Читать книгу Tutkielmia: Valikoima - Michel de Montaigne - Страница 6

Sisällysluettelo

Onc ne furent à tous toutes grâces données.[6]

Niinpä näemme, että puhujalahjaan nähden toisilla on helppous ja herkkyys ja niin vaivaton ulosanti, kuten sanotaan, että he millä hetkellä tahansa ovat valmiit; toiset, hitaampiluontoiset, eivät koskaan puhu muutoin kuin valmisteltuaan ja ennakolta mietiskeltyään... Jos minun olisi annettava neuvo näihin kahteen eri etuun nähden puhetaidon alalla, jota etupäässä saarnaajat ja asianajajat näyttävät meidän aikanamme ammattimaisesti harjoittavan, niin minusta nähden hidasluontoinen sopisi paremmin saarnaajaksi ja toinen paremmin asianajajaksi, koska edellisen toimi antaa hänelle mielin määrin aikaa valmistamiseen; ja sitäpaitsi hän suorittaa puhetaipaleensa yhteen menoon ja jaksoon, keskeytymättä, kun sitävastoin asianajajan edut pakoittavat hänet joka hetki ryhtymään sotasille, ja hänen vastapuolensa odottamattomat vastaukset syrjäyttävät hänet hänen ladultaan, jolloin hänen täytyy osata heti muuttaa suuntaa. Mutta paavi Clemensin ja kuningas Fransin kohdatessa toisensa Marseillessa sattui aivan päinvastoin, että kun herra Poyet, kaiken ikänsä asianajajana toiminut mies ja sellaisena suuressa maineessa, oli saanut tehtäväkseen pitää tervehdyspuheen paaville ja sitä kauan aikaa ennakolta ajatellut, vieläpä, kuten kerrotaan, tuonut sen Pariisista mukanaan aivan valmiiksi kirjoitettuna, niin juuri samana päivänä, jolloin se piti pidettämän, paavi, peläten, että hänelle lausuttaisiin sanoja, jotka saattaisivat loukata hänen seurassaan olevia toisten ruhtinasten lähettiläitä, ilmoitti kuninkaalle puheenaiheen, joka hänestä näytti olevan aikaan ja paikkaan nähden sopivin, mutta sattumalta aivan toisen kuin sen, jolla herra Poyet oli vaivannut päätään, niin että hänen puheensa meni hukkaan ja hänen täytyi nopeasti tekaista toinen; mutta kun hän ei tuntenut siihen pystyvänsä, täytyi herra kardinaali du Bellayn ottaa se toimekseen. Asianajajan tehtävä on vaikeampi kuin saarnaajan, ja kuitenkin tapaamme mielestäni enemmän mukiinmeneviä asianajajia kuin saarnaajia, ainakin Ranskassa. Nopeasti ja äkkipikaisesti toimiminen näyttää olevan ominaista pikemmin älykkyydelle, hitaasti ja vakavasti toimiminen taas pikemmin arvostelukyvylle. Mutta se, joka jää aivan mykäksi, jollei hänellä ole aikaa valmistaa, samoin kuin se, jonka puhe ei valmistusajasta parane, he ovat molemmat yhtä eriskummaisia.

Severus Cassiuksesta kerrotaan, että hän puhui paremmin ennakkovalmistuksetta, että hän sai kiittää enemmän onnea kuin omaa huolellisuuttaan, että hänelle oli vain eduksi, jos häntä häirittiin hänen puhuessaan, ja että hänen vastustajansa eivät uskaltaneet ärsyttää häntä, peläten, että hän suuttuessaan äityisi kahta kaunopuheisemmaksi. Tunnen omasta kokemuksesta sellaisen luonnonlaadun, joka ei voi kestää ankaraa ja vaivalloista ennakkovalmistusta: jollei se liiku hilpeästi ja vapaasti, niin se ei saa mitään arvokasta aikaan. Me sanomme eräistä teoksista, että ne tuntuvat valvottujen öiden tuotteilta, eräänlaisen kalseuden ja jurouden vuoksi, jonka leiman vaivalloinen työ painaa teoksiin, jotka suureksi osaksi ovat sen tuloksia. Mutta sitäpaitsi pyrkimys luomaan jotakin etevää ja tehtäväänsä liiaksi sidotun ja jännitetyn sielun pinnistys lamauttavat ja haittaavat sitä; samoin kuin käy veden, joka, kovasti ahtautuessaan kokoon, oman rajun voimansa ja liikanaisen paljoutensa vuoksi ei voi löytää pääsyä avonaiseen pullonkaulaan.

Tällaiseen luonnonlaatuun nähden, josta puhun, on samalla huomattava myöskin se, että se vaatii, etteivät sitä järkytä ja ärsytä sellaiset voimakkaat intohimot kuin Cassiuksen suuttumus (sillä sellainen liikutus olisi liian raju); se tahtoo, ettei sitä ahdisteta, vaan kehoitetaan; se tahtoo tuntea ulkonaisten, hetkellisten ja satunnaisten seikkain innostavaa ja herättävää vaikutusta. Jos se saa kulkea aivan yksin, niin se liikkuu vain verkalleen ja raukeasti; vilkas hyörinä on sen elämänehto ja pääviehätys. Minun henkeni kyvyt eivät ole täysin minun omassa vallassani ja vapaasti käytettävissäni; sattumalla on niissä enemmän ansiota kuin minulla itselläni; tilaisuus, seura, jopa oman ääneni väräjäminen saa hengestäni irti enemmän kuin mitä siinä löydän, kun sen syvyyttä luodin ja sitä käytän aivan itsekseni. Niinpä sen puhutut sanat ovat parempia kuin sen kirjoitelmat, jos nyt voi olla puhetta valinnasta siinä, mikä kaikki on yhtä arvotonta. Minulle sattuu myöskin, etten löydä itseäni sieltä, mistä itseäni etsin, ja löydän itseni paremmin sattumalta kuin tietoisella etsinnällä. Jos kynästäni kirjoittaessani lienee päässyt jokin hieno sutkahdus (tarkoitan tietysti tökerö toisen tekemäksi, hieno minun tekemäkseni; jättäkäämme kaikki tuollaiset kursailut; sellaista sanoessaan tarkoittaa kukin omaa kykyänsä), niin se on niin kokonaan häipynyt mielestäni, etten tiedä, mitä olen tahtonut sanoa, ja joku vieras on sen joskus ymmärtänyt ennen minua. Jos pyyhkisin kaikki ne kohdat, joissa niin on laita, niin ei jäisi teoksestani mitään jäljelle. Sattuma ne ehkä selvittää minulle joskus toiste, päivää selvemmäksi, ja saa minut hämmästymään sitä, että olen ollut niistä epävarma.