Читать книгу Tutkielmia: Valikoima - Michel de Montaigne - Страница 7

Sisällysluettelo

Scilicet ultima semper exspectanda dies homini est, dicique beatus ante obitum nemo supremaque funera debet.[7]

Lapset osaavat tätä tarkoittavan kertomuksen Kroisos kuninkaasta, joka, kun Kyyros oli ottanut hänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan, juuri kun hänet piti mestattaman huudahti: "Oi Solon, Solon!" Kun tämä kerrottiin Kyyrokselle ja hän tahtoi tietää, mitä se merkitsi, ilmoitti Kroisos hänelle huomanneensa silloin omalta kohdaltaan oikeaksi tuon varoittavan sanan, jonka Solon kerran oli hänelle lausunut: että ihmisiä, kuinka suosiollisesti onni heille hymyilleekin, ei voi sanoa onnellisiksi, ennenkuin on nähty heidän viettävän elämänsä viimeisen päivän, inhimillisten olojen epävarmuuden ja vaihtuvaisuuden vuoksi, ne kun varsin vähäisestä sysäyksestä muuttuvat tilasta toiseen aivan erilaiseen... Kaikessa muussa voi olla pettävää teeskentelyä: joko nuo filosofian kauniit puheet eivät asu meissä syvemmällä kuin ulkonaisena käytöksenä, tahi onnettomuudet, koskematta meihin kipeästi, antavat meille tilaisuutta aina säilyttää ulkomuotomme tyynenä; mutta tuossa viimeisessä kohtauksessamme kuoleman kanssa ei ole enää teeskentelemistä: täytyy puhua selvää kieltä, täytyy näyttää, mitä astian pohjalla on hyvää ja puhdasta:

Nam verae voces tum demum pectore ab imo ejiciuntur et eripitur persona; manet res.[8]

Senpätähden tulevat tämän viimeisen nopansiirron mukaan koeteltaviksi ja tutkittaviksi elämämme kaikki muut teot. Se on päivien päivä, se on kaikkien muiden päivien tuomiopäivä; se on, sanoo eräs muinaisajan kirjailija, päivä, joka on tuomitseva kaikki menneet vuoteni. Jätän kuoleman tehtäväksi tutkimusteni hedelmän koettelemisen; saamme silloin nähdä, lähtevätkö puheeni huuliltani vai sydämestäni. Olen nähnyt useampien antavan kuolemallaan mainetta hyvään tai pahaan päin koko elämälleen... On uljaita ja onnellisia kuolemia. Olen nähnyt sen eräältä henkilöltä,[9] vieläpä hänen kukkeimmassa kasvussaan, katkaisevan ihmeellistä edistystä lupaavan kehityksen langan niin suurenmoisella lopulla, että mielestäni hänen kunnianhimoisissa ja rohkeissa unelmissaan ei ollut mitään niin ylevää kuin oli niiden äkillinen raukeaminen. Hän saavutti päämääränsä kesken elämänsä kulkua suurenmoisemmin ja kunniakkaammin kuin halusi ja toivoi, ja voitti kaatuessaan suuremman mahdin ja maineen kuin mihin hänen elämänsä juoksu tähtäsi. Arvostellessani toisten elämää katson aina, millaiseksi sen loppu on muodostunut, ja oman elämäni pääpyrintöjä on, että se päättyisi hyvin, se on: rauhallisesti ja hiljaa.