessani eräänä päivänä Orleansiin, tapasin sillä tasangolla, joka on Cléryn tällä puolen, kaksi opettajaa, jotka tulivat Bordeauxiin, noin 50 askeleen päässä toisistaan; kauempana heidän takanaan näin sotaväenosaston ja sen etunenässä johtajan, joka oli herra kreivi de la Rochefoucault-vainaja. Eräs palvelijoistani kysyi ensimmäiseltä noista opettajista, kuka oli tuo aatelismies, joka tuli hänen jäljessään; hän, joka ei ollut huomannut takanaan seuraavaa miesjonoa ja luuli tarkoitettavan hänen toveriaan, vastasi leikillisesti: "Hän ei ole aatelismies, hän on grammaatikko, ja minä olen loogikko." Mutta me, jotka koetamme tässä, päinvastoin, kasvattaa, emme grammaatikkoa emmekä loogikkoa, vaan aatelismiestä, antakaamme heidän käyttää väärin aikaansa: meillä on muuta tehtävää. Kunhan vain oppilaamme on hyvin varustettu sanottavalla, niin sanat kyllä seuraavat perästä liiankin hyvin: jolleivät ne tahdo seurata, niin hän vetää ne väkisin perässään. Kuulen erästen puolustelevan itseään sillä, että muka eivät osaa lausua niitä selvästi julki: se on narripeliä. Tiedättekö, miten tuon laita minun luullakseni on? Ne ovat varjoja, jotka heille johtuvat jonkinlaisista vielä valmiiseen muotoon kehittymättömistä käsitteistä, joita he eivät osaa selvittää eivätkä kirkastaa sisässänsä, eivätkä siis myöskään esittää ulospäin; he eivät vielä itse ymmärrä itseänsä; ja katsokaahan hiukan, kuinka he änkyttävät synnyttämisen hetkellä, niin voitte päättää, ettei heidän työnsä ole lapsenpäästön, vaan hedelmöitymisen asteella, ja että he vasta vain nuolevat tuota keskentekoista ainemassaa. Minä puolestani olen sitä mieltä, ja Sokrates päättää, että kellä on jostakin elävä ja selvä kuva mielessään, hän sen lausuu ilmi, vaikkapa Bergamon murteella tahi kasvojen eleillä, jos hän on mykkä:

Verbaque provisam rem non invita sequentur.[71]

Ja niinkuin tuo kirjailija yhtä runollisesti sanoi proosakielellään: quum res animum occupavere, verba ambiunt;[72] ja tämä toinen: ipsae res verba rapiunt.[73] Hän ei tiedä mitään ablatiivista, konjunktiivista, substantiivista eikä kieliopista; ei sitä myöskään tee hänen lakeijansa, eikä joku Petit Pontin kalaeukko; ja kuitenkin he, jos haluatte, puhelevat teille niin paljon kuin jaksatte kuulla, ja horjahtavat yhtä vähän syrjään kielensä säännöistä kuin Ranskan paras filosofiantohtori. Hän ei osaa retoriikkaa eikä osaa aluksi tavoitella puolueettoman lukijan suosiota, eikä hän välitä sen osaamisesta. Itse asiassa yksinkertaisen ja koruttoman totuuden loiste saattaa helposti varjoon koko tuon kauniin väriprameuden; nuo näppärät temput ovat omiaan vain huvittamaan alhaisoa, joka ei kykene nauttimaan jykevämpää ja vahvempaa ravintoa; niinkuin Afer varsin selvästi osoittaa Tacituksen dialogissa. Samoksen lähetit olivat tulleet Spartan kuninkaan Kleomeneen luo, valmistettuaan kauniin ja pitkän puheen, saadakseen hänet yllytetyksi sotaan tyranni Polykratesta vastaan; annettuaan heidän rauhassa puhua hän vastasi heille: "Mitä tulee alkulauseeseenne ja johdantoonne, niin en niitä enää muista, enkä siis myöskään keskikohtia; ja mitä tulee johtopäätökseenne, niin en tahdo sen johdosta mitään tehdä." Siinä mielestäni oiva vastaus ja aika nolaus puhujille. Entäs tämä toinen: Athenalaisten oli valittava toinen kahdesta arkkitehdistä johtamaan erästä suurta rakennustyötä; ensimmäinen, teeskentelevämpi, esitti itsensä kauniilla, ennakolta valmistetulla, tätä työtä koskevalla puheella ja koetti saada kansan päätöksen kallistumaan omaksi edukseen; mutta toinen lausui parilla sanalla: "Herrat athenalaiset, mitä tuo mies on puhunut, sen minä teen." Ciceron kaunopuheisuuden parhaina hetkinä monet alkoivat ihailla sitä, mutta Cato vain nauroi sille ja sanoi: "Meillä on lystikäs konsuli." Hyödyllinen mietelause, kaunis neronvälähdys on aina paikallaan, olipa se edellä tahi jäljessä: jollei se sovellu hyvin siihen, mikä käy edellä, eikä siihen, mikä seuraa jäljessä, niin se on hyvä itsessään. En ole niitä, jotka katsovat, että kunhan riimi on hyvä, niin runokin on hyvä: antakaa runoilijan pitentää lyhyt tavu, jos tahtoo; siinä suhteessa ei mitään pakkoa; jos mielikuvitus siinä on rehevä, jos nero ja järki ovat hyvin tehneet tehtävänsä, niin sanon: kas siinä hyvä runoilija, mutta huono riimiseppä.