Читать книгу Tutkielmia: Valikoima - Michel de Montaigne - Страница 3

Sisällysluettelo

Renessanssi oli tutustuttanut länsimaiden oppineet muinaisten kreikkalaisten lukuisiin filosofisiin järjestelmiin. Sen edellisellä aikakaudella, n.s. skolastiikassa, yksinvaltiaan asemassa olleen Aristoteleen filosofian rinnalle oli herännyt uuteen eloon platonismi, epikurolaisuus, stoalaisuus, pyrrhonismi, neoplatonismi, jotka kaikki poikkesivat Aristoteleen opista ja olivat keskenäänkin erilaiset.

Tähän ristiriitaisten filosofisten teoriain runsauteen suhtautuivat eri ajattelijat 16. vuosisadan Ranskassa eri tavoin. Toiset nousivat vastustamaan vallitsevaa, yliopistojen ja esivallan kannattamaa Aristoteleen oppia, koettaen saada asetetuksi sen sijalle jonkin toisen järjestelmän, mikä platonismin, mikä stoalaisten filosofian, mikä neoplatonismin. Täten syntyneessä taistelussa he puolustivat kukin omaksumaansa oppia ja vakaumustaan totuudesta intohimoisesti, vainosta välittämättä, kidutusta ja kuolemaakin uhmaten. — Toisissa taas herätti noiden erilaisten, keskenään kilpailevien opinjärjestelmäin ristiriitaisuus epäilyn niitä kaikkia ja ylimalkaan koko dogmaattista eli varmaväitteistä filosofiaa kohtaan. Nämä ajattelijat väittivät, kuten muinaisajan pyrrholaiset, että ihmisjärki ei kykene löytämään totuutta, saavuttamaan varmaa tietoa; heidän mielipiteensä mukaan on epäily, ehdottoman epävarmuuden kanta, ei vain niissä asioissa, jotka eivät ole aistiemme tajuttavissa, vaan niissäkin, jotka voimme järjellämme käsittää, erikoisesti filosofinen kanta, josta johtuu puolueettomuus, maltillisuus, nöyryys ja mielen rauha.

Merkillisin näistä 16. vuosisadan Ranskan epäilijäfilosofeista, skeptikoista — ajattelija, jonka teosta vielä meidän päivinämme saattaa lukea mielenkiinnolla, kirjailija, joka tavallaan ja alallaan voidaan laskea Ranskan klassikkoihin kuuluvaksi — on MICHEL DE MONTAIGNE.

Hän syntyi Montaigne nimisessä aatelislinnassa lounais-Ranskan Guyenne-maakunnassa v. 1533. Kodissa pantiin hänen opetuksensa ja kasvatuksensa alulle varsin omituisella tavalla. Kun näet poika oli päässyt imettäjältä, antoi isä hänelle opettajaksi ja alinomaiseksi seuralaiseksi erään saksalaisen lääkärin, joka ei osannut sanaakaan ranskaa, mutta sitävastoin hyvin latinaa, ja jonka tuli puhua pojalle yksinomaan tätä kieltä. Sitä oppi muukin talonväki solkkaamaan sen verran, että lapsi ensi vuosinaan ei kuullut ympärillään mitään muuta kieltä puhuttavan. Niin tuli Ciceron ja Vergiliuksen kielestä hänen äidinkielensä. Pitemmälle isä ei kuitenkaan jatkanut tavallisesta poikkeavaa opetusmenetelmäänsä, vaan pani pojan, tämän täytettyä kuusi vuotta, Bordeauxin Quyenne-lukioon. Sen käytyään opiskeli nuori Montaigne lakitiedettä ja sai tutkinnot suoritettuaan neuvoksen viran ensin Perigueuxin veroasiain-oikeudessa, vähää myöhemmin Bordeauxin parlamentissa. Tässä virassa hän toimi kuusitoista vuotta. Tämän ajanjakson alussa hän tutustui Bordeauxissa nuoreen La Boétie nimiseen kirjailijaan, ja heidän välilleen syntyi mitä hartain ja sydämellisin ystävyyssuhde, jonka kuitenkin La Boétien äkillinen kuolema Montaignen suureksi suruksi pian rikkoi (1563). Pari vuotta myöhemmin Montaigne meni rikkaisiin naimisiin, ja kun hänen isänsä pian sen jälkeen kuoli, karttui hänen varallisuutensa vielä melkoisesti perinnöstä. Luultavasti voidakseen kokonaan antautua omaisuutensa hoitamiseen, hän erosi virastaan ja asettui asumaan maaseudulle, linnaansa (1571), missä oli päättänyt viettää levossa ja rauhassa lopun ikäänsä.

Ajat tosin olivat kaikkea muuta kuin rauhalliset. Olivathan ne Perttulinyön aattoaikoja. Mutta valtiollisista ja uskonnollisista levottomuuksista huolimatta saattoi Montaigne linnassaan antautua mielityöhönsä, niiden mietiskelevien tutkielmien (Essais) sepittämiseen, jotka hänelle tuottivat kuolemattoman nimen. Näiden kaksi kirjaa ilmestyi painosta Bordeauxissa v. 1580. Teoksensa valmistuttua lähti Montaigne, jota jo kauan aikaa oli vaivannut rakkokivi, pitemmälle matkalle, etsimään terveyttään Ranskan, Saksan ja Italian kuuluimmista kylpylöistä ja parhailta terveyslähteiltä. Sitä hän tosin ei sieltä löytänyt, mutta matkansa varrella hän teki runsaan joukon havaintoja, joista hänen teoksensa oli paljon kostuva.

Ollessaan della Villan kylpylässä hän sai tiedon, että Bordeauxin valtuusmiehet olivat valinneet hänet kaupunkinsa määriksi (1581). Hänen ensimmäinen kaksivuotinen virka-aikansa kului rauhallisesti; mutta hänet valittiin uudestaan (1583), ja silloin alkoivat hänelle vaikeat ajat. Valtiolliset olot olivat sangen sekavat, ja puoluetaistelujen ristiaallokossa kävi hänen asemansa hyvin arkaluontoiseksi. Päälle päätteeksi puhkesi raivoamaan ankara ruttotauti. Vähää ennen oli Montaignen linnaa ryöstetty, ja hän oli poistunut Bordeauxista yksityisten asiainsa vuoksi. Perheensä kera täytyi hänen nyt lähteä kotoaan ruttoa pakoon ja harhailla kauan etsimässä väelleen tyyssijaa. Sillävälin alkoi rutto riehua Bordeauxissakin, ja hänen paikkansa määrinä olisi tietysti ollut kaupunkilaistensa keskuudessa, joskin hänen virka-aikansa oli loppumaisillaan. Mutta hän ei palannut kaupunkiinsa, ja siitä heikkoudesta on häntä syystä kyllä moitittu. Hänen aikalaisensa eivät kuitenkaan näytä häntä siitä ankarasti tuominneen.

Varmaankin hän, määrikautensa päätyttyä (1585), helpoituksen tuntein palasi linnaansa kirjojensa, parasten ystäväinsä, pariin. Hän ryhtyi nyt laajentamaan teostaan, ja v. 1588 valmistui siitä uusi painos, jossa kahden ensimmäisen kirjan alkuperäiseen tekstiin oli tehty suuri joukko lisäyksiä, ja joka sitäpaitsi sisälsi vielä uuden, kolmannen kirjan. Seuraavina vuosina Montaignen terveys vähitellen heikkeni, ja v. 1592 hän päätti linnassaan päivänsä.

Ei tarvitse lukea Montaignen teoksesta muuta kuin sen eri lukujen otsakkeet huomatakseen, että se ei ole järjestelmällinen kokonaisuus, ei ole sepitetty noudattamalla ennakolta harkittua varmaa suunnitelmaa, vaan on kokoelma jokseenkin hajanaisia huomioita ja mietelmiä erilaisista moraalifilosofisista aiheista ja kysymyksistä. Ja lukipa siitä minkä vähänkin pitemmän luvun tahansa, niin huomaa myöskin helposti, että sisällys varsin vähässä määrässä vastaa päällekirjoituksen herättämiä odotuksia. Tekijä poikkeilee usein hyvinkin kauas aineestansa, ja hänen esityksensä kulkua ei ole ohjaamassa muu kuin ajatusten vapaat liikkeet, herkkä mielikuvitus ja vaihtelevat mielialat. Jos vielä vertaa eri lukuja toisiinsa, niin voi useinkin todeta, että tekijän eri kohdissa samoista asioista lausumat ajatukset eivät ole täysin sopusoinnussa keskenään. Niinpä hän esim. puhuu varsin halveksivasti laeista ja niiden pyhyydestä: ne ovat eri ilmastoissa ja eri leveysasteilla elävillä kansoilla aivan erilaisia, usein vastakkaisia, ja tuskin on sitä naurettavaa tahi julmaa tapaa, jota ei olisi laeilla vahvistettu ja pyhitetty; mutta kuitenkin hän on sitä mieltä, että tulee visusti noudattaa synnyinseutunsa lakeja ja jyrkästi vastustaa kaikkea, mikä pyrkii niitä mitenkään muuttamaan. Ja moraalin alalla Montaigne horjui stoalaisen ja epikurolaisen opin välillä, niin että oppineet meidän aikanamme ovat käyneet väittelyä siitä, oliko hän edellisen vai jälkimmäisen suunnan kannattaja.

Tämä Montaignen teoksen jättämä hajanaisuuden ja ristiriitaisuudenkin vaikutus saa selityksensä siitä tavasta, millä tuo teos syntyi.

Maaseutuelämän yksinäisyydessä oli lueskeleminen Montaignen pääasiallinen ajanviete ja melkeinpä ainoa huvike. Runsaan, hyvin valikoidun ja järjestetyn kirjastonsa rauhassa hän parhaiten viihtyi. Ja jonkin kirjan luettuaan oli hänen tapana muutamin lausein panna paperille siitä saamansa vaikutelmat, filosofoida lukemansa johdosta, milloin asettuen tekijän kannalle, milloin vastustellen sitä. Tarttuessaan näin kynään, hänellä aluksi ei ollut tarkoituksena kuvata itseään eikä esittää ajatuksiaan muille; hän kirjoitteli aikansa kuluksi ja kohdistaakseen joutilaat ajatuksensa johonkin määrättyyn suuntaan. Mutta siksi omalaatuinen henki kuin hänen ei voinut ajan pitkään tyytyä esittämään tällaista ikäänkuin passiivista osaa. Hänen lukemansa kirjat alkavat vaikuttaa hänessä yhä voimakkaamman reaktion; vähitellen hän asettaa yhä selvemmin omat ajatuksensa kirjoista lukemiensa rinnalle, ja selittääksensä mielipiteittensä syyt hän päätyy antamaan mitä yksityiskohtaisimpia ja avomielisimpiä tietoja itsestään, mieliteoistaan ja -aloistaan, luonnonlaadustaan. Ja itsensä hän kuvaa vilpittömästi ja teeskentelemättä aina sellaiseksi, millainen hän on. Mutta niiden parinkymmenen vuoden kuluessa, jotka hän on käyttänyt teoksensa sepittämiseen, on hänessä tapahtunut monta muutosta, ja kaikki nämä erilaiset ja peräkkäiset Montaignet kuvastuvat näkyviimme hänen kirjastaan. Hän on eri aikoina innostunut erilaisiin filosofisiin järjestelmiin, ja nämä värittävät hänen mielipiteensä vaihtuviksi.

Hänen ryhtyessään kynäilemään, olivat hänen mielikirjailijoinaan Seneca ja Plutarkhos. Näiden vaikutuksesta hänen ajattelunsa siihen aikaan kulki stoalaiseen suuntaan. Mutta pian tapahtui suunnanmuutos. Hän tutustui Sextus Empiricus nimisen filosofin teoksista kaikkiin todisteihin, joita antiikin ajattelijat olivat esittäneet dogmaattista, varmaväitteistä filosofiaa vastaan. Nämä tekivät häneen voimakkaan vaikutuksen ja käännyttivät hänet epäilijäksi. Siitä lähtien on skeptillisyys jyrkimmässä muodossaan, n.s. pyrrhonismi, hänen ajattelijaluonteensa peruspiirre. Kysymykseen: mikä on totuus? mitä me varmasti tiedämme? hän vastaa: emme mitään. Varmuuteen emme voi päästä mistään, emme edes todennäköisyyteen; eri mahdollisuudet ovat yhtä todennäköisiä. Jos kaksi vastakohtaa pannaan kukin vaakakuppiinsa, niin vaaka pysyy tasapainossa. Ainoa, mitä varmasti tiedämme, jos sitäkään, on se, ettemme tiedä mitään varmasti.

Uskonnon peruskysymyksiin sovitettuna näemme tämän periaatteen Montaignen teoksen keskeisessä ja laajimmassa — suhteettoman laajassa — "Raimond de Sebondin puolustus" nimisessä luvussa, jossa hän esittää tieto-opillisen uskontunnustuksensa, jos niin sopii sanoa. Raimond de Sebond oli 15. vuosisadalla elänyt Toulousen yliopiston filosofian ja teologian professori (Montaignen mukaan lääkäri). Theologia naturalis nimisessä teoksessa hän oli lausunut sen mielipiteen, että ihminen järkensä avulla voi kohota Jumalan tuntemiseen, ja että kaikki kristinopin uskonkappaleet voidaan järkiperusteilla tukea ja todistaa oikeiksi. Mitä seikkaperäisimmin todistelee nyt puolestaan Montaigne ihmisjärjen kykenemättömyyden moiseen tehtävään. Ihmisen ainoat tiedon saavuttamisen välineet ovat aistit. Mutta niihin ei voi luottaa; ne saattavat varsin helposti pettää ja viedä harhaan. Tietoon, varmuuteen ne eivät voi häntä johtaa, eivät edes häntä ympäröivän luonnon olioista ja ilmiöistä, eivätkä hänestä itsestään, puhumattakaan yliluonnollisista asioista, Jumalan olemuksesta. Nämä voidaan käsittää vain uskon avulla, ja uskon mysteriain perille ei järki kykene pääsemään. Montaigne siis itse asiassa ei puolusta Sebondin kantaa, vaan päinvastoin jyrkästi vastustaa sitä ja kumoaa sen.

Vuosisatoja on ihminen turhaan etsinyt totuutta, varmaa tietoa. Hän kyllä luulee löytäneensä sen, luulee kaikki ymmärtävänsä, olevansa älyltään kaikkia muita olentoja verrattoman paljon korkeammalla asteella. Hän korottaa järkipahasensa ylimmäksi tuomariksi kaikissa asioissa. Mutta tämä on vain tyhjää luuloa, itseviisautta, yltiöpäisyyttä, ylpeyttä, jota Montaigne mitä ankarimmin sanoin vitsoo, osoittaen, että todellisuudessa ihminen ei ole älyllisesti eikä siveellisesti eläintä korkeammalla, pikemmin päinvastoin. — Mitä tulee nyt päättää kaikesta tästä? Järkevä mies, vastaa Montaigne, huomaa siitä, että on turha vaivata päätään ja häiritä mielensä rauhaa urkkimalla uteliaasti syntyjä syviä, metafysiikan ongelmia, joiden perille ei kumminkaan voi päästä. Montaigne on kaiken yltiöpäisyyden jyrkkä vihaaja. Liika tiedonhalukin on hänen mielestään pahasta, se on vallatonta uteliaisuutta. Ihmisen tulee nöyränä tunnustaa kykenemättömyytensä saavuttamaan tietoa, löytämään totuutta. Vain siten hän voi pysyä puolueettomana, suvaitsevaisena, maltillisena, säilyttää mielensä tasapainon ja rauhan ja löytää elämän onnen. Tietämättömyys, utelemattomuus on suloinen, pehmeä ja terveellinen patja järkimiehen lepuuttaa päätänsä, sanoo Montaigne. Näin ilmenee tieto-opillisella alalla hänen yleinen epikurolainen elämänkatsomuksensa. Ylempänä sanottiin, että Montaigne horjui stoalaisen ja epikurolaisen moraalikäsityksen välillä. Tarkkaavalle lukijalle on kuitenkin mielestämme ilmeistä, että hän pohjaltaan oli epikurolainen luonne. Milloin hän puhuu omissa nimissään — ja hänen sanoistaan kajahtaa tällöin kuuluville vilpittömyys, josta ei voi erehtyä — silloin hän toistelee selvästi epikurolaisia ajatuksia. Hänen pääpyrintönänsä on elää elämänsä viehkeästi, tuskattomasti, sillä nautinto, mielihyvän tunne, on korkein hyvä, ja tuska, mielipahan tunne, on suurin paha. Tämä on niitä hänen mielilauseitaan, joita hän toitottaa sellaisten idealistien korviin, jotka eivät luota luontoon, vaan kernaasti tekisivät sille väkivaltaa. Hän puolestaan uskoo luonnon vaatimusten oikeutukseen. Luonnonmukaisuus, siinä hänestä korkein hyve. Hänen hyvekäsitteellään ei ole mitään yhteistä stoalaisten ankaran, juron ja ikävän hyveen kanssa, se on naiivi, suvaitsevainen ja iloluontoinen, epikurolainen.

Tästä epikurolaisuudesta johtuu myöskin hänen egoisminsa. Hän rakasti ennen kaikkea vapauttaan, ja tällä vapaudellaan hän ei tarkoittanut ainoastaan oikeutta elää ja olla missä tahtoi ja itse määrätä tekonsa, vaan myöskin oikeutta tehdä itsensä täydellisesti riippumattomaksi muista, olla vapaana kaikista sitovista moraalisista velvoituksista samoin kuin aineellisista kahleista. Hänen teoksestaan voisi saada sommitelluksi kokonaisen rikkiviisaan filosofian, jonka perimmäisenä tarkoituksena on rakentaa hänelle ikäänkuin linnoitus, johon hänen minänsä voi vetäytyä mielihyvin ja kenenkään häiritsemättä silmäilemään ja palvomaan itseänsä. Tätä linnoitustaan hän kaikin tavoin puolustelee. Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen, sanoo hän.

Skeptillisyys, epikurolaisuus, egoismi, siinä Montaignen tunnusmerkilliset luonnepiirteet, jos häntä katselemme ajattelijana.

Muutama sana on tässä myöskin sanottava hänestä kirjailijana. Edellä on jo puhuttu hänen työtavastaan ja hänen teoksensa hajanaisuudesta ja suunnitelmattomuudesta, joka oli seurauksena siitä. Taideteoksena, sommittelunsa eheyteen ja kokonaisrakenteensa sopusuhtaisuuteen nähden, hänen teoksensa jättää hyvinkin paljon toivomisen varaa. Hän on kyllä itsekin huomannut tämän, mutta ei ole siitä välittänyt. Siinäkin kuvastuu hänen vapaudentarpeensa. Ajatustensa pakoittaminen pysymään ennakolta määrätyissä, niitä sitovissa puitteissa oli hänen luonnolleen vastenmielistä. Hänen täytyi antaa niiden liidellä vapaina.

Mitä hänen kielenkäyttöönsä tulee, niin tuntuu siinä tuo samainen vapaisuus varsinkin lauserakenteessa. Hänen periodinsa ovat useinkin varsin pitkiä, vain höllästi kokoonsidottuja. Vähemmän vapauksia hän sallii itselleen sanaston alalla. Päinvastoin kuin monet muut hänen aikansa kirjailijat hän käyttää vain kohtuullisesti vieraskielisiä lainasanoja, samoin murresanoja, vanhentuneita sanoja ja omia sepittämiään uudissanoja. Mutta taidokkaasti käyttämällä hyväkseen näitä eri aineksia hän saa kielensä meheväksi, värikkääksi, ilmeikkääksi ja vaihtelevaksi.

Montaignen vahvin ja omintakeisin puoli kirjailijana on hänen tyylinsä. Ensi silmäyksellä se vapaasti ja rattoisasti pakisevalla yleissävyllään helposti saattaa pettää ja näyttää huolimattomalta, ja sellaiseksi hän sitä itse sanookin; hänen kirjansa eri painoksia vertaamalla huomaa kuitenkin, että hän on sitä kyllä huolitellut ja hionut. Hänen tärkeimmät ja tavallisimmat tyylikeinonsa ovat sanasutkaukset, antiteesit, kärkevät ja nasevat sanavastakohdat, joilla hän tahtoo pitää lukijainsa huomion alati vireillä, sekä ennen kaikkea kuvat. Hänen ajatuksensa pukeutuvat itsestään valaisevien kuvien, sattuvien ja havainnollistuttavien vertausten muotoon, jopa tätä hyvää joskus saattaa olla vähän liiaksikin. Hänen kynänsä piirtelee toisinaan eteemme sellaisen sarjan vaihtelevia kuvia, että silmiämme pyrkii häikäisemään. Mutta tyylinsä kuvarikkauden vuoksi on häntä syystä voitu sanoa suureksi runoilijaksi.

Valikoidessani Montaignen teoksesta suomennettavat tutkielmat olen pääasiassa noudattanut Pariisin yliopiston professorin A. Jeanroyn vuonna 1918 julkaisemaa otekokoelmaa, koska se tuntemistani valikoimista on ymmärtääkseni parhaiten osunut sellaisiin teoksen kohtiin, jotka ovat Montaignelle moralistina ja kirjailijana luonteenomaisimpia. Suomenkielinen kokoelma oli kuitenkin alunpitäin ajateltu laajemmaksi kuin Jeanroyn valikoima. Kun siis oli ratkaistava, mitä teoksen kohtia Jeanroyn valitsemiin oli lisättävä, päätin suomentaa kokonaan — muutamia pitempiä sitaatteja lukuunottamatta — "Raimond de Sebondin puolustuksen", josta Jeanroylla on vain muutamia, tosin verrattain pitkiä otteita. Tämä luku kieltämättä esiintyy koko teoksen ydinkohtana: siinä on Montaigne yhtäjaksoisimmin ja seikkaperäisimmin kehitellyt ajatuksiaan filosofian tärkeimmistä peruskysymyksistä, ja muodon puolesta ovat sen sisältämät sivut, kuten Jeanroy sanoo, intomielisimmät, lennokkaimmat ja kaunopuheisimmat, mitä Montaigne on kirjoittanut. Saatoin mielestäni samalla parhaiten antaa suomalaiselle lukijalle käsitystä eräästä Montaignen kirjailijaomituisuudesta, joka ei minusta näytä päässeen Jeanroyn kokoelmassa riittävästi oikeuksiinsa, nimittäin hänen tavastaan valaista ja höystää esitystään kaikenlaisilla kaskuilla ja kertomuksilla. Tätä mielihaluaan hän mainitussa kirjansa luvussa myöskin täysin määrin noudattaa.

Erinäisissä oikeinkirjoitusseikoissa olen noudattanut tälle klassillisten teosten käännössarjalle yhdenmukaiseksi vahvistettua kantaa.

E.H.