Читать книгу Tutkielmia: Valikoima - Michel de Montaigne - Страница 18

Sisällysluettelo

Yksinäisen elämän tarkoitus on, luulen ma, aina sama: elää siten rauhallisemmin ja vapaampana. Mutta tietä siihen ei aina etsitä oikein. Usein luulee heittäneensä huolet, kun on vain vaihtanut niitä: perheen hoitaminen tuottaa tuskin vähemmän levottomuutta kuin kokonaisen valtion. Mikä sieluamme sitoneekin, se sitoo sen kokonaan, ja joskin yksityiset tehtävät ovat vähemmän tärkeitä, eivät ne silti ole vähemmän kiusallisia. Pikemminkin, jos olemmekin irtautuneet hovista ja liikemaailmasta, emme silti ole päässeet elämämme päähuolista.

Ratio et prudentia curas, non locus effusi late maris arbiter, aufert.[97]

Kunnianhimo, ahneus, neuvottomuus, pelko ja himot eivät meitä heitä sillä, että vaihdamme olinpaikkaa;

et post equitem sedet atra cura.[98]

Ne seuraavat meitä usein luostareihin ja filosofikouluihin asti: eivät erämaat, eivätkä kallioluolat, ei jouhipaita eivätkä paastot meitä niistä päästä:

Haeret lateri laetalis arundo.[99]

Sokrateelle sanottiin, että eräs henkilö ei ollut lainkaan parantunut matkallaan: "Sen kyllä uskon", vastasi hän, "hän oli ottanut itsensä mukaansa".

Quid terras alio calentes sole mutamus? Patria quis exul se quoque fugit?[100]

Jollei heti ensiksi luo niskoiltaan ja poista sielustaan sitä taakkaa, joka sitä painaa, niin liike tekee sen vain painavammaksi, niinkuin laivassa lastit haittaavat vähemmän, painuttuaan paikoilleen. Teette enemmän pahaa kuin hyvää sairaalle, muutattamalla hänellä paikkaa. Painatte kivun vain syvemmälle, liikuttelemalla sitä, samoin kuin paalut painuvat syvempään ja lujempaan, kun niitä huojutetaan ja ravistellaan. Senvuoksi ei riitä alhaisosta eristäytyminen, ei riitä paikan muuttaminen; täytyy eristäytyä meissä asuvista alhaisista ominaisuuksista, täytyy eristäytyä ja päästä voitolle itsestään.

Rupi jam vincuta, dicas Nam luctata canis nodum arripit; attamen illi cum fugit, a collo trahitur pars longa catenae.[101]

Me tuomme kahleemme mukanamme. Se ei ole täyttä vapautta; me käännämme vielä katseemme sitä kohti, minkä olemme jättäneet; mielikuvituksemme on sitä täynnä:

Nisi purgatum est pectus, quae proelia nobis atque pericula tunc ingratis insinuandum? Quantae conscindunt hominem cuppedinis acres sollicitum curae? quantique perinde timores? Quidve superbia, spurcitia, ac petulantia, quantas efficiunt clades, quid luxus desidiesque?[102]

Meidän tautimme paikka on sielussamme; tämä taas ei voi päästä omaa itseään pakoon:

In culpa est animus, qui se non effugit unquam.[103]

Niinpä siis täytyy ohjata ja vetää se takaisin itseensä: siinä on oikea yksinäisyys, jota voi nauttia keskellä kaupunkeja ja kuningasten hoveja, mutta mukavammin sitä nauttii syrjässä. Mutta koska nyt pyrimme elämään yksin ja tulemaan toimeen ilman seuraa, niin laittakaamme niin, että tyydytyksemme riippuu meistä itsestämme; irroittakaamme itsemme kaikista siteistä, jotka kiinnittävät meidät muihin; rohjetkaamme tieten taiten elää yksin ja elää siten vapaudessamme...

Täytyy olla vaimot, lapset, tavarat, ja ennen kaikkea terveyttä, jos mahdollista, mutta ei pidä kiinnittää itseämme niihin siinä määrin, että onnellisuutemme riippuisi niistä. Täytyy varata itsellemme peräkamari, kokonaan omamme, aivan häiritsemättä käytettävämme, johon järjestämme tosivapautemme ja päätyyssijamme ja yksinäisyytemme. Siellä tulee meidän viettää jokapäiväinen puheluhetkemme kahdenkesken itsemme kanssa, ja niin yksityisesti, ettei mikään tavallinenkaan seurustelu tahi yhteys ulkomaailman kanssa siellä saa sijaa; siellä sekä miettiä vakavia asioita että pitää hauskaa, niinkuin meillä ei olisi vaimoa, lapsia, tavaroita, talonväkeä eikä palvelijoita, jotta, kun tulee aika menettää ne, meistä ei tunnu oudolta olla niitä vailla. Meillä on sielu, joka voi syventyä itseensä; se voi pitää itselleen seuraa; se kykenee hyökkäämään ja puolustamaan, ottamaan vastaan ja antamaan: älkäämme pelätkö tässä yksinäisyydessä istua kyyröttävämme ikävystyttävässä toimettomuudessa: