Читать книгу Tutkielmia: Valikoima - Michel de Montaigne - Страница 17

Sisällysluettelo

Minulla ei tässä ole tilaisuutta käsitellä tätä runsasta ainetta; tahdon vain panna kilpailemaan keskenään viiden latinalaisen runoilijan nerokkaat, Catoa ylistävät lausumat, sekä Caton kunniaksi että siinä sivulla myöskin heidän kunniaksensa. Nyt ovat varmaankin hyvin kasvatetun nuorukaisen mielestä molemmat ensimmäiset toisiin verraten laimeita, kolmas mehevämpi, mutta liikanaisen voimansa heikontama. Hän varmaan arvelee, että siinä olisi sijaa vielä yhdelle tai parille kekseliäisyyden asteelle, ennenkuin se kohoaisi neljännen tasolle, joka panee hänet ristimään kätensä ihailusta. Viimeinen, joka on ensimmäisenä jonkin matkaa muista edellä, mutta niin kaukana, että hän voisi vannoa minkään ihmisneron olevan kykenemättömän sitä välimatkaa täyttämään, panee hänet hämmästymään, tyrmistymään.

Seuraava seikka on ihmeellinen: meillä on paljon enemmän runoilijoita kuin runouden arvostelijoita ja selittäjiä. On helpompi sepittää sitä kuin olla sen ymmärtäjä. Sen ollessa tietyllä alhaisella kehitysasteella sitä voi arvostella sääntöjen ja teorian avulla. Mutta hyvä, korkein, jumalainen runous on sääntöjen ja järjen yläpuolella. Ken eroittaa sen kauneuden varmalla ja tyynellä silmällä, hän ei sitä näe, yhtä vähän kuin hän näkee salaman kirkkautta: se ei vähitellen suostuttele arvosteluamme, se tempaa ja ryöstää sen mukaansa. Raju innostus kannustaa sitä, joka osaa sen täysin tajuta, ja valtaa vielä kolmannenkin, joka kuulee hänen sitä käsittelevän ja lausuvan. Niinkuin magneetti ei ainoastaan vedä neulaa puoleensa, vaan vuodattaa siihen vielä kykynsä vetää puoleensa toisia; ja selvemmin näkee teattereissa, että Runotarten pyhä innostus, joka ensiksi on kiihoittanut runoilijan suuttumukseen, suruun, vihaan, ja saanut hänet suunniltaan, kuten he tahtovat, valtaa runoilijan välityksellä vielä näyttelijän, ja näyttelijän välityksellä yhtäjaksoisesti kokonaisen kansan: se on äskeisten, toisistaan kiinni riippuvien neulojen sarja. Jo varhaisesta lapsuudestani saakka on runoudella ollut minuun läpitunkeva ja hurmaava vaikutus; mutta erilaiset muodot ovat eri lailla koskettaneet sangen eloisaa luontaista tunnettani, ei niinkään korkeammat ja alhaisemmat muodot (sillä esillä olivat aina korkeimmat muodot kutakin lajia) kuin väritykseltään erilaiset: ensin hilpeä ja älykäs sujuvaisuus, sitten käskevä ja lennokas terävyys, vihdoin kypsä ja tasainen voima. Esimerkki sanoo sen paremmin: Ovidius, Lucanus, Vergilius. Mutta kas tässä ovat jo miehemme kilparadalla:

Sit Cato, dum vivit, sane vel Caesare major,[92]

sanoo yksi;

et invictum, devicta morte Catonem,[93]

sanoo toinen; ja kolmas, puhuen Caesarin ja Pompejuksen välisestä kansalaissodasta, lausuu:

Victrix causa diis placuit, sed victa Catoni.[94]

Ja neljäs, Caesaria ylistäessään:

Et cuncta terrarum subacta, praeter atrocem animum Catonis.[95]

Ja kuoron mestari, komeasti lueteltuaan kuvauksessaan suurimpien roomalaisten nimet, lopettaa seuraavasti:

Mis dantem jura Catonem.[96]